Kirjoittaja Mohnake » 18 Marras 2011, 22:43
Uthrud
Teräs oli osunut kohteeseensa. Ilmeisesti se ei ehtinyt tekemään mitään kovin rajua jälkeä, mutta ei pelkkää naarmuakaan. Demonin astuessa ulvaisten taaksepäin, Uthrud teki samoin. Hän haukkaisi nyt hieman happea. Nyt vasta hän huomasi, että sade oli yltynyt melkolailla ja hänen hiuksensa roikkuivat märkinä. Muutama märkä suortuva laskeutui hänen silmilleen ja hän puhalsi ne syrjään. Kirveen terä kalahti maahan, kun Uthrud laski sen sinne. Hän nojasi toisella kädellään kirveen kahvaan. Nojaaminen ei ollut rentoa vaan pikemminkin tuen ottamista. Tuo otus katsoi häneen. Katse tuntui läpitunkevalta. Vesi valui pitkin hänen kasvojaan. Hän nuolaisi ylähuulellaan valuvaa vettä kurkun kostukkeeksi. Demoni ilmeisesti siirtyi puolestaan puolustusasentoon. Uthrud mittaili tuota hetken katseellaan. Kirves nousi maasta. Hänen katseensa iskostui otuksen silmiin ensimmäistä kertaa. Kummallista, hän mietti. Hän vain tuijotti otusta tuon keltaisiin, melkeimpä hohtaviin silmiin. Se tuntui pitkältä hetkeltä vaikka tuskin sitä oli. Lopulta Uthrud sai suunsa auki: "Tiedätkö mitä? Olen tavannut monia rikollista elämässäni. Varkaita, huijareita, vandaaleita. Jopa murhaajia. Murhaajat jäävät parhaiten mieleeni. Heillä kaikilla on samanlainen katse. Katse, joka kertoo heidän tekemästään murhasta, sen tuottamasta nautinnosta ja halusta murhata lisää. Jopa monella sotilaalla on sama kiilto silmissään, kun he ovat tantereella". Hän vetäisi henkeä ja piti pienen tauon. "Sinun silmissäsi ei ole sitä kiiltoa. Silmistäsi näkee varmasti monia muita asioita, mutta niissä ei näe murhaa.", Uthrud jatkoi. Hän seisoi puhuessaan suorana eikä pitänyt kirvestään valmiudessa. Se roikkui hänen kädessään rennosti. Aivan kuin se olisi ollut muuten vain mukana.