Kirjoittaja Vihreä Liekinheitin » 19 Huhti 2009, 13:01
Viileähkö tuuli puhalsi kentän yllä. Vanhat, rääsyiset liput liuhuivat sen vallassa ja irtoroskaa pyöri maassa eteenpäin. Eräs ei tuulesta välittänyt. Paksun turkin läpi tuollainen viileä tuuli päässyt kylmettämään olentoa, mutta silti tämä tunsi olonsa hieman kylmäksi ja haikeaksi. Vaaleanharmaa griipi seisoi suuren lohkareen päälle ja katsoi alas maahan, suoraan luunvalkeaan ja luonnon kiilloittamaan kalloon. Kuura tuijotti siihen suoraan ja käänsi sitten katseensa muualle kentälle ja muihin valkoisiin luihin. Niitä oli paljon. Nuorukainen tunsi kyllä selvät sodan ja taistelun merkit tällä paikalla. Kukapa ei olisi. Ne olivat niin selvät. Griipi räpäytti voimakkaita siipiään kerran ja kokosi ne takaisin kylkiä vasten.
"Miksi he ovat jättäneet nämä merkit niin selviksi?"
Olento kysäisi ääneen, vaikka tiesi olevansa ihan yksin tällä paikalla. Mutta asia vaivasi hänen sisuksiaan. Aarnikotka tiesi sodan merkityksen ja oli nähnyt sitä sivusta, mutta ei silti ymmärtänyt sen tarvittavuutta. Ja varsinkaan tätä kenttää, jonka keskellä hän seisoi. Kuura oli lennellyt sen yllä ja ajatellut saavansa aukealta kenties saalista, mutta tullessaan lähemmäs pintaa joutunut huomaamaan tämän paikan olevan yksi kuolemankenttä ja vienyt samalla halun saalistaa tiehensä. Miksi tämä paikka oli jätetty tähän kuntoon. Se ei ollut selvästi muisto kunniasta tai häpeästä. Ihan kuin taistelijat eivät olisi välittäneet koko paikan olemassaolosta. Tämä kanta vihastutti nuorta griipiä. Ei ollut luonnon vika että se joutui kärsimään näin sodan takia. Kuura loikkasi alas kivipaadelta ja käveli kivien, luiden ja muiden asioiden lomassa tarkkaillen tätä paikkaa tarkemmin sen omalta tasolta. Luonto otti kyllä osansa takaisin, mutta hitaasti. Pieni huokaisu pääsi irti pedosta, joka katseli eteenpäin kuin ikuisuuteen ja mietti mitä nyt tekisi.
//Mukaan vaan. En odota ketään tiettyä//