Oikeasti Edward tahtoi vain Kalmalta sitä tuietynlaisra tukea. Ei hän tuolta apua oikeasti hakenut, mitä aavekoira olisi kyennyt tekemään hänelle, jonka ongelmat olivat juurutuneet hänen sisälleen? Hän tahtoi vain kuuntelevan korvan, ehkä hieman lohdutusta ja neuvoa. Ei yhtään enempää. Kalman ei tarvinnut alkaa hakea hänelle apua mistään taikuuden apajoilta. Hän ei kaivannut yhtään taikuuttaa itseensä enää missään nimessä. Pelkän kirouksen pois saaminen hänen yltään oli tarpeeksi taikuudesta. Kalma kyllä ymmärsi hänen hätänsä, mutta hän oli vielä enemmän huolisaan siitä mitä hänestä tulisi. Hyvä vai paha? Ei sitä koskaan voinut tietää, eikä Edward uskonut kuitenkaan siihen, että hänestä tulisi täysin ääripäänä hyvä tai paha. Voisiko edes sanoa, että hänen nykyinen tilansa olisi jakanut hänen ääripäihin? "Ehkä minä..." hän mietti hetken, ennen kuin jatkoi. "Ehkä minä kuitenkin tarvitsen toisen puoleni. Tarvitsen sen tasapainoottaakseensi itseni...", hän sanoi rauhallisesti, vaikka se kuulostikin todella epätoivoisen kuuloiselta. Edward katsoi Kalmaa, katsoi kuinka tuo reagoi hänen ajatuksiinsa. Hänen ajatusmaailmaansa. Ei kenenkään ajatusmaailmat olleet koskaan kovin lähellä toisiaan, vaikka joskus ne saattoivat olla lähellä.
Kalma sitä paitsi oli neuvoton mitä tehdä, eikä se haitannut Edwardia laisinkaan, hän oli enemmäkin iloinen siitä, että toinen edes yritti tukea häntä. Vaikka ystävä hyvä koki asian huonoksi ideaksi. "Vai onko tämä parempi? Se, että minulla alkaa pian olla tietoinen persoona?" ihmissusi kysyi ja hänen silmissään leimusi halu tietää toisen mielipiteen. Hän pelkäsi, koska tiesi toisen puolensa olleen pinnalla pidemmän aikaa kuin ennen.
Kalma alkoi siitä sitten miettimään, että hän voisi yrittää kommunikoida toisen puolensa kanssa. "Helpommin sanottu kuin tehty", Edward totesi kylmän kuuloisesti. Silloin kun ihmissui oli toisen puolensa kanssa edes kommunikoinut, hän ei tiennyt miten ja milloin. Hän ei tiedostanut omaa olemassa oloaan silloin, eikä edes muistanut pelastaneensa Kalmaa. Kaksi kertaa pelastanut Kalman? Miehen kasvoille muovautui yllättynyt ilme. "Kaksi? Milloin, miten?", hän kysyi ihmeissään. Oikeastihan se oli niin, että pedon alitajunnasta oli kuulunut hänen käskevä äänensä ja yritys päästä takaisin oman kehonsa haltuun, oli eittämättä laittanut pedon pelastamaan Kalman. Aavekoira uskoi siihen, että ehkä hänen petonsa kykenisi ymmärtämään, jos hän vain pystyisi tekemään yhteyden heidän välilleen.
Ihmissusi sulki silmänsä ja hieroi hetken naamaansa sormillaan. Hän tiesi olevans aumpikujassa. "En tiedä... Kai minä kykenisin siihen, ehkä. En ole varma, mutta en ole kovin positiivisella kannalla siitä, että sen kanssa yhteen. En tiedä kuunteleeko se minua edes", hän mietti pohtivaan sävyyn.