Kirjoittaja Crimson » 30 Huhti 2016, 14:11
Siinä missä Noel tuntui olevan hiljalleen turhankin valmis antamaan periksi ja katoamaan vain paikalta, tahtosi Constantine taas asiaa kaunistelematta väenväkisin saada virkaveljensä hirsipuuhun. Jonne varmastikin moni hänen kaltaisensa olisi kuulunutkin paholaisten ja koko olemukseltaan syntisten tavoin. Kuvaannollisestihan Noel jo narun jatkeena roikkuikin, sielunsa ollessa jossain muualla, kuin varsinaisesti kiinni siinä ruumiillisessa, maanpäällisessä kehossa, jonka temppeliherra oli saanut itsellään pitää tahtomattaan. Toisaalta, oli tämäkin tapansa elää ja jatkaa jo ansaittua menestystään, sen sijaan että arkussa olisi maannut mullan alla.
Tummahaarniskainen, harmaaseen taittuvassa udussa seisovan temppeliritarin alati hohtavat silmät tuijottivat kypäränsä suojista Fritzin puoleen häilyvinä. Constantine oli selvästi kärsivällisyytensä rajoilla, ihme että mies kykeni hillitsemään ääntään senkin vertaa, ettei suoranaisesti käynyt huutamaan edessään seisovalle langetuksi tuomitulle olennolle. Mikäkö hän oli? Voi kun Noel olisi tietänyt jokaiseen Constantinen kysymykseen vastauksen, kyennyt niihin vastaamaan samalta seisomalta, tai edes halunnut salaisuuksistaan lähteä avautumaan varsinaisesti kenellekään. Etenkään sellaiselle, joka hänet suoriltaan tuomitsi sellaiseksi, joita tässä hovissa, saati kansan keskuudessa ei jaksettu hyväksyä. Mutta kukapa hän oli Fritziä tuomitsemaan, eihän hän itsekään tämän nimenomaisen seikan takia sietänyt yliluonnollisia otuksia ja friikkejä ympärillään. Noel vihasi sitä kaikkea yhtälailla itse, vaikka noihin samalla kuuluikin.
”Mitä sinä luulet minun sitten olevan?”, ei Noelilla ollut Constantinelle vastauksia, eikä halua lähteä sitä avaamaan tässä käytävällä, johon kuka tahansa itse kuninkaasta kutsuvieraaseen olisi saattanut ennemmin tai myöhemmin astua, ”Friikki, paholainen, monelle tässä hovissa on opetettu ja neuvottu niistä pysymään kaukana – vai kuinka?”.
Haarniskaansa puettu aave henkäisi, päänsä ja täten myös katseensa kääntäen Fritzistä toisaalle, valkeitten, paksujen, mutta kuivien ja takkuisten hiuksien leijaillen siitä pienestä liikkeestä hetken ilmasta ennen kuin ne asettuivat haarniskan olkapaloja vasten takaisin lepäämään kaikessa hiljaisuudessaan.
”Ei yksikään uskoon nojaava mies useinkaan säästy synneiltä elämänsä aikana”, kaikuva ääni naurahti puolittain päätänsä pudistaen, ”Eivätkä kaikki enkelitkään ole pyhiä, vaikka sellaisiksi ne on meille kertoman mukaan luotu”.
”En ole tässä enää silloin, jos koko hovin ulvot nyt paikalle kuuntelemaan”.
”Mutten kyllä ala vääntämään kanssasi kättäkään tässä ja nyt - henkilökohtaisesti en tahtoisi pilata hallitsijaperheen juhlia näinä aikoina, kun kaikki muutenkin on vaikeaa”, Noel hymähti, katseensa jälleen paremmin nostaen lohikäärmeenlahtaajan puoleen. Lähtien siinä samalla askeltamaan kohden Constantinea. Äänettömin askelin, jotka suorastaan näyttivät lipuvan ilmassa, lattianrajasta muutamia senttejä irti jättäen peräänsä häilyvän purppuran vanan.
”Sen sijaan odotan sinua jossain pimeässä ja synkässä loukossa, linnan kellareissa - jonne kaltaiseni kuuluvatkin. Tule sinne räyhäämään kurkkusi käheäksi, jos niin mielit”, vanhan temppeliherran ääni rahisi kaikuen, hahmon käydessä hiljalleen kuin haihtumaan ja muuttumaan läpinäkyvämmäksi, lopulta kadoten kokonaan. Vain ontto, aavemainen tuulenvire jäi hetkeksi puhaltamaan käytävälle, ennen kuin se lähti lipumaan eteenpäin Noelin kulkemaan suuntaan. Ei Artania halunnut selvittää tätä asiaa näkyvällä paikalla, eikä hän kyllä varsinaisesti uskonut, että Constantine alas hänen seurakseen edes tulisi. Mutta siitä huolimatta paladiini odottaisi vaikka läpi yön pimeiden tuntien, niinhän hän oli luvannut. Ehkä viinikellareilla, pullollisella tai toisella, josko sieltä löytyisi vahvempiakin juotavia. Tai peräti yhtä vanhaa viinikertaa, mitä Artania itse oli.
//Häpeän jo että tulin takasin <://