Kirjoittaja Sands » 29 Elo 2010, 18:31
Baldramallach
Baldramallach katseli tämän livertelevän seuralaisensa yrityksiä saada hänelle, mitä ilmeisimmin, ilmaisen aterian ja nukkumapaikan. Lohikäärme alkoi pikku hiljaa ymmärtää, mistä kaikki johtui. Mieshän oli pennitön, varaton, puilla paljailla. Köyhä. Jos hän oli jotain oppinut matkoillaan, niin se oli, että ihmiset tahtoivat kaikesta jotain arvokasta vastinetta, kuin mitkäkin aarteita rohmuavat ahneet lohikäärmeet. Mitään ei saanut ilmaiseksi, jonka hän nyt ymmärsi lohikäärmeiden kanssa, mutta että ihmisetkin olivat alkaneet siihen. Naurettavaa. Mutta niin se vain oli, ja tämä mies oli onnistunut hankkimaan itsensä vaikka minkälaisiin ongelmiin sen ansiosta. Mies tuntui sellaiselta, jonka saisi helposti laulamaan vaikka ja mistä, jos vain kysyisi. Tässäkin sitä opittiin toisesta vaikka ja mitä, kuten sen, että toinen tekee niitä epämiellyttäviä nahkalärpäkkeitä, joita ihmiset pitävät jaloissaan, ja sen, että toisen nimi oli Raleigh Mallory. Tai niin Baldramallach ainakin kuvitteli, voihan olla, että se oli jokin sana, mitä hän ei ymmärtänyt? Sen pelossa hän ei kuitenkaan uskaltanut seuralaistaan siksi kutsua, ei ainakaan ennen, kuin toinen esittelee itsensä. Jos tuo edes esittelee itsensä, saavatkohan ihmiset aina tehdä niin?
Baldramallach säpsähti lievästi kuullessaan rotevan naamakarvaisen miehen puhuvan käärmeestä ihmisen asussa. Eivät kai he tienneet? Miksi he muuten olisivat sen sanoneet? He tiesivät. Ehkä? Lohikäärme katseli noita kahta miestä epäilevänä, vielä he eivät ainakaan tehneet mitään erikoista Ehkä he vain odottivat, myrkyttäisivät ruoan ja tappaisivat hänet? Häneltä meni kokonaan ohi, että se oli hänen seuralaisensa, jota uhattiin tapolla. Baldramallach ei voinut muuta kuin epäillä näitä kahta miestä, mutta silti syvällä sisimmässään hän ei voinut olla tuntematta sitä tunnetta, että nämä kaksi Olivat vain aivan liian tyhmiä tajuamaan. Oliko se vain hyvin kavalaa esitystä? Lohikäärme tutkaili molemman miehen liikkeitä ja eleitä niin tarkasti kuin vain pystyi, yksikin virhe heidän kohdallaan ja he kokisivat hänen raivonsa Mutta nämä kaksi vain puhuivat, toinen mies nuoleskeli, toinen ei tuntunut olevan kauhean mielissään. Hän ei edes kuunnellut toisten puhetta, joten säpsähtikin toisen kääntyessä hänen puoleensa ja kysyessä mitä hän tahtoisi syödä. Tämä olisi taas ollut yksi niitä hetkiä, milloin nuori lohikäärme olisi ihan hyvin voinut hypätä kimppuun ja raadella miehen palasiksi, mutta onneksi osasi hillitä itsensä. Baldramallach mietti kysymystä hetken, yrittäen keksiä jotain edes vähän ihmismäistä
"Lihaa. Paljon. Puoliraakaa, ei maussteita," tuo suhahti nopeasti, katseensa kääntäen viiksimieheen tiskin takana. Sen tarkempaa hän ei sitten tahtonut. Olisihan hän voinut pyytää jotain halpaa köyhän maksajansa takia, mutta hänellä oli nälkä, eikä hän mitään litkuja, mitä ihmiset kutsuivat keitoksi, tahtonut lipitellä. Itsehän tuo tarjoutui, joten lohikäärme ei tuntenut mitään omantunnontuskia, vaikka vahingossa söisi miehen vararikkoon. Vaikka hänestä vähän tuntui, että siinä vararikossa ollaan jo.
Tilaukset oli otettu vastaan ja hänen seuralaisensa johdatti hänet mukavan lämpimään nurkkapöytään. Sitä ennen Baldramallach ei kyllä voinut olla huomaamatta paikan isännän merkitsevää ilmettä, jonka tuo loi hänen suuntaansa. Hän ei ollut aivan varma mitä se tarkoitti, mutta tuntui hieman epäilyttävältä. Vaaralliselta. Eivät kai he oikeasti yrittäneet tappaa häntä? Jos hänen ruoastaan löytyisi jotain, hän kyllä sen haistaisi. Ja silloin näiden kahden surkean ihmisolennon olisi parempi varoa
Pöydän ääreen ei tarvinnut kuin istua ja jo toisen miehen suu kävi hurjaa vauhtia. Baldramallach vain katseli toista nenäänsä pitkin, hädin tuskin kuunnellessa. Parempikin toisen ottaa lasku omiin nimiinsä, sillä muutenhan tämä ei loppuisi hyvin. Tuon ihmisen puolesta, siis. Nurkka oli mukavan hämärä, joten lohikäärme veti märän viittansa hupun alas, ensimmäisen kerran paljastaen kasvonsa kokonaan toiselle. Märkä, harmaanblondi hiuskuontalo oli pysynyt aika kuivana hupun sisällä turvassa, mutta silti hupun läpi imeytynyt kosteus oli saanut hiukset liimautumaan yhteen. Yhtään ilmeikkäämpi naamahan käärmeellä ei ollut vieläkään, vaikka silmät näkyivät. Punaruskeat, kapeat silmät tuijottivat olutta hörppivää miestä kylmästi, eivätkä mitenkään reagoineet toisen puheisiin.