Kirjoittaja Sands » 13 Marras 2012, 17:06
Roswell piti kättään toisen käden päällä, tuntien, kuinka se hellitti otettaan peitosta kosketuksesta. Kuningas käänsi kasvojaan toista kohti, kyynelten jo kertyessä tuon silmiin, pojan käydessä pyyhkimään silmiään vapaalla kädellään. Demoni pysyi hiljaisena, pitäen toisen kädestä kiinni, keltaisten silmien näyttämättä tippaakaan myötähäpeää tai ivaa. Henry oli joutunut kokemaan kovia, eikä itkemisessä ollut mitään väärää. Sarvipää ei arvostellut, eikä nähnyt toista sen heikompana, itki poika mistä syystä tahansa. Liian kauan toinen oli joutunut pitämään kaiken sisällään, joutunut esittämään "vahvaa" moittivien katseiden alla. Ja vastahan tuo oli menettänyt jalkansakin. Lopullisesti. Roswellille kuningas saisi aina purkaa murheensa, teki sen millä tavalla tahansa. Hän ei panisi pahakseen. Huomaamattaan vanhus oli käynyt silittelemään toisen kättä, Henryn pysyessä hiljaisina sanojensa jälkeen. Olihan hän ilmoittanut, ettei toisen tarvitsisi puhua, jos ei halunnut. He voisivat kyllä tehdä sen myöhemminkin, kenties poika oli päättänyt jättää puhumisen sikseen.
Kuningas kuitenkin kävi vastaamaan hetken hiljaisuuden jälkeen, vahvistaen demonin epäilyt. Sarvipää kävi käyttämään silmiään kiinni, päänkin pudottautuessa lievästi kohti maata. Ei hän ollut halunnut uskoa sitä, mutta kaikki todisteet viittasivat jo alusta asti vastaan. Toivoa oli typerä pidätellä yllä. Roswell ei voisi syyttää demonia, joka oli tehnyt sopimuksen ja oli isäntänsä orja. Demoni ei voisi tehdä mitään sitä vastaan, jos käskyt olivat liian selvästi sanottuja. Kuitenkin, tämä punapää ei selvästikään tuntenut tippaakaan katumusta teostaan, löytäen aikaa jopa terveisien kertomiseksi jalan katkomisen merkeissä. Neuvonantaja kävi nostamaan oman katseensa nyt poikaan, toisen kysyessä, josko tuo sattuisi tuntemaan tämän jalan katkaisseen henkilön. Keltaiset silmät pahoittelivat jo katsoessaan Henryn kasvoja, sitä epätoivoa, pelkoa ja suuttumusta, mikä niistä paistoi. Mitähän kaikkea toisen päässä liikkuikaan? Roswell kaveerasi vihollisten kanssa? Tuon ystävä katkaisi kuninkaan jalan? Oliko demoni sittenkin loppujen lopuksi vakooja ja haltiakuninkaan lemmikki, teeskennellyt vain ja päässyt lähelle? Huijari?
Epätoivoisesti kuningas yritti saada toisen sanomaan, ettei tuntisi toista, mutta turhaa toivoa taisi tuokin kasvatella. Eiköhän poika tiennyt sen itsekin. Demoni osasi kuvailla punapään ja toinen oli maininnut hänet nimeltä. Jokainen Henryn huutama sana oli kuin tikarinpisto sydämeen, silmien ummistuessa, kuin kivusta. Ei häntä haitannut huutaminen, kauheaa oli se, ettei hän voinut tehdä, niin kuin kuningas halusi... Mutta ennen kuin sarvipää ehti sen kummempia mietiskellä tai vääntyä kivusta, oli tuon pakko käydä ottamaan kuninkaasta kiinni toisen horjahtaessa purkauksensa merkissä, hakaten patjaa ja menettäen tasapainonsa. Missään nimessä poika ei saisi tipahtaa sängystä alas, hänenhän piti pitää toisesta huolta, eikä antaa toisen satuttaa itseään.
"Pyydän, älkää rasittako itseänne liikaa," hiljainen pyyntö kävi huulien välistä, käsien pikku hiljaa irrottautuessa kuninkaasta. Heti, kun tuo tuntui pystyvän pitämään itseään pystyssä omin voimin, mutta kokoajan oltiin silmä tarkkana uuden horjahduksen varalta.
"En sanoisi niinkään, että aivan tuntisin, mutta..." Roswell sai sanottua, sentään pystymään pidättämään itsensä sanomasta juuri sitä, mitä Henry pelkäsi, mutta paljoa se ei voinut toisen oloa parantaa. Olihan hän demoni, sanojen vääristäminen oli hänen työtään. Ei hän tuntenut syyllistä. Hän oli tavannut tuon vain kerran. Ei tuntenut, oli nähnyt. Tavannut. He eivät olleet ystäviä.
"Demoni," tuo kävi huokaisemaan, katsoessaan poikaa silmiin,
"Tsytan on demoni. Löysin hänet kylästä yksi päivä ja varoitin häntä. Hän ei näyttänyt haluavansa haastaa kuitenkaan riitaa kanssani, joten en huolehtinut hänestä sen enempää, kunhan hän vain käyttäytyisi," Roswell pudisti päätään. Kuinka tyhmä hän olikaan ollut. Olisiko toinen käynyt edes kuninkaan kimppuun, jos hän ei olisi käskenyt toista pitäytymään erossa? Tsytan oli nuori demoni, mikseipä tuo olisi tuntenut erityistä halua Henryn satuttamiseen vain sen takia, että poika tunsi hänet? Tämä alkoi loppujen lopuksi tuntumaankin hänen omalta syyltään. Jos hän olisi ollut mukana, hän olisi tuntenut Tsytanin ennen, kuin edes toista näkisi. Mitään ei ehkä olisi ehtinyt tapahtua. Miksi hän edes kuvitteli, että demoni käyttäytyisi? Roswell oli... Kovin pettynyt nuorempaan demoniin. Ei, ei pettynyt. Vihainen. Suuttunut. Silmät kävivät kapenemaan, kädetkin pikku hiljaa löysivät tietänsä nyrkkiin.
"Jos hän on tarpeeksi tyhmä tullakseen tänne tämän jälkeen," demoni katsoi Henryä, vanhoilta kasvoilta ei näkynyt pienintäkään merkkiä siitä tyypillisestä lempeydestä tai ymmärtäväisyydestä, ei silloin, kun puhuttiin tästä punapäästä. Mitähän Tsytan hänestä kuvitteli? Että kaiken puheensa jälkeen rauhasta ja pasifistisuudesta tuo oikeasti noudattaisi niitä? Punapää ei pitänyt sanojaan, joten ei hänkään. Tietenkin demoni olisi tekopyhä. Tsytan ei tulisi nauttimaan hänestä, kun hän oli vihainen. Mutta hän nauttisi. Joka sekunnista. Minuutista, tunnista. Kenties päivästä. Miksei viikoista?
"Etsin hänet käsiini."
((Ja sitten seisovan pöydän ääreen!))