Kirjoittaja Ivy » 30 Joulu 2015, 20:07
Enkeli oli vähäsanainen, ymmärrettävästi niin. Tämän hauraan kuuloinen kiitos oli kuitenkin jo paljon tytölle. Se tuntui vierittävän kiviä rinnalta, omalla tavallaan kertoen, että miehessä eli vielä toivon pilkettä tulevaisuutta kohtaan. Edes himmeästi. Tehden ilmapiiristä taianomaisesti astetta kevyemmän.
Siipien kevyeeseen koskettamiseen Shiloh ei kuitenkaan suhtautunut yhtä positiivisesti, tämän ottaessa hieman etäisyyttä, sanoen sen tuntuvan kuvottavalta. Papitar vetikin kätensä toistaiseksi takaisin puristelemaan pyyhettä.
"Ymmärrän... Mutta..." Kuului emmintä.
"...Joudut antamaan minulle anteeksi." Ophelia tarkkaili murtumia, kärsinyttä ihoa ja lihaa. Ken tiesi? Nyt kun Shiloh selvästi osoitti merkkejä uusista tunteista, tunteista jotka olivat tavanomaisia ihmisille tämän juuri menetettyä siipensä jotka symbolisesti erotti heidät merkittävimmin toisistaan, oli olemassa mahdollisuus, että tämä saattaisi olla ihmisen kaltainen myös muillakin tavoin. Tulehtumia, sairauksia... Tämä oli kulkenut avohaavaumilla kyseenalaisilla kujilla, joita varoiteltiin tautipesäkkeiksi ja joissa tapahtui ties mitä hämärää. Riski tämän suuremmasta haavoittuvuudesta oli siis olemassa ja jos enkeli kehtasi tulla hänen luokseen toistamiseen vasta kun käsi oli mätänemässä irti, ei kaikkea vahinkoa voinut välttämättä enää peruuttaa.
Oli se niin tai ei, Papitar ei nukkuisi yötään rauhallisesti ellei olisi huolehtinut miehen lähtemisen terveenä... Tai no, terveempänä.
"Tunnet olosi ehkä vastenmieliseksi, mutta näen etteivät haavaumasi... Ne eivät ole hyvässä kunnossa." Papitar oli laskonnut pyyhkeen jo takaisin matalalle teepöydälle, käsien hieroutuessa vakavana toisiinsa tämän sanojen myötä, valmiina jatkamaan töitä. Hän ei sanonut sitä suoraan, sanonut että epäilys enkelin muuttumisesta kuolevaisen kaltaiseksi muillakin tahoilla piili hänen mielessään. Se olisi saattanut olla tässä kohtaa tahditonta jo maahan lyötyä enkeliä kohtaan, mutta samaan aikaan, kuin äiti joka tiesi lastansa paremmin ja antamatta tälle sijaa inttää vastaan, kävi tytön sormenpäät levittäytymään siiventynkien juuriin.
"Keskity vain hengittämään. Katson, ettei ruhjeesi aiheuta enempää ikävyyksiä." Oli ainoa varoitus tai tässä vaiheessa jo pikemminkin komennus nuoren naisen päättäessä ottaa Enkelin kohtalon omiin käsiinsä. Tämä sai kiukutella myöhemmin jos oli kiukutellakseen, mutta juuri nyt punertava liha josta tyngät törröttivät rumasti, lähtivät hetken hatkoiltuaan paranemaan silmissä, enkelinkin varmasti tuntiessa edes kihelmöintiä ihon uusiutuessa vauhdilla.
Menetettyä lihasta hän ei tiedettävästi voinut palauttaa takaisin, vaikka keskittymiseltään työhön -jonka aluetta hän ei kunnolla tiennyt- uppoutuneena, lihas vaikutti ponnistelevan uusiutumista mahdollista pidemmälle, saaden tytön, jonka silmissä vilisi jo valmiiksi hektisesti, harhautumaan raiteiltaan. Ehkä enkelin oma pyhyys, niiden rippeet, mitä vain! Vastasi takaisin hänen voimiinsa? Pieni toivon pilke syttyi nuorennaisen mielessä. Ehkä hän voisikin tehdä sen avulla enemmän kuin vain parantaa kivut, uusiuttaa luun edes sileäksi ja suojata ne, ehkä hän voisi tehdäkin paljon enemmän!
Terävä sisäänhengitys ja kasvava helmiäisvalo, joka valaisi pienen kappelihuoneen nyt kirkkaammin kuin kynttilät ikinä voisivat, kertoi varmasti Shilohillekin itse, että Papitar aikoikin mennä pidemmälle kuin oli alunperin aikonut. Tytön kädet, nyt kappelin suurimmat valonlähteet vierailivat häpeilemättä siivenrippeistä toiseen, ihon uusiutuessa vikkelään hänen keskittäessä kaiken energiansa uusien siipien kasvattamiseksi.
Ajatus oli hullu, mutta jos moinen oli enkeleillä mahdollista, piru vie hän yrittäisi!
Kulmat kurtussa ja otsa nopeasti hiessä, iho kasvoi peittämään luuta toisensa jälkeen ja sen valtavan energian, jonka hän keskitti mieleensä painettuun tehtävään, johdatti siiventyngätkin hohtamaan kirkkaana.
Se... Lupaili hyvää? Sen oli pakko! Tämä oli ennen tapahtumaton reaktio hänen kosketukselleen ja se varmasti myös tuntui miehessä, mutta tässä vaiheessa mahdolliset vastalauseet sivuutettiin kokonaan.
Hohto peitti allensa kaiken ruman jonka voisi kuvitella tapahtuvan, lähtiessä kuitenkin kuin itsetietoisesti kasvamaan leveämmäksi massaksi ja lopulta muotoutumaan anatomian mukaan, jolla Shilohin siivet olivat kerran olleet. Ophelia ehti melkein riemuita voittoaan mielessä, mutta pian hohtavan massan käyttäytyminen tuntui yhtäkkiä liian oudolta, tuntemattomalta, suoraan luonnottomalta tämän ottaessa omatoimisesti muotoa johonkin jota ei enää ollut! Ophelia ähkäisi pidäteltyään henkeä liian kauan ja yllättävän heikon, vatsanpohjasta tarttuvan tunteen aallotessa lävitse. Hän ei enää paniikilta eikä heikon tunteen saattelemana tiennyt yhtään mitä oli tekemässä. Mitä edes olisi pitänyt tehdä! Näin ei ollut käynyt koskaan ennen! Keskittymisen väkisin rauetessa, energian kulutuksen julma takakämmen iski vasten kasvoja, käsien erkanessa enkelistä siinä samassa aiheuttaen pyhän valon purkautumisen omillensa niin, että kynttilöiden liekit jäivät hetkellisesti lepattamaan rajusti ennen kappelin hämärtymistä jälleen entiseen, rauhalliseen olotilaansa...
Hämärin, raskain silmin, Ophelia saattoi nähdä saaneensa aikaan ainoastaan alkuperäisen tarkoituksensa. Ei kokonaisia siipiä, ei enkelin identiteetin taikka ylpeyden palauttamista... Mutta siistit, tulehdusriskittömät tyngät. Hän ehti päätellä näinkin paljon, melkein hymyilemään edes keskinkertaista aikaansaannostaan ennen kappelin kovalle lattialle lyyhistymistä. Kaikki pimeni, ulkona ulvovan tuulen säestäessä yhä myrskyä.
//Orubee aloitti siis oman bisneksen, sellase meren alle menevän läpinäkyvän putkisto akvaarion ja nimesi sen Kampasimpukaksi kun sitä ei pääsetetty enää takas altaille.//