Kirjoittaja Agna » 17 Kesä 2022, 21:11
Loryen
Sateenpieksemä tuli saman puun juurelle pälyilemään ei-toivottua joukkoa. Haltia tunsi aluksi joka solunsa jännittyvän, mutta demoni jäi lopulta säädyllisen etäisyyden päähän, mikä oli hyvä. Jokin Loryenissa oli tavattoman huojentunut siitä, että demoni näytti ottavan potentiaalisen vihollisjoukon tosissaan. Häntä oli huolettanut, että mies viis veisaisi mahdollisesta vaarasta, tai olisi ehkä jopa tyytyväinen häiriöön. Hänen passiivisuutensa oli jo tehnyt haltiaan lähtemättömän vaikutuksen, eikä kovin positiivista sellaista. Luimistelun sijaan demoni käski häntä peittämään korvansa, ja nainen veti hupun päähänsä vastustelematta. Demoni näytti myös ottavan ohjat jatkon suhteen, eikä Loryen voinut laittaa hänelle vastaan, sillä hän tunsi sydämensä pamppailevan pelosta. Hänen aikaisemmat kohtaamisensa ihmisten kanssa eivät olleet päättyneet hyvin. Siispä hän seurasi korppihiuksisen miehen vierellä, kun tämä kehoitti heitä poistumaan metsän siimekseen.
Nainen tunsi puristavan tunteen kurkussaan, kun vieras seurue alkoi huudella heidän peräänsä. He puhuivat yhteiskieltä, joten olivat kuin olivatkin todennäköisesti ihmisiä. Sateenpieksemä käski sitten Loryenin jatkaa yksin, ja Loryen avasi suunsa ehdottaakseen jotain muuta, mutta hänen mielensä oli tyhjä. Siispä hän jatkoi matkaansa ja yritti olla katsomatta taakseen. Hän huomasi kiristävänsä tahtia, sillä pakokauhu seurasi häntä aivan hänen kintereillään, etenkin nyt, kun hän ei nähnyt kuinka lähellä ihmiset olivat. Kävelyaskel muuttui harppovaksi askeleeksi, joka muuttui vähitellen juoksevaksi askeleeksi, kun Loryen alkoi kuulla takaansa kantautuvia huutoja ja mahdollisesti taistelusta aiheutuvia ääniä.
Reppu ja viitta painoivat naisen selkää, kun hän juoksi tiheiden pensaiden ja korkeiden juurten yli ja pujotteli puiden lomissa. Väsymyksestä ei kuitenkaan ollut tietoakaan adrenaliinin virratessa hänen suonissaan samalla, kun hän kuuli toisten juoksuaskeleiden tavoittavan häntä. Kauhultaan hän ei ehtinyt ajatella, että sinetin pakotus kämmenessä hiipui sitä mukaa, mitä lähemmäksi askeleet pääsivät. Tuntiessaan otteen käsivarressaan hän oli vähällä huutaa ja riuhtaista itsensä irti, mutta huomasi sitten silmäkulmastaan, että kyseessä oli Sateenpieksemä. Nainen ei ollut vielä kertaakaan ollut näin helpottunut demonin läsnäolosta, ja sanaakaan sanomatta he juoksivat kohti jokea meluisa joukko kannoillaan.
Loryen kuuli tutun, suhahtavan äänen vierellään heidän juostessaan.
"Jousiampujia!" hän huudahti demonille, vaikka tämä luultavasti huomasi saman. Onneksi ampujat olivat ihmisiä, sillä muuten he olisivat todennäköisesti jo kuolleet. Ampujia oli korkeintaan kaksi, sillä nuolia oli vähän ja niiden välissä pitkät tauot. Se ei kuitenkaan tehnyt heistä vähemmän vaarallisia, joskin Loryen epäili ihmisjoukon olevan heitä hitaampi. Mikäli he juoksisivat tarpeeksi lujaa, he tavoittaisivat joen ennen kuin ihmiset tavoittaisivat heidät. Kenties ylittäessään he pääsisivät turvaan.
Pian Loryenin ja Sateenpieksemän edessä aukeava joki sai naisen henkäisemään tyrmistyneenä. Sateet olivat tehneet Meinradista vielä entistäkin leveämmän, ja heidän ylityskohtansa näytti olevan virtaukseltaan voimakas. Joen yli johti märistä kivistä ja epämääräisistä, kiville ajaneista uppotukeista muodostuva reitti, johon koski kuitenkin piiskasi jatkuvasti. Tie olisi varmasti äärimmäisen liukas. Loryen pysähtyi miettimään hetkeksi, mutta ei ehtinyt hengähtää kauaa, sillä viisi nopeinta maantierosvoa oli päässyt ulos metsästä heidän laillaan, ja he heiluttelivat veitsiään ja mairittelivat parivaljakkoa luovuttamaan pakonsa. Virneet ihmisten huulilla inhottivat haltiaa. Joen ylittäminen saattoi olla mahdottomuus, mutta kiinni jääminen ja sitä seuraavat asiat olisivat todennäköisesti pahempia kohtaloita, kuin veteen suistuminen. Ensimmäisen ihmisen käydessä päälle haltia veti vedestä itselleen ruoskan, pyörähti huudahtaen alta pois ja kiskaisi maagisen, vetisen köyden ihmisen kaulan ympärille ja nykäisi hänet kohti jokea. Vihollinen kaatui jokeen ja katosi välittömästi sen pyörteiden mukaan. Loryen ei ehtinyt sen kauempaa kauhistella aikaansaannostaan, kun nuoli suhahti jälleen hänen ohitseen. Hänen olisi pysyttävä liikkeellä. Seuraava, huomattavasti kookkaampi mies juoksi häntä kohti. Loryen otti ensimmäiset askeleensa liukkaille kiville, kohti joen toista puolta, ja perääntyi sen verran pidemmälle, että mies oli hyvän matkaa joella hänen mukanaan. Jo valmiiksi voimakkaan veden ohjailuun ei tarvittu monimutkaista magiaa, kun Loryen ohjasi lisää vettä miehen päälle, ja tämä kaatui horjahtaen mahalleen ja pudotti aseensa jokeen. Toisella veden muodostamalla ruoskalla hän vetäisi ihmisen veden syleilyyn, ja tämä katosi pärskähtäen virran mukaan.
Loryen yritti etsiä tuohduksissaan Sateenpieksemää, mutta huomasi sitten loppujenkin ihmisten päässeen metsän reunalle. Haltia viskoi "sillalta" heidän suuntaansa vetisiä tikareita, jotka jäätyivät lentäessään ja saivat siten aikaan enemmän vahinkoa, ja pyrki kiskomaan ruoskillaan veteen liian lähelle jokea uskaltautuneita ihmisiä. Rosvot alkoivat kuitenkin suojaamaan toisiaan veteen kiskotuksi joutumiselta ja suojautuivat luonnon tarjoamien kivien ja pengerten taakse, ja taisteluihin kokematon haltia alkoi väsyä. Loryen unohtui hetkeksi paikalleen valmistautuessaan taistoon uuden sillalle saapuneen ihmisen kanssa, mutta kuuli sitten jälleen inhottavan tutun suhahduksen. Nuoli raapaisi hänen oikeaa olkapäätään, ja sen voima sai hänet pyörähtämään ympäri ja parahtamaan kivusta. Liike riitti naisen tasapainon horjuttamiseen litimärillä, kosken piiskaamilla kivillä, ja hän kaatui, mutta piti vielä käsillään kiinni kiven reunalta. Haltiaa havitellut ihminen juoksi maireasti hänen ylleen ja tarttui häntä hiuksista, jotka päästä pudonnut huppu oli paljastanut. Hänen silmänsä näyttivät vetisiltä ja sisällöttömiltä. Peloissaan siitä, ettei mies tappaisikaan häntä, Loryen kutsui raivokkaasti huutaen heidän ylleen aallon, joka pyyhkäisi molemmat virran mukaan.
Miehen ote kirposi ja hänen purskahtava huutonsa vaimeni jonnekin kosken kuohuun. Sen jälkeen kaikki oli sekavaa. Loryen näki pohjan, osui matkallaan kiveen, joutui hetkeksi viittansa sisään ja ilmestyi sitten pintaan haukkaamaan happea, kunnes painui jälleen pinnan alle. Hänen vaatteensa ja reppunsa painoivat häntä pohjaan kuin kivirekeä, mutta hän kamppaili pysyäkseen pinnalla. Loryen hörppäsi vettä ja pyörähti jälleen virtauksessa niin, ettei tiennyt, miten päin oli. Yhtäkkiä hän tunsi siteen löystyvän silmillään. Solmu oli aukeamaisillaan. Paniikinomaisesti nainen tarrasi siteeseen toisella kädellään, mutta se ei enää pysynyt paikallaan. Hän ei nähnyt mitään. Raivokasta eloonjäämiskamppailua käyden Loryen yritti uida side nyrkissään ja tapaili vapaalla, sinetin polttamalla kädellään jotain, mitä tahansa, johon tarttua kiinni. Yhtäkkiä hänen käteensä osui oksa, ja hän tarrasi siihen kaikilla, vähäisillä voimillaan. Sinetin muotoinen haava oli jälleen auennut, sillä demoni oli jäänyt jonnekin kauas taakse. Vihlova kipu oli järjetön, mutta Loryenin eloonjäämisvietti oli järjettömämpi, kun hän puristi toisella kädellään rystyset valkoisena kallisarvoista sidettään, ja toisella kädellään oksaa, joka sijaitsi ties missä keskellä jokea, ties kuinka kaukana taistelupaikasta. Vesi pyyhki hänen ylitseen jylisevänä ja roiskuvana, mutta sokea haltia näki vain pimeyttä. Haltialla ei ollut aavistustakaan, missä hän oli tai jäisikö hän eloon. Hän tunsi suunsa olevan täynnä vettä ja hänen kasvonsa pysyivät pinnalla vain vaivoin. Minä kuolen hukkumalla, hän ajatteli lohduttomana. Veden syleily olisi kuitenkin arvokkaampi hauta, kuin kuolla ihmisten raiskaamana hylättyyn leiriin. Loryen toivoi, että edes demoni selviäisi joen toiselle puolelle.
//:DDD EN MINÄ MITÄÄN posahdusjuttuja joka käänteessä...