Oh I'll forever and ever remember those eyes~


Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Ritari
Ritari

Viestit: 1217

Liittynyt: Su Huhti 10, 2011 1:35

Paikkakunta: The Land

Viesti Pe Maalis 01, 2013 11:11

Luca-neito sai vaatteensa vaihdettua. Williamin suklaiset silmät tarkkailivat naista kun tuo teki tuttavuutta hevosen kanssa ja hänestä näky oli kyllä kerrassaan kaunis. Ei Lucan kaltainen daami tarvinnut mitään prameaa näyttääkseen kerrassaan henkeäsalpaavan upealta. Tuota näkyä olisi tuijotellut ikuisuuden, muttei neiti Aika ollut kyllä tänään heidän puolellaan.
Hiljaisuuden keskeltä kuului haltianeidon kauniilla äänellä hiljainen kysymys. Niin, milloinkohan he tosiaan tapaisivat uudestaan. Sekin oli kysymys johon Willillä ei ollut valmista vastausta vaan hän puri alahuultaan miettiessään mitä sanoisi. Nyt Luca-neidon kasvot olivat keikaria päin ja tämä tajusi että kaikki millä oli väliä, oli että tämä ei todellakaan jäisi tähän vaan heidän täytyi tavata uudestaan. Will kiinnitti Lucan huomion taivaalle. "Seuraavan kerran kun kuu on täydessä loisteessaan, tule tapaamaan minua satamalle. Odotan sinua siellä. Mennään jonnekin jossa saamme olla rauhassa..." William antoi kätensä liukua Lucan poskella.
Toinen esitti uuden kysymyksen ja Will alkoi hymyillä lempästi. Eihän hänellä itsellään ollut suurtakaan hätää. Mitä kukaan voisi kuulopuheiden perusteella hänelle tehdä? Hän oli arvostetussa asemassa oleva ihminen hyvästä perheestäkin ja muutama huhu eivät muuttaisi sitä. Hän olisi kunnossa ilman pätevää näyttöä siitä että todella olisi veljeillyt "vihollisen" eli haltian kanssa. "Elä höpsö minusta huolehdi. Kyllähän minä pärjään. Pidät nyt vaan huolta itsestäsi meidän molempien verran!" William puristi kaunokaisen hellään halaukseen ja paijasi toisen kauniita suortuvia. Samalla hän nuuhkaise Luca-neidon päälakea painaen mieleensä sen unohtumattoman tuoksun.

"Hei, sinun on pakko mennä", William oli jo auttamassa nostamaan Lucanyan satulaan, "Ja muista; täysikuu ja satama. Odotan sinua siellä. Ja hei, hevonen osaa kyllä tiensä takaisin, sen kun vain vapautat sen kun olet kotona!"
Lucan istuessa satulassa Will ei voinut muuta kuin katsella kaunista enkeliään ylöspäin. Toinen tosiaan näytti vähän enkeliltä. William ei ollut täysin varma mitä hän tunsi haltiaa kohtaan. Oliko tämä todellista rakkautta vai oliko hän vain kauhuissaan? Ihastunut hän oli ainakin ihan korviaan myöten, mutte muuten kaikki oli kovin sekavaa. Vastauksia ei tällä kertaa saataisikaan, täytyi odottaa kuunkierron verran että asioista sitten otettaisiin selvää.

William riensi avaamaan tallin ovia ratsulle, sekä sen kyydissä olevalle neidolle ja samalla vielä tahtoi sanoa viimeiset hyvästinsä: "Älä unohda minua. Sillä tiedän ettei minun sydämeni anna unhoittaa sinua..." Niiden sanojen varaan nuorempi herra Thann oli valmis laskemaan heidän mahdollisen tulevaisuutensa. Kohtalo yksin saisi päättää riittikö se.

//Kiitos tosi kivasta, värikkäästä ja mahtavasta pelistä:) Tältä erää on tämä tarina loppuva tähän, mutta ei kun uutta peliä suunnittelemaan näille nuorukaisille:)//
Only after losing everything, you are free to do anything
---
Once upon a time,
Young lad, who believed in the unbelievable.
Foxy elven blooded, who was bound to a cursed sword.
Charming nobleman, who knew his way with the ladies.
Betrayed sorcerer, who found his place among not his kind.
Beastmaster, who speaks to the beasts as one of them.
Dwarven abigail, who fought the illness.
Master of the flames, who called itself immortal.
Human loathing avenger, who seeked to corret injustice.

---
Peliseuraa multa saa kysellä kans yksärillä:3
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 705

Liittynyt: Pe Syys 10, 2010 2:40

Viesti Su Maalis 03, 2013 3:15

Lucanya Vendethiel

William ehdotti, että he tapaisivat satamassa kun kuu loistaisi kaikessa komeudessaan. Haltia hymyili ja nyökkäsi miehelle tämän silittäessä neidon poskea. Voi, Luca ajatteli jo mielessään sitä ihanaa näkyä; jälleen kerran pari saisi jännittää haltian vierailua ihmisten keskuudessa, hämärän keskellä jota valaisisi riittävästi kuitenkin kuunloiste. Kaksikko lähtisi kenties soutelemaan tai paljon parempaa -saarelle! Tämän jälkeen taivasta täytyisi toden teolla tarkkailla.
Mies rutisti haltian hellään halaukseen samalla tehden tälle selväksi, että pitäisi huolen vain itsestään. Lucanya ei voinut muuta kuin painautua hiljaa toiseen kiinni, ikään kuin he eivät koskaan muka tapaisikaan. Sanontahan kuului että; elä jokainen päivä niin kuin se olisi viimeisesi.

Lucanya nousi satulaan ja kuunteli tarkoin mitä William sanoi. Häntä nauratti miehen muistutellessa heidän tapaamisajastaan-ja paikastaan. Kyllähän hän muistaisi. Juuri tuo oli niin suloista Williamissa. Hän oli niin huomaavainen ja kiltti.
Haltia ohjasi hevosen ulos miehen avattua tallin ovet. Lucanya katsoi Williamiin tämän saatellessa neidon matkaan hyvästien kera.
"En tietenkään unohda sinua. Koskaan. Älä edes mieti moisia. Minulle tulee ikävä sinua... Mutta, kyllähän me vielä tapaamme." haltia sanoi hymyillen ja lähetti vielä lentosuukon toiselle, ennen kuin kääntyi ja lähti laukkaan. Hän ei voinut uskoa, että päätyisi tällaiseen tunnemyrskyyn ja romanttiseen seikkailuun koskaan. Hän ei uskonut, että kukaan aatelinen tai ihminen voisi koskaan häneen ihastua. Ehkä neito oli sitten väärässä. Ja tämän kerran nainen myönsi sen.

//Jeps! Kiitos ja samoin, ihana peli :3 ja tosiaan jatkostoori löytyy täältä.//
Edellinen

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö