Luca-neito sai vaatteensa vaihdettua. Williamin suklaiset silmät tarkkailivat naista kun tuo teki tuttavuutta hevosen kanssa ja hänestä näky oli kyllä kerrassaan kaunis. Ei Lucan kaltainen daami tarvinnut mitään prameaa näyttääkseen kerrassaan henkeäsalpaavan upealta. Tuota näkyä olisi tuijotellut ikuisuuden, muttei neiti Aika ollut kyllä tänään heidän puolellaan.
Hiljaisuuden keskeltä kuului haltianeidon kauniilla äänellä hiljainen kysymys. Niin, milloinkohan he tosiaan tapaisivat uudestaan. Sekin oli kysymys johon Willillä ei ollut valmista vastausta vaan hän puri alahuultaan miettiessään mitä sanoisi. Nyt Luca-neidon kasvot olivat keikaria päin ja tämä tajusi että kaikki millä oli väliä, oli että tämä ei todellakaan jäisi tähän vaan heidän täytyi tavata uudestaan. Will kiinnitti Lucan huomion taivaalle. "Seuraavan kerran kun kuu on täydessä loisteessaan, tule tapaamaan minua satamalle. Odotan sinua siellä. Mennään jonnekin jossa saamme olla rauhassa..." William antoi kätensä liukua Lucan poskella.
Toinen esitti uuden kysymyksen ja Will alkoi hymyillä lempästi. Eihän hänellä itsellään ollut suurtakaan hätää. Mitä kukaan voisi kuulopuheiden perusteella hänelle tehdä? Hän oli arvostetussa asemassa oleva ihminen hyvästä perheestäkin ja muutama huhu eivät muuttaisi sitä. Hän olisi kunnossa ilman pätevää näyttöä siitä että todella olisi veljeillyt "vihollisen" eli haltian kanssa. "Elä höpsö minusta huolehdi. Kyllähän minä pärjään. Pidät nyt vaan huolta itsestäsi meidän molempien verran!" William puristi kaunokaisen hellään halaukseen ja paijasi toisen kauniita suortuvia. Samalla hän nuuhkaise Luca-neidon päälakea painaen mieleensä sen unohtumattoman tuoksun.
"Hei, sinun on pakko mennä", William oli jo auttamassa nostamaan Lucanyan satulaan, "Ja muista; täysikuu ja satama. Odotan sinua siellä. Ja hei, hevonen osaa kyllä tiensä takaisin, sen kun vain vapautat sen kun olet kotona!"
Lucan istuessa satulassa Will ei voinut muuta kuin katsella kaunista enkeliään ylöspäin. Toinen tosiaan näytti vähän enkeliltä. William ei ollut täysin varma mitä hän tunsi haltiaa kohtaan. Oliko tämä todellista rakkautta vai oliko hän vain kauhuissaan? Ihastunut hän oli ainakin ihan korviaan myöten, mutte muuten kaikki oli kovin sekavaa. Vastauksia ei tällä kertaa saataisikaan, täytyi odottaa kuunkierron verran että asioista sitten otettaisiin selvää.
William riensi avaamaan tallin ovia ratsulle, sekä sen kyydissä olevalle neidolle ja samalla vielä tahtoi sanoa viimeiset hyvästinsä: "Älä unohda minua. Sillä tiedän ettei minun sydämeni anna unhoittaa sinua..." Niiden sanojen varaan nuorempi herra Thann oli valmis laskemaan heidän mahdollisen tulevaisuutensa. Kohtalo yksin saisi päättää riittikö se.
//Kiitos tosi kivasta, värikkäästä ja mahtavasta pelistä:) Tältä erää on tämä tarina loppuva tähän, mutta ei kun uutta peliä suunnittelemaan näille nuorukaisille:)//