The Night Fantasy

Luca-neito sai vaatteensa vaihdettua. Williamin suklaiset silmät tarkkailivat naista kun tuo teki tuttavuutta hevosen kanssa ja hänestä näky oli kyllä kerrassaan kaunis. Ei Lucan kaltainen daami tarvinnut mitään prameaa näyttääkseen kerrassaan henkeäsalpaavan upealta. Tuota näkyä olisi tuijotellut ikuisuuden, muttei neiti Aika ollut kyllä tänään heidän puolellaan.
Hiljaisuuden keskeltä kuului haltianeidon kauniilla äänellä hiljainen kysymys. Niin, milloinkohan he tosiaan tapaisivat uudestaan. Sekin oli kysymys johon Willillä ei ollut valmista vastausta vaan hän puri alahuultaan miettiessään mitä sanoisi. Nyt Luca-neidon kasvot olivat keikaria päin ja tämä tajusi että kaikki millä oli väliä, oli että tämä ei todellakaan jäisi tähän vaan heidän täytyi tavata uudestaan. Will kiinnitti Lucan huomion taivaalle. "Seuraavan kerran kun kuu on täydessä loisteessaan, tule tapaamaan minua satamalle. Odotan sinua siellä. Mennään jonnekin jossa saamme olla rauhassa..." William antoi kätensä liukua Lucan poskella.
Toinen esitti uuden kysymyksen ja Will alkoi hymyillä lempästi. Eihän hänellä itsellään ollut suurtakaan hätää. Mitä kukaan voisi kuulopuheiden perusteella hänelle tehdä? Hän oli arvostetussa asemassa oleva ihminen hyvästä perheestäkin ja muutama huhu eivät muuttaisi sitä. Hän olisi kunnossa ilman pätevää näyttöä siitä että todella olisi veljeillyt "vihollisen" eli haltian kanssa. "Elä höpsö minusta huolehdi. Kyllähän minä pärjään. Pidät nyt vaan huolta itsestäsi meidän molempien verran!" William puristi kaunokaisen hellään halaukseen ja paijasi toisen kauniita suortuvia. Samalla hän nuuhkaise Luca-neidon päälakea painaen mieleensä sen unohtumattoman tuoksun.

"Hei, sinun on pakko mennä", William oli jo auttamassa nostamaan Lucanyan satulaan, "Ja muista; täysikuu ja satama. Odotan sinua siellä. Ja hei, hevonen osaa kyllä tiensä takaisin, sen kun vain vapautat sen kun olet kotona!"
Lucan istuessa satulassa Will ei voinut muuta kuin katsella kaunista enkeliään ylöspäin. Toinen tosiaan näytti vähän enkeliltä. William ei ollut täysin varma mitä hän tunsi haltiaa kohtaan. Oliko tämä todellista rakkautta vai oliko hän vain kauhuissaan? Ihastunut hän oli ainakin ihan korviaan myöten, mutte muuten kaikki oli kovin sekavaa. Vastauksia ei tällä kertaa saataisikaan, täytyi odottaa kuunkierron verran että asioista sitten otettaisiin selvää.

William riensi avaamaan tallin ovia ratsulle, sekä sen kyydissä olevalle neidolle ja samalla vielä tahtoi sanoa viimeiset hyvästinsä: "Älä unohda minua. Sillä tiedän ettei minun sydämeni anna unhoittaa sinua..." Niiden sanojen varaan nuorempi herra Thann oli valmis laskemaan heidän mahdollisen tulevaisuutensa. Kohtalo yksin saisi päättää riittikö se.

//Kiitos tosi kivasta, värikkäästä ja mahtavasta pelistä:) Tältä erää on tämä tarina loppuva tähän, mutta ei kun uutta peliä suunnittelemaan näille nuorukaisille:)//

Lucanya Vendethiel

William ehdotti, että he tapaisivat satamassa kun kuu loistaisi kaikessa komeudessaan. Haltia hymyili ja nyökkäsi miehelle tämän silittäessä neidon poskea. Voi, Luca ajatteli jo mielessään sitä ihanaa näkyä; jälleen kerran pari saisi jännittää haltian vierailua ihmisten keskuudessa, hämärän keskellä jota valaisisi riittävästi kuitenkin kuunloiste. Kaksikko lähtisi kenties soutelemaan tai paljon parempaa -saarelle! Tämän jälkeen taivasta täytyisi toden teolla tarkkailla.
Mies rutisti haltian hellään halaukseen samalla tehden tälle selväksi, että pitäisi huolen vain itsestään. Lucanya ei voinut muuta kuin painautua hiljaa toiseen kiinni, ikään kuin he eivät koskaan muka tapaisikaan. Sanontahan kuului että; elä jokainen päivä niin kuin se olisi viimeisesi.

Lucanya nousi satulaan ja kuunteli tarkoin mitä William sanoi. Häntä nauratti miehen muistutellessa heidän tapaamisajastaan-ja paikastaan. Kyllähän hän muistaisi. Juuri tuo oli niin suloista Williamissa. Hän oli niin huomaavainen ja kiltti.
Haltia ohjasi hevosen ulos miehen avattua tallin ovet. Lucanya katsoi Williamiin tämän saatellessa neidon matkaan hyvästien kera.
"En tietenkään unohda sinua. Koskaan. Älä edes mieti moisia. Minulle tulee ikävä sinua... Mutta, kyllähän me vielä tapaamme." haltia sanoi hymyillen ja lähetti vielä lentosuukon toiselle, ennen kuin kääntyi ja lähti laukkaan. Hän ei voinut uskoa, että päätyisi tällaiseen tunnemyrskyyn ja romanttiseen seikkailuun koskaan. Hän ei uskonut, että kukaan aatelinen tai ihminen voisi koskaan häneen ihastua. Ehkä neito oli sitten väärässä. Ja tämän kerran nainen myönsi sen.

//Jeps! Kiitos ja samoin, ihana peli :3 ja tosiaan jatkostoori löytyy täältä.//