Kirjoittaja Janni » 15 Touko 2011, 23:01
Adrian Nibencarden
Emare ajatteli mennä nukkumaan ja nappasi viltin itselleen, ennen kuin asettui mukavasti Adrianin vierelle, joka seurasi hymyillen toista. Poika toivotti hyvät yöt ja mies kumartui lähemmäs suukottamaan nuoremman päälakea. Hyvää yötä, Emi. Nuku hyvin. Mies kuiskasi, viivytellen vielä pienen hetken nuoremman lähellä, ennen kuin suoristautui takaisin istumaan. Warrenkin näytti vaihtavan paikkaansa Emin vierelle, joka nappasi koiran kainaloonsa. Oli hyvä että joku vahti pojan unta.
Haltia nojautui paremmin puunrunkoa vasten, huokaisten pienesti tuijotellen hämärtyvää metsää. Miehen ajatukset harhailivat jälleen ääniin joita oli aiemmin kuullut, päivän mittaa mitään vastaavaa ei ollut kuulut. Oliko syy huolestua aivan turha? Ei Adrian voisi pistää nukkumaan kuitenkaan.
Tähdet olivat tulleet jo esiin ja aikansa kuluksi mies etsiskelikin tähtikuvioita, vaikkei niiden päälle pahemmin ymmärtänyt. Tuntui kuluneen ikuisuus, vaikkei se todellisuudessa sitä ollut. Adrianille tulisi pitkä yö, hän kyllä oli toisinaan tottunut valvomaan. Katse laskeutui ties kuinka monen kerran Emareen, varmistaen että toinen nukkui rauhassa. Jotenkin se sai mieheen lisää energiaa valvoa, pojan tähden hän tässä nyt oli. Haltia laski kätensä ja veti vilttiä paremmin toisen päälle, toivottavasti tuolla oli lämmin nukkua, nuotiotakin pitäisi taas kohentaa.
Adrian kurkotti polttopuukasan puoleen ja nappasi muutaman oksan hyppysiinsä, kumartuen sitten nuotion puoleen. Se piti rätisevää ääntä miehen ujuttaessa varoen lisää puuta johonkin sopivaan koloon. Liekit lepattivat pienesti tuulenpuuskassa ja hetken sitä katseltuaan mies tajusi tuulen hivenen voimistuvan. Mies ei tiennyt miksi, mutta jokin häntä käski kohottamaan katseensa takaisin metsään päin, jota hän jokin aika sitten oli niin tiivisti tuijottanut. Pelkkää pimeyttä, olo tuntui kuitenkin muuttuvan levottomaksi. Aivan kuin joku tarkkailisi heitä, eikä aavemainen humiseva tuuli auttanut asiaa.
Tuttu oksan raksahdus sai haltian säpsähtämään ja kääntämään katseensa äänen suuntaan, mitään ei näkynyt. Miehen oli pakko nousta ylös, hän ei pitänyt tästä ollenkaan. Adrian asteli valppaana aukean keskelle, antaen katseen kiertää ympäristössä. Hän oli jo kysymässä oliko siellä ketään, mutta näki muutaman metrin päässä olevan pusikon kahisevan, kuin jokin yrittäisi läpi. Mies ei kuitenkaan nähnyt mitään ja nosti käsiään valmiiksi, mutta
Raskaat askeleet tamppasivat maata kirien haltiaa kohti, joka ehti kavahtaa vain taakse päin. Kivun sekainen älähdys karkasi Adrianin huulilta, hänen paiskautuessaan selkä edellä maata vasten. Jokin raskas oli miehen päällä, vasen käsivarsi joka oli kasvojen suojana vuosi verta, jokin piteli siitä tiukasti kiinni. Näin maan tasolta haltia pystyi kuulemaan lisää askelia. Näitä mitä ne nyt olivatkaan, oli enemmän kuin yksi.
//Nallekarhut muuttu nyt nälkään kuolleeksi susilaumaksi ja kun ne on jotaki aaveita/henkiä nii Emi vaan näkee ne. Hurraat ykstoikkoselle romaanille ja Jannin typerälle mielikuvitukselle! xD Juups öitää~ \ o //