Kirjoittaja Sands » 09 Kesä 2011, 21:06
"Minä en ssyö ihmissiä," Baldramallach tuhahti. Nainen näytti edelleenkin olevan varma siitä, ettei mies ollut ihminen, ihmisethän eivät syöneet toisia ihmisiä, eihän? Hän ei tahtoisi mitään ällöttäviä ja saastaisia ihmislihoja suuhunsa. Tietenkin lohikäärme oli syönyt nuorempana ihmisiä, mutta eräs ihminen sai hänet lopettamaan tavan varsin nöyryyttävällä tavalla Mutta ei se ollut se, mikä sai hänet lopettamaan. Ei tietenkään, ihmiset eivät häntä määräilisi. Aivan oma valinta se oli. Oli hänellä kyllä sen verran nälkä, että voisi melkein ihmisenkin hotkaista, eikä hän näyttänyt olevan ainoa. Evgeniankin vatsa kurisi hälyttävään malliin.
"Noidat käyttävät loitssuja, ssinä käytät loitssuja," Baldramallach selitti ajatusmaailmaansa tuittupäiselle naiselle.
"Minä kutssun ssinua noidakssi niin kauan, kun ssinä kutssut minua epäihmissekssi," käärme sihisi omahyväisen tyytyväisesti. Evgeniankin pitäisi lopettaa tuollainen ajattelu, jos tahtoi hänenkin lopettavan. Miehelle nainen oli ihan yhtä paljon noita kuin naiselle mies oli jotain ihan muuta, Baldramallachille se oli aivan yhtä tosi asia kuin se, että hän oli lohikäärme. Nainen näytti tosin ärsyyntyvän ja suuntasi ulos sateeseen. Tömähdyksen jälkeen lohikäärme ei enää tuntenut naista lähettyvillä. Kai toinen sitten päätti lähteä, ei se miestä kauheasti haitannut. Bal lähestyi takkaa ja käpertyi sen eteen kissamaiseksi, tosin hyvin suureksi, keräksi tyytyväisen kurinan kera. Hän sulki silmänsä aikeinaan ottaa pienet nokoset sateen loppumista odotellessa, nyt kun sai olla rauhassa yksin.
Jonkin ajan kuluttua käärme raotti silmiään. Evgenia oli tullut takaisin. Baldramallach nousi istumaan vastahakoisesti, juuri herättyään syvästä unesta. Hänen vaatteensa olivat miltei kuivat, mutta nainen ei ollut yhtä onnekas. Läpimärkä ihmisnainen ei tosin kiinnostanut lohikäärmettä yhtä paljon kuin kaksi pulleaa kaurista pöydällä, näky sai miehen suun täyteen kuolaa ja vatsa muistutti taas olemassaolostaan suureen ääneen.
Evgenia hääräsi ruoan parissa tuskallisen kauan. Vaikka aika normaalisti tuntui menevän hyvin nopeasti Balin mielestä, tuntui nyt siltä, että aika oli pysähtynyt. Mies seurasi tarkkaan naisen toimia, katse myös seurasi silmää räpäyttämättä Evgenian vihdoin tuodessa herkullisia raakoja lihakimpaleita lähemmäs. Ihminen ei tosin antanut hänelle mitään, laittoi ne vain tulen eteen paistumaan. Lohikäärme murahti, hän nautti ruoasta raakana, silloin kun se oli ihanan maukasta ja sitkeää, hampaat sai upottaa herkulliseen lihaan ja repäistä palasen irti. Mutta ihmiset eivät tehneet niin. Kaikki ruoka oli paistettua, mikä pilasi kaiken, mutta ei Baldramallach voinut nyt valittaa. Miehen katse oli lukittunut lihaan ja hänellä oli hankaluuksia pitää kaikki se erittyvä kuola suunsa sisällä.
Bal ei voinut vain tuijottaa lihaa kokoaikaa, se sai odottamisen vain hankalammaksi. Vastentahtoisesti hän pakotti päänsä naisen suuntaan. Nainen ei ollut ainoastaan märkä, mutta myös yltä päältä mudassa ja veressä. Sellainen näky siron naisen päällä olisi luultavasti kauhistuttanut monia ihmisiä, mutta Baldramallach ei kiinnittänyt siihen mitään erityisempää huomiota. Olihan hänkin monesti veren peitossa, nytkin hänen kätensä olivat kuivuneen veren kuorruttamat. Enemmän häntä ihmetytti, miten hentorakenteinen nainen sai kannettua ei vain yhtä, vaan kaksi kaurista tänne. Eikä puhettakaan siitä, miten toinen oli ne saanut niin helposti saalistettua.
"Onko ssinulla voimaloitssujakin, vai oletko enemmän, kuin mitä annat ilmi?" Baldramallach silmäili naista arvostelevana. Voimakkaat otukset saivat häneltä paljon enemmän kunnioitusta, kuin heikot, ja nainen näytti hyvin heikolta. Lihaksiahan toisella ei näyttänyt olevan juuri yhtään, mutta mieshän tietenkin vertasi kaikkia omaan kehoonsa, josta lihaksia ei puuttunut.