Lost souls need shepherds

[Kitty]

Delaney

Pienellä vikittelyllä lämpimään huoneeseen yöksi päässyt haltia nukkui vain hetkisen tyynenä paikoillaan, pian uni kuitenkin upotti naisen mailmaansa, ja suippokorva alkoi kävellä unissaan. Sängyllä makaava mies ei herännyt tummahipiän pukiessa unissaan vaatteita päällensä, jonkin sortin vilttikin kiskottiin harteille, jonka jälkeen Delaney suuntasi ulos ovesta.

Penkoilta kadulle sulanut lumi oli muodostanut paikoittain jäätä, mutta hitaat askeelet eivät liukastuneet kertaakaan valopallojen seuratessa tiedotonta kulkijaa. Rauhallinen uni kuitenkin muutti tahtinsa, outoja varjoja, uhkaavia hahmoja, Delaney kiristi kävelytahtiaan niin unessa kuin todellisuudeeskin, matkaa jatkui aina metsänlaidalle saakka jolloin suippokorva pysähtyi hankeen seisomaan. Uhkaavat varjot lakkasivat jahtaamasta kun suurempi hahmo peittosi ne ja tilanne pysähtyi. Navakampi tuulenpuuska sai haltian harteilla olleen viltin putoamaan maahan, ja kylmän viiman ravistellessa unimailman takaisin todellisuuteen. Metsässä kuitenkin näkyi tumma hahmo, jota Delaney ei aikoisi päästää pakoon.

"Isä ?" Haltia kuiskasi katsellen hetken ympärilleen, hän oli metsän laidalla, yksin, ja vieläpä pimeässä. "Isä ?" Delaney toisti nyt hieman voimakkaammin lähtien metsään katoavan hahmon perään, ensin reippaasti kävellen, sitten juosten.
Pelko valtasi mielen kun pimeän metsän varjot tuntuivat liikkuvan uhkaavasti lähemmäs, ja turvantunnetta tuova hahmo ajautui kokoajan loitommas. "Isä !" Haltia huusi nyt jo hätääntyneenä juosten miltei henkensä edestä.

Kaikki tuntui romahtavan niskaan sillä samaisella hetkellä kun tuo etäinen hahmo katosi kokonaan näkökentästä, isä oli taas poissa, ja varjot olivat jokapuolella. Haltia ei edes tiennyt missä hän oli, pitkällä metsän siimeksessä kuitenkin. Paniikissa valkotukka vilkuili ympärilleen ahdistuksen painaessa rintaa. "ISÄ !" Nuorukainen parkaisi ottaen muutaman hätääntyneen askeleen suuntaan jos toiseenkin. Kyyneleet valuivat silmistä jo vuolaina ja kylmä viima sai kehon tärisemään entisestään. Suippokorva huusi paniikissa isäänsä itkun rikkomalla äänellänsä, kaikki ne sisälle padotut tunteet tulivat taas pintaan ja kontrolli petti täysin. Pian jokin rapsahti aivan liian lähellä Delaneytä ja tuo ampaisi jälleen juoksuun, juosten peloissaan, vilkuillen taakseen. Pimeässä metsässä olisi kuitenkin ollut viisaampaa katsoa eteenpäin, sillä valkotukka otti ja törmäsi täydestä juoksusta eteen ilmestyneeseen puuhun. Pää kopsahti kaarnaa vasten taaten jonkin sortin jäljet kasvoihin, kun haltia rojahti holtittomana hankeen. Epätoivoisesti nuori koitti nousta hangesta, rojahtaen vain keväisen metsän kuralammikkoon joka nietoksen vieressä velloi.

Valkoiset hiukset muuttivat väriään miltei kokonaan hyisen kuraveden kastellessa vaatteetkin puoliksi, itkulle ei tullut vieläkään loppua eikä Delaneytä jaksanut enään kiinnostaa oliko hän elossa vai ei, pimeä metsä nielkööt sinne eksyneen.

//Juu-u koittakaapa sitten saada tuosta sönkötyksestä jotain selkoa =D Onzki ja Ylva//

[Ylva]

Nuori puuma loikki kevään sulattamassa hangessa, joka paikka paikoin oli kokonaan kadonnut kohdista, jonne aurinko oli päiväsaikaan pilkahtanut. Itseasiassa puuma oli metsästämässä, tai piti olla jos tarkkoja oltiin, mutta tuo näytti olevan hieman riehakkaammalla päällä kuin olisi suotavaa. Aethena rakasti kevättä ja sen tuomaa lämpöä ja kaikkea siinä. Tuntui aina keväisin saavan lisää energiaa, joka neitokaisen mittapuulla oli jo turhan paljon mikä kävi varsinkin vanhempien laumalaisten hermoille. Puuma äkkäsi yhtäkkiä orava-paran ja ihan vain huvikseen ryntäsi tuota kohden, jolloin pörröhäntä kiipesi vikkelästi lähimpään puuhun ja puuma hyppäsi perässä jääden kuitenkin kynsiensä varaan puunrunkoon killumaan etenemättä ylöspäin. Kissapedon häntä viskasi puolelta toiselle leikkisästi ja tuo hypähti takaisin maankamaralla. Viiroileva kisuli otti spurtin takaisinpäin sinne mistä oli tullut törmäten hyvin pian tiikeriin, jonka ympäri juoksi muutaman kerran ihan vain huvikseen ja jatkoi sitten matkaansa eteenpäin ennen kuin toinen ehti sanoa mitään.

Aethena pinkoi hetken aikaa niin kovaa kuin pääsi ja hiljensi sitten vauhtia ja lopulta pysähtyi. Pedon korvat värähtivät niiden tavoittaessa äänen, joka ei kuulunut tähän aamuöiseen metsään. Hetken kuunneltuaan puuma totesi, että se oli itkua eikä se kuulunut kovin kaukaa. Kärsivällisyys ei kuulunut jäähaltian hyveisiin, joten tuo lähti äänen suuntaan odottamatta taakse jäänyttä tiikeriä. Puuman jälkiä ei kuitenkaan ollut hankala seurata, joten eiköhän tuo perässä tullut. Aethena eteni nyt hissukseen haluamatta ilmoittaa lähestymisestään sille, kuka nyt ikinä siellä nyyhkyttikään. Puumalla ei ollut vaikeuksia nähdä tässä valossa, sillä ei ollut liian pimeää. Aina välillä tuon silmät välkähtivät kuunvalon osuessa niihin.

Ei mennyt kauaa, kun kissaeläin sai näköpiiriinsä äänen lähteen, mikä sai tuon pysähtymään täysin. Aethena tajusi tuijottavansa nuorta haltiatyttöä, joka oli kuralätäkössä ja muta oli tahrinut tuon hiukset ja vaatteet, mutta silti oli nähtävissä vielä, että neitokaisella oli valkeat hiukset ja iho oli, noh, iho oli samanvärinen kuin Aethenalla itsellään. Tämä hämmensi neitokaista, koska tiesi ettei oma ulkomuotonsa ollut mitenkään yleinen varsinkaan jäähaltioille. Puuma pudisti päätään itsekseen ja mietti että kuvitteli koko asian. Sitäpaitsi keskittyi ihan väärään asiaan, mitä tuo suurinpiirtein varmaan Aethenan ikäinen tyttönen tuolla teki? Keskellä metsää ja tähän aikaan ja miksi tuo itki? Näihin kysymyksiin ei tietysti saanut vastausta ellei menisi sitä toiselta tiedustelemaan, mutta Aethena tunsi uteliaisuuden lisäksi pientä pelkoa, arkuutta jota ei koskaan myöntänyt ääneen. Uudet tuttavuudet olivat aina pelottavia tuolle eikä luottanut muihin kuin laumalaisiin. Siinä suhteessa käyttäytyi siis kuin oikea eläin, varovasti ja säikysti. Toinen ääni haltian päässä kuitenkin torui tuota ja käski mennä kysymään toiselta haltialta oliko kaikki kunnossa. Koska Aethena ei osannut päättää mitä tekisi ainakaan näin nopeasti, puuma istahti alas siihen missä oli ja jäi odottelemaan tiikeriä tarkkaillen samalla suippokorvaa ja sitä tulisiko tuon perässä kenties muitakin.

(jaha innostusin hieman. XD Eikä tuo sänkötystä ollut ainakaan minusta. ))

[Onzki]

Ysulyan

Kylmähkö viima kulki yön halki, ja sai jättiläis- tiikerin korvat kääntyilemään. Hitaat ja hiljaiset askeleet etenivät empimättä, ja välillä tämä vilkaisi taakseen, varmistaakseen ettei puuma lähtisi taas omille retkilleen, eikä Ysulyan halunnut että toiselle sattuisi mitään, tosin sitähän kylmä herra ei aikonut myöntää. Pysyisi perässä ja keskittyisi... Ysulyan murahti mielessään. Puumalla oli tapana ilakoida, vaikka oltiinkin metsästämässä. Pieni huokaus pääsi tämän suusta, kun toinen jahtaili oravaa, ja vaikka toisella olisi ollut suuri mahdollisuus saada orava kiinni, tuo vain jäi roikkumaan kynsillään puusta. "Aethena... Emmekö me tulleetkaan metsästämään?" Tiikeri huokaisi, ja kääntyi ympäri, katsoen toruen puumaa. Lumi oli ottanut ja alkanut sulaa, tosin ei niin paljoa että kaikki olisi sulanut, vain sen verran että likainen ja kylmä vesi kasteli tiikeriherran tassujen karvat. Tämä laski päätään ja kääntyi taas pois päin puumasta, joka tuntui olevan omissa maailmoissaan, liekö kuullut saman äänen minkä Ysukin...

"Aethena... Et lähde-" Tiikeri ennätti sanoa. Tämä aavisti että utelias neito lähtisi heti ottamaan selvää äänestä. Ysu pyöräytti silmiään, ja karjaisi, suuret hampaat välähtäen yössä, välittämättä siitä että kaikki saalis lähtisi pakoon. Karjaus kiiri metsää pitkin kumeana varoituksena puumalle, tyyliin: "Takaisin, tai oli viimeinen kerta kun tulet minun mukaani!" Tietenkään tätä herra ei tarkoittanut. Aethena oli aina tervettullut tiikerin mukaan...
Ysulyan arvasi, että ihan sama mitä uhkauksia ja varoituksia tämä puumalle jakelisi, tuo menisi menojaan. Suuri tiikeri lähti juoksemaan puiden seassa, pää alhaalla tassut maata takoen. Vauhti oli ihmeellinen tämän kokoiselta eläimeltä, eikä ääntäkään tästä lähtenyt, vain huomaamatonta murinaa ja kiroamista. Eikä aikaakaan, kun tiikeri löysi puuman istuskelemasta, kauempana tytön makaamassa lätäkössä. "Aethena! Ajattele jos täällä olisi ollut jotakin vaarallista! Tai jos joku olisi hyökännyt kimppuusi! Tai jotain pahempaa! Sinä olet yksi... Yksi..." Tämä aloitti hiljaisen saarnan, eikä keksinyt mikä tuo oli. Tämä pysytteli mahdollisimman hiljaa. Näytti varmaan huvittavalta kun rutkasti toista isompi tiikeri seisoi siinä tuon vieressä hampaat esillä huolestuneena raivoten. Huomaamattaan Ysulyan käyttäytyi taas pelottavasti, mutta oletetaan että Aethena on tottutunut Ysulyaniin. Kanaemomainen huolestunut ilme pysyi tämän kasvoilla. "Ota yksikin askel tuota kohti, niin raahaan sinut pois niinkuin pennun! Niskasta kantaen!" Tiikeri tuhahti, ja vilkaisi varuillaan makaavaan tyttöön. "Olet mahdoton..." Ysu mutisi, ja nosti tassuaan, taputtaen toisen päälakea...

//:) jos jollaki sekava nii mulla:D valittakaa vaa...:D//

[Kitty]

Delaney

Hengittäminen alkoi olla vain paniikin omaista hapen haukkomista, taju meinasi lähteä aina vähän väliä ja kalsa ilma tuntui pureutuvan luihin ja ytimiin. Delaney tiesi ettei hän voisi jäädä aloilleen makaamaan, muttei hän kyennyt liikkumaan. Shokki oli vielä niskan päällä, pitämässä vahvasti otteessaan itkevää naista.
Nuorukainen tunsi olonsa heikoksi, koittaen tukahduttaa itkuansa, pimeä metsä loi kaikenlisäksi varjoineen ahdistavan tunteen siitä että joku katsoisi, ihan kuin takana olisi muutamakin pari silmiä vain tuijottamassa....
Kuvittelet vain, ei siellä ketään ole, ei ketään ole, ei siellä ketään ole.. Delaney lohdutteli itseään käpertyessään sikiö-asentoon lätäkössä.
"Ei siellä ketään ole." Haltia kuiskasi hiljaa itkuisella äänellään.

//Asd, long story...//

[Ylva]

Puuman korvat käväisivät luimussa tiikerin saarnatessa tuolle, mutta pedon keskittyminen oli pääasiallisesti neitokaisessa ja siinä mitä pitäisi tehdä. "Ysu, älä viitsi stressata", puuma mutisi tuolle ja pohti samalla mitä Lyron tekisi. Se mitä Lyron tekisi oli kyllä aikasta selvää. Tämän pienen päättelyketjun nojalla puuman tilalla oli yhtäkkiä turkisviittaaan sonnustautunut jäähaltia, joka vilkaisi jotenkin voitonriemuisena isoa tiikeriä. "Ei me sitä tuohon voida jättää", Aethena totesi ja oli jo matkalla ennen kuin viimeinen tavu oli tuon huulilta päässyt. Haltia läheni varovasti toista nuorukaista haluamatta pelästyttää tuota entisestään. Ei oikeastaan tiennyt mitä sanoa tai tehdä, mutta jotain nyt oli tehtävä. "Hei..... öh tuota onko kaikki hyvin?" kysymys tuntui todella tyhmältä neidon korvissa sillä sokeakin näki ettei kaikki ollut kunnossa. Sen parempaa aloitusta ei kuitenkaan keksinyt.

Aethena liikkui Delaneyn viereen ja laskeutui kyykkyyn ojentaen kätensä varovasti ja moneen kertaan empien, mutta lopulta se kosketti toisen olkaa. "Oletko satuttanut itsesi? Kaikki on ihan hyvin, anna kun autan sinut ylös", neitokainen tarjoutui ja toivoi yhtäkkiä että tiikeri tajuaisi pysyä piilossa ainakin toistaiseksi, sillä Delaney vaikutti siltä, että kuolisi järkytyksestä jos näkisi massiivisen pedon tässä hämärässä.

[Onzki]

Ysulyan

Tiikeri murahti jotakin ja suoristautui niin että oksat rusahtelivat matalimmissa puissa, kun herran pää niihin törmäsi. "Aethena. Tiedät etten mesoa turhaa. Sinun hyväksesi." Ysulyan viisasteli ja katsoi toista kristallinsinisillä silmillään huolehtivasti. Ei koskaan pystyisi ajattelemaan että Ysulyan olisi mitenkään paha, ainakaan ilmeestä joka herran kasvoilla oli. Samassa puuman tilalla seisoi haltia, joka otti kovastikkin tiikerin hermoille. Tätä selväsikkin raivostutti, kun joillekkin oli suotu se vapaus, että pystyi muuttamaan muotoaan, kun taas Ysu joutui elämään epäreilua helvettiä tiikerinä. Kaikki pitivät tätä ennen petona. Petona joka raateli vanhempansa ja- "Ei, taas mentiin tähän..." Tiikeri tuhahti yksinään. Toinen riensi maassa makaavan haltian luo, ja tämä siirtyi varjoihin. Hän tiesi itsekkin, että jos tuo haltia joka maassa makasi varsin haavoittuvaisen oloisena, huomaisi tämän, saattaisi sydänkohtaus käväistä lähellä. Piilossa oleminen oli aina yhtä vaikeaa, mutta onneksi oli yö, ja varjoihin oli helpompi piiloutua, kuin auringon valossa. Tiikeri pysyi valppaana ja piti silmänsä neitokaisissa.

Tämän korvat kääntyilivät, eikä pienikään risahdus jääny kuulematta. Jos joku uhkaisi, Ysulyan kuulisi sen varmasti, ja aika vaarattomalta tuo maassa lojuva haltia vaikutti. Jos totta puhutaan, tämä olisi halunnut auttaa Aethenaa tuon toisen kanssa, mutta kylläpä tämän sen lopputuloksen tiesi, ja tämä saattaisi tyriä pahemminkin, ja yleensäkkään Ysua ei pyydety autamaan, jos joku oli haavoittunut, ei edes silloin kun joku tuttu oli haavoittunut. Oli aina parempi että Ysu pysyi kauempana tällaisissa tilanteissa...

[Kitty]

Delaney

Itkun seasta Delaney kuuli jonkun puhetta, pyörähtäen äkkiä mudassa ääntä kohden. Ystävällisen näköinen nuori neito kysyi oliko kaikki hyvin, mutatukka lopetti itkunsa ja katsoi vetisin silmin toista tuon tullessa lähemmäs.

Nainen kyykistyi toisen viereen vieden sitten kätensä Delaneyn olalle. Itkeneet silmät tutkailivat hekten kättä joka kosketti olkapäätä, kohottaen sitten oranssin katseensa naiseen, heissä oli paljon samaa, ja tuon seura tuntui jotenkin erilaiselta.
Delaney ei voinut itselleen mitään vaan purskahti taas itkuun varovasti halaten toista. "Hukkasin taas isän." Nuorukainen nyyhkytti alkaen sitten rauhoittua. Hiljaksiin tuon haalava ote lipesi, ja kurainen neito irrottautui toisesta istumaan polvilleen toisen eteen. "Anteeksi." tuo kuiskasi häveten kovan kuorensa sisäisen pehmeyden paljastumista. Eivät soturit itkeneet noin, ei hän saisi murtua noin.
"Missä edes olen ?" Tuo sai lopulta sanottua miltei normaalilla äänellä nousten sitten varoen seisomaan.


//Huhhuh, anteeksi kesto, kipeenä ei meinaa oikein mikään onnistua. eikä mitään meinaa saada aikaseksi. //

[Ylva]

Aethena hämmästyi, ellei jopa pelästynyt toisen yhtäkkiä halatessa tuota. Hetken aikaa empi mitä tekisi, työntäisikö toisen pois vai halaisiko tuota takaisin. Halaaminen tuntui paremmalta vaihtoehdolta, joten jäähaltia kietoi kätensä rotutoverinsa ympäri yrittäen parhaansa mukaan antaa tälle täysin vieraalle tytölle tukea halauksen muodossa. "Isäsi? Tännekö? Metsään siis", Aethena kysyi kun ei oikein pysynyt perässä. Olihan se kamalaa jos hukkaa läheidensä, mutta että näin hysteerinen kohtaus oli hieman käsittämätöntä. Pikkuhiljaa toinen päästi irti neitokaisesta ja jäi siihen istumaan mutalätäkköön. Aethena oli laskeutunut polvilleen maahan toisen tasolle eikä tuota näyttänyt häiritsevän se tosiseikka, että olisi nyt itsekin kurassa. Toinen pyyteli anteeksi, sekin sai Aethenan hieman hämilleen. Ei hän tiennyt oikeasti miten tässä pitäisi käyttäytyä tai tehdä tai yhtään mitään. Toinen oli täysin vieras tapaus, mutta silti ei tuntunut pelkäävän tuota samallalailla kuin kaikkia muita uusia tuttavuuksia. Tosin alkoi pikkuhiljaa päästä sen seikan yli useampien kohtaamisten ansiosta.

"Olet Quinn-metsässä", haltia kertoi hämillään siitä ettei toinen tiennyt missä oli. "Aika syvälläkin, jos tarkemmin haluat tietää. Kuule..." neitokainen alotti ja vilkaisi jonnekin metsän pimeyteen tai siltä se toisesta näytti. Todellisuudessa vilkaisi Ysun suuntaan nuolaisten samalla huuliaan, jota teki joskus hermostuksissaan. Siniset silmät palasivat toiseen ja pienen tauon jälkeen neito jatkoi lausettaan. "Minä en oikeastaan ole liikkeellä yksin. Hän ei tullut tänne lähemmäs, koska olisit varmaan pelästynyt häntä, mutta se on turhaa", Aethena selitti ja yritti puhua mahdollisimman rauhallisesti, jotta toinen ei alkaisi taas panikoimaan. Hetken haltia tuijotti nuorukaista aivan kuin olisi vielä sanomassa jotain, mutta luovutti lopulta, koska ei keksinyt mitään järkevää tai vähemmän järkevää sanottavaa. "Ysu! Tule tänne, jooko?" Aethena huusi metsän pimeyteen jonne käänsi taas katseensa. Taisi luottaa siihen, että tiikeri tietäisi mitä tässä seuraavaksi pitäisi tehdä.

[Onzki]

Ysulyan

Ysu seisoi varjoissa, Aethenaa ja muukalaista tiukasti tuijottaen. Oli hänen vastuullaan jos Aethenalle kävisi jotakin, tosin niin haavoittuvaiselta tuo neito joka maassa makasi vaikutti, että tosin tuolle mitään kävisi. Kaikesta huolimatta tiikeri käytti kaiken keskittymisensä toisten tuijottamiseen. Samassa muukalaisen kädet kietoutuivat Aethenan ympärille, ja tämä meinasi loikata varjoista, päätyi vain sähähtämään hiljaa ja rahoittelemaan ettei tuo mitään Aethenalle mitään tekisi. Tämä raapusteli puuta joka tämän vieressä sattui olemaan, mahdollisimman hiljaa. Kaarnaa tipahteli maahan ja samassa puussa olikin yksi kaarnaton kohta, tämä oli tylsyyksissään rapstanut kaarnaa niin, että pimeydessä näkyi lumessa yksi tummempi kohta, mihin kuiva kaarna oli rapissut.
Tämä kuunteli miten Aethena selitteli missä nämä olivat ja selvästi haki mahdollisimman rauhoittelevaa ääntä. Toinen sanoi ettei ollut yksin, ja jos tämä ei olisi tottunut, tämä olisi voinut helposti loukkaantua tuosta lopusta, tosin nyt tämä vain oli mielissään. Joku muu olisi helposti voinut kierrellä, esim: "En ole yksin, ja seuralaiseni ajatteli ettei häntä tarvita häsläämään. " Oli aina helpompi kun kaikki sanoivat asiat suoraan, eikä Ysulyan koskaan loukkaantunut. Samassa tämä kuuli että Aethena huusi tätä tulemaan. Aluksi tämä epäröi, kunnes astui esiin, maata tujotellen ja hivuttautuen noiden viereen. "Eiköhän tyttö pidä viedä jonnekkin suojaan? Johonkin luolaan tai tällaiseen. Mökkiin? Minä en sellaisiin mahdu, mutta aivan sama." Tiikeri mutisi, hiukan jurosti. Nyt oltiin tultu metsästämään, ei pelastamaan eksyneitä neitokaisia, jotka ovat kadottaneet isänsä. "Saatte kahden kesken päättää, minä seuraan, ja autan tarvittaessa. Jos teitä jonnekkin pitää kuljettaa, toimin hyvin apuna." Tämä tarjoutui ja jäi seisomaan noiden kahden viereen, odottaen että muukalainen vähintään pyörtyisi tai lähtisi kiljuen karkuun.

//Anteeksi kesto... :[ //

[Kitty]

Delaney

Neito tajusi taas kaiken olleen vain illuusiota, painajaista. Ei hänen isänsä ollut lähimaillakaan vaan tuo oli napsahtanut unesta harhakuvan perään. . .
"Ei kun... " Tuo koitti aloittaa, tietämättä kuitenkaan miten jatkaa lausettaan. Hän oli kuulema syvällä Quinn-metsässä, eikä se lohduttanut, miten hän muka löytäisi nyt takaisin ? Kylmäkin alkoi tavoitella kehoa paniikin hälvetessä.
Nainen puhui rauhoittavalla äänellä ja se tosiaan auttoi, tummahipiä rauhoittui, pian kuitenkin tuo mainitsi tuoneensa seuraa mukanaan, ja se sai valkotukan hieman jännittyneeksi, kuka lie metsän pimennoissa piilossa ? Sehän oli pahin mahdollinen mitä voisi olla, pimeät varjot ? Sielläkin voisi piileskellä vaikka ja mitä ?! Ajatukset ottivat raiteensa äkkiä pimeyden toljottamiseen ja sen sisällön miettimiseen, lisäten ankarasti ahdistusta.
Delaney otti perääntyvän askeleen lähemmäs toista haltiaa kun varjoista tuli esiin runnellun näköinen, ja luonnottoman kookas tiikeri. Nuorikko aukoi suutansa tietämättä taaskaan mitä sanoa, jättiläis peto, ja riitapukarin näköinen sellainen ! Tuo puhuikin niin jurosti että meinasi mennä pupu pöksyyn. "Tuo, ystäväsi ?" Delaney kuiskasi toiselle naiselle nojautuen vähän taakseppäin, viitaten nopealla käden heilautuksella kohti suurta petoa.

//Sori, kesto, liian kauan, hidas, anti-inspiraatio, asd, anteeksi.//

[Ylva]

Aethena

Haltianeito hymyili vinosti toisen reaktiolle tiikerin tultua näkyviin ja tuo tunsi jonkinlaista ylpeyttäkin siitä, että tuon seuralainen näytti tekevän vaikutuksen toiseen. "Lapsenvahti ennemminkin", Aethena sanoi hieman härnäävällä äänellä. "Älä huoli, ei Ysu tee mitään. Tuollainen vanhuskin kun on", neito jatkoi surutta tiikerin härnäämistä. Tiesihän tuo ettei Ysu suutta syöttä kenenkään kimppuun hyökkäisi ja itse saisi korkeintaan puolitosissaan annetun tukkapöllyn, joihin oli jo tottunut. Jäähaltia katseli tummahipiäistä neitosta mietteliään oloisena hetken ja näytti sitten saavan jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Tämä kyseinen päähänpisto oli jotain harvinaislaatuista, sillä yleensä Aethena vierasti kaikkia ei-laumalaisia, mutta Delaneyssä oli jotain mikä sai Aethenan tuntemaan itsensä kotoisaksi eikä ainakaan pelännyt toista. "Tule, mennään meidän Luolalle", Aethena sanoi toiselle ystävällisesti ja viittasi kädellään siihen suuntaan mistä tiikeri oli tullut. "Eiköhän sinulle löydy jotain kuivaa ja lämmintä jostain varastosta" haltia jatkoi leppoisaan sävyyn katsellen nyt tiikeriä puhuessaan. "Äläkä ala inttää vastaan Ysu, Lyron tekisi ihan samallalailla. Sitäpaitsi, hän tietää varmasti mikä on parastapa toimia ja Luola on varmasti lähempänä kuin se mistä tuo...sinä...öh mikä sinun nimesi oli?" haltia keskeytti perustelutulvansa kääntäen sinisten jääsilmiensä katseen Delaneyhin. "Mistä sinä edes tulet?" Aethena lisäsi kallistaen hieman päätään saaden osan valkoisista hiuksistaan valumaan näkökenttänsä eteen ja joutui niitä sitten sutimaan suipon korvansa taakse.

Aethenan mielestä tämän suunnitelma oli varsin hyvä. Veisi tytön Luolalle, jotta tuo voisi lämmitellä siellä ja sitten tuon voisi auttaa minne ikinä nyt tuo halusi mennä. Aethenan mielessä ei oikeastaan edes käväissyt se seikka, että voisi kysyä Delaneyn mielipidettä tässä asiassa. Tämä ajatus vasta hiipi neidon ajatuksiin tuon puhuessaan ja kun lopulta sulki suunsa, jotta toiset voisivat jotain vastata alkoi jäähaltia pohtimaan sitä mitä toinen halusi tehdä. "Siis niin... jos sinä haluat tulla. Voidaan me sinut johdattaa pois metsästäkin, mutta Luola ei ole kovin kaukana ja täällä on aika kylmä ilman turkkia", neitokainen totesi hieman anteeksipyytelevään sävyyn.

[Onzki]

Ysulyan

Tiikeri murahti jotakin toisen reagtiolle, näyttäen turhautuneelta, mutta samalla niin väsyneeltä. Pienen tuhahduksen seurauksena tämä astui vieläkin lähemmäs, venytellen hiukan. "Lapsenvahti hyvinkin, siitä vanhasta en mene takuuseen." Tämä sanoi asiallisesti ja virnisti tylsistyneesti. Toinen alkoi puhua luolaan viemisestä, ja käski tämän olla estelemättä. Ysulyan huokaisi. "Ah, en olekkaan Lyron. Olisit mennyt Lyronin mukaan. En minä sinua tänne kinunnut. Jos sinä niin kovasti tosiaan Lyronin kanssa haluat pelastella näitä neitosia metsästä, pelastele. Minulla ei ole mitään sitä vastaan että tuo viedään luolalle." Ysulyan sanoi, ehkä hiukan törkeästi, ja katsoi sitten kysyvästi Aethenaa ja Delaneyta. "No, miten me tehdään? Olenko minä teidän kulkuneuvonne?" Tämä kysyi, ja vilkaisi vielä kerran noita, ennenkuin katsoi oksien lomasta taivasta. Tämän silmissä kävi outo välähdys, kun tämä laski katseensa taas noihin. "Voimmehan me toki tännekkin jäädä seisoskelemaan, ja istumaan, jos niin haluatte." Tämä sanoi, ja tuijotti noita tiiviisti.

// Lyhyttä ja kesti. Hiukan inspis kadoksissa... >_<//

[Kitty]

Jättiläismäinen otus oli siis lapsenvahti ? Hämmentävää, kaiketi.
Delaney katsoi vuoroin kumpaakin, nainen puhui jotain luolaan viemisestä ja siitä miten joku Lyron toimisi samalla tavoin, ja se oli myös sangen hämmentävää.
"Tulen kai sitten mukaan." Delaney totesi hämmentyneenä, ei tuo aikoisi ainakaan tänne pimeään metsään jäädä.
Hetken haltia mietti tohtisiko tuo loikata noin vain suuren pedon selkään, mutta toisaalta, ei hän tahtoisi rämpiä kylmässä märässä ja pimeässä.
"Oletko varma että jaksat ?" Delaney kysyi astellessaan nelijalkaisen viereen. Toinen käsi tarttui tuon turkkiin ottamaan tukea jotta hän pääsisi selkään.


//Huikean paska vastaus ! Jes, pahoitteluni kestosta ja tosiaan laadusta. Mutta kiitokset ku maltoitte odottaa//

[Ylva]

Aethena

Neito tuhahti tiikerille "älä jaksa olla tuollainen yrmy. Ei sinun tarvitse olla samaa mieltä kunhan nyt autat", muodonmuuttaja tokaisi ja virnisti lauseensa jälkeen "Lyronin kanssa kuolisin tylsyyteen. Hän pitää minua yhä pienenä karvapallerona", neito totesi ja nakkasi niskojaan vielä kuin painottaakseen sitä seikkaa ettei ollut enää pieni karvapallero. Siniset silmät kiinnittivät huomion takaisin tummahipiäiseen tyttöön ja pieni pään nyökkäys tapahtui tuon myönnyttyä tulemaan mukaan. "Hienoa. Tottakai Ysu jaksaa. Mennään nyt ennen kuin vilustut", Aethena totesi ja otti ja muutti muotoaan nuoreksi puumaksi, jolla oli harvinaisen tumma turkki paitsi päälaelta niskaan lähti vaaleampi osuus, joka alkoi ohuena viivana otsalta. Kissaeläin viskeli häntäänsä ees taas ja tapitti nyt muukalaista. Kun mitään ei tapahtunut tytön mielestä tarpeeksi nopeasti otti puuma ja istahti alas jatkaen odottavaa tuijottelua.

Lopulta kun kolmikko lähti liikkeelle, nuori puuma ampaisi yhtä innokkaaseen ja poukkoilevaan juoksuun mitä se oli ollut tännepäinkin ollessa. Toisinsanoen juoksenteli ees taas ja sinkoili minne sattui pysyen kuitenkin suhteellisen lähellä tiikeria kokoajan. Eihän tuo oikeasti halunnut lumikissaa suututtaa, mutta sitä oli niin lutuista ärsyttää.

((Sori että kesti. Onnistuin jopa unohtamaan hetkeksi että oli mun vuoro XD ))

[Onzki]

Ysulyan

Uros puuskahti. "Niin joo, nythän minä olen ihana ja mukava, kun tarvitset apua? No, käyhän se niinkin." Ysu huokaisi ja kävi makaamaan maahan, niin että haltia pääsisi tämän selkään. Kun tämä oletti että toinen oli selässä, tiikeri nousi jaloilleen. Ja jos tuo ei ollut selässä, saisi tuo selvitä perässä. Aethena alkoi juoksennella ympäriinsä, Ysun mielestä varsin raivostuttavasti. "Ainakin pysyt lähellä. Uskallakkin hävitä hetkeksikkään silmistäni, koska en viitsi juosta sinun perässä tuo selässä." Tiikeri sanoi, hiukan väsyneesti. Tämän askeleet olivat kevyitä, suuresta koosta riippumatta. Pieni oksa risahti tämän valkean tassun alla, ja tämän pörröiset korvat jotka olivat liimautuneet niskaan, nousivat kuulustelemaan metsästä kuuluvia ääniä. Aethenan äänet kaikuivat varsin äänekkäinä tämän korviin, ja samassa kuului pientä vikinää. Ysu asteli ripeämmin, kunnes tämä hölkkäsi kevyesti metsässä. "Pysytkö siellä?" Tämä kysyi tämän selässä istuvalta naiselta.