Tikku tassussa

[Sands]

((Tänne Aksu.))



Syksyiset illat toivat mukanaan kylmyyden ja pimeyden. Etenkin metsän keskellä oranssien ja punertavien puiden lehtien varjossa kuun antama valo ei paljoa valaissut. Vielä jonkin aikaa sitten ropissut sade sai kuitenkin metsän kasviston märäksi, pienten vesipisaroiden kimmeltäessä kuolleiden kasvien varsilla. Korkealla lehtien ja paljaiden oksien lävitse pystyi näkemään tumman, puolipilvisen taivaan. Vaikka ilma varsin kolea olikin, puut ainakin suojasivat mahdolliselta viimalta, joten metsän ulkopuolella oli varmasti kylmempi, jos tuuli kävi.

Baldramallach oli saanut nukuttua päivänokosensa mukavassa ja pienessä kolossa, tai no, niin pienessä, mihin miehen suurikokoinen vartalo sattui mahtumaan. Ehkä se oli karhun vanha pesä talviunia varten, mutta se oli ihmismuotoiselle lohikäärmeelle aivan sopiva. Lämmin ja piti kuivana. Päiväunet tulivat tarpeeseen miehen kävellessä koko viime yön metsään ja sitten metsän poikki, puhumattakaan siitä yhteenotosta aamulla sen omituisen ihmisotuksen kanssa Kauhean tasapuolinen se taistelu ei ollut, joten hirveästi energiaa ei käärmeen pitänyt tuhlata, mutta kyllä se väsytti. Ja nyt hieman tuntuikin, pieniä mustelmia oli ilmestynyt vaatteiden alle, jos joku niitä tahtoisi alkaa sieltä etsiä, ja tietenkin ne näkyvimmät muiden silmään, kolme nuolta törröttivät iloisesti Balin kehosta. Ihmisotus oli onnistunut ampumaan suurempaansa jousellaan, mikä ei kauhea saavutus ollut tuon ollessa varsin suuri maalitaulu, mutta ehkä hermostuneisuuttaan ei henkilö ollut onnistunut tähtäämään kunnolla ja lohikäärme oli välttynyt suurimmilta vahingoilta. Yksi nuoli oli osunut miehen oikeaan olkapäähän etupuolelta, kaksi olivat selässä kiinni, niitaten suurikokoisen ihmishahmon kaavun ihoon kiinni ainakin niin pitkäksi aikaa, kunnes tuo hankkiutuisi nuolista eroon. Kyllä tarkkasilmäinen varmaan näki nuolten ympärillä kuivunutta verta, mutta paksusta vaatekerrasta ja puhumattakaan sitten ihmiselle liiankin paksusta ihosta, mitään kauhean pahaa ei ollut sattunut. Eivät ne nuolet edes sattuneet, kun sisään menivät, vaikka Baldramallachin senhetkinen raivokohtaus taistelussa oli ehkä se syy. Eivät haavat nytkään niin kauhean kipeät olleet, mutta miehellä oli varsin suuri kipukynnys. Niistä ei siis ollut mitään haittaa tuon omasta mielestä, vaikka aika karua katsottavaa ne jonkun mielestä olisivat voineet olla. Oli siis hyvä, että lohikäärme oli yksin metsän keskellä, eikä minkään ihmiskylän kaduilla. Olisi voinut tulla normaalia enemmän kummeksuvia katseita ja kysymyksiä, mitä lisko ei halunnut.

Miehen kita aukesi äänekkään haukotuksen takia, hengityksen muuttuessa huuruksi sen osuessa kylmään ilmaan. Jättimäiset kourat vetivät tumman kaavun huppua paremmin ylös, edes jonkinlaiseksi suojaksi yleensä matelijana aikaansa viettävän miehen mielestä aivan liian kylmää säätä vastaan. Maahan kaivettu kolo oli Balista kyllä niin mukava paikka ollut nukkua, että melkein tuo olisi tahtonut jäädä sinne koko talveksi. Hän ei kyllä ollut ihan varma, kuinka hyvin tämä ihmismuoto olisi sen kestänyt, joten jos talviunet vielä tuntuisivat hyvältä idealta, pitäisi hänen kyllä ehdottomasti etsiä suuremman lohikäärmeolemuksensa kokoinen onkalo. Rauha olisi kyllä nyt ihan hyvä idea, olihan hän nähnyt lähiaikoina turhankin paljon jännittäviä asioita: toisia lohikäärmeitä ja vihamielisiä hyökkääjiä Ehkäpä alitajuisesti tuon päämäärätön matka oli viemässä häntä kohti vuoristoa, jossa varmasti hyviä nukkumispaikkoja löytyisi. Kaapuun sonnustautunut, tumma ihmishahmo liikkui hitaasti, mutta varmasti pitkin metsän polkuja, kasvien pyyhkiessä kosteutensa pitkän miehen nahkaisten saappaiden varsiin.

[Aksutar]

Hecate

Syksy. Vuodenaika siinä missä muutkin. Henkiolennolle syksy ei ollut sen kummallisempi mitä talvi tai kesäkään, eipä tuo pahemmin kylmää saatikka kuumaa tuntenut. Syksy vain tuppasi olemaan märkä ja synkkä. Harva myönsi pitävän tästä vuodenajasta. Mutta Hecate piti siitä. Olento piti tulisen kirkkaista lehdistä ja synkistä öistä. Päivät kävivät lyhyemmiksi, pimeyden laskeutuessa yhä aikaisemmin ja aikaisemmin. Näin yökukkujana Hecate piti siitä enemmän kuin mistään.
Nyt olento oli vasta heräilemässä uniltaan. Tuo venytteli eläimellisesti naristen, hypähtäen sitten alas puun oksalta, jossa oli päivänsä torkkunut. Pyylevä olento katseli ympärilleen hetken, kunnes lähti kävelemään eteenpäin kosteahkossa metsässä. Kuu valaisi matkaa juuri sopivasti. Pimeään tottuneet silmät eivät tarvinneet paljoakaan valoa, nähdäkseen minne jalka astui. Apaattinen näköinen olento käveli hiirenhiljaa metsässä, näyttäen siltä kuin ei olisi omannut päämäärää lainkaan. Eipä Hecatella sellaista ollutkaan. Mihin yksinäinen, syrjäytynyt olento muka olisi hankkiutunut. Nälkäkään ei ollut. Kai, Ei Hecate osannut sanoa koska oli oikeasti nälkäinen, koska halusi vain herkutella.

Pian tämän ajatuksiinsa uppoutuneen olennon yksinäisyyttä kuitenkin häirittiin. Katse kiinnittyi salamana hahmoon, joka käveli muutamien metrien päässä pimeässä. Humanoidilta tuo näytti. Kahdella jalalla se ainakin käveli. Tuo olento oli liian suuri ollakseen haltia. Eivät haltiat noin isoja olleet! Ainakaan ne, mitä Hecate oli nähnyt.. Ehkä tuo oli demoni.. tai ehkä henkiolento, kuten hän!
Tai sitten.. voisiko tuo olla ihminen?
Hengettärellä ei ollut minkäänlaista hajua miltä ihmiset näyttivät. Joten tuo olento saattoi hyvinkin olla yksi heistä. Tätä täytyi tarkkailla lähemmin! Niinpä Hecate pisti vauhtia askeleisiinsa ja pullero hyppeli lähemmäksi näkemäänsä otusta.
Päästyään muutaman metrin päähän tästä ilmeisesti miespuolisesta humanoidista, lähti Hecate kävelemään tuon perässä. Henki ei voinut olla huomaamatta tikkuja, jotka sojottivat järkäleen kehosta. Oli ilmeisesti osumaa ottanut. Raukka parka. Pullero lähti kiertelemään miehen ympärillä, pysähtyi tuo tai ei. Henki katseli toista jokaisesta kulmasta, eikä näyttänyt tuntevan sanaa kohtelias esittäytyminen. Sen sijaan tuo ilmaisi eläimellistä mielenkiintoa toista kohtaan. Vaikka utelias olikin, piti Hecate silti muutaman metrin välimatkan toiseen, ollen samalla varuillaan jos tuo vaikka hyökkäämään kävisi.
Sattuuu? Oli ensimmäinen huterasti tavattu sana olennon suusta, samalla kun tuo nosti pönäkän kätensä osoittamaan kohti nuolia, jotka miehen kehossa törröttivät.
He..Cate Aut..taa!


// Tulin kun kuulin prinsessa Balin olevan pulassa //

[Sands]

Baldramallachin matka ei ollut nopeudella pilattu, jalan astuessa toisen eteen verkkaista tahtia, mutta yksi askel oli pituudeltaan aikamoinen normaalin kokoiseen, lyhyempään ihmiseen. Mutta eihän hänellä mikään kiire minnekään ollut, joten verkkainen tahti oli aivan sopiva. Silloin ainakin huomion pystyi kiinnittämään myös muualle ympäristöön ja se oli selviytymisen kannalta tärkeää, olla aina tilanteen tasalla. Tietenkään Balin kokoiselle henkilölle ei luonnossa kauheasti vaaraa ollut petojen tai tyhmien ihmisotusten muodossa, etenkin kun kyseessä oli ihmismuodossa oleskeleva lohikäärme. Aina silti joku yritti ja nytkin hiuspehkon alla sijaitseviin korvanreikiin kantautui epäilyttäviä ääniä metsästä. Rasahtelua ja kahinaa. Ainahan metsässä kuului ääniä, eläimiä liikkui ympärillä, vaikka niitä ei näkisikään, mutta nyt äänien aiheuttaja ei ollut läpikulkumatkalla tai jättänyt jättiläistä rauhaan tajutessaan saaliin luultavasti olevan liian suuri pala purtavaksi. Äänet jatkuivat, kuuluivat takaa ja sivuilta, itse asiassa kokoajan lähestyen ja aika kovaa vauhtia. Mitään liikettä mies ei sivusilmällään nähnyt eikä edes voinut nähdä hupun ollessa vedetty päähän ja peittäen siten näköyhteyden sivuille. Mutta lohikäärme kyllä tunsi jonkun tai jonkin olevan lähellä, ei tuo otus kyllä kauheasti yrittänytkään äänistä päätellen piilotella omaa olemustaan häneltä. Käärme ei ensimmäistä liikettä tekisi ja jatkoi vain kävelyään aivan kuin ennen ääniäkin, lihasten tosin jännittyen valmiina reaktioon.

Jokin seurasi ja se jokin seurasi selän takana, vain parin metrin päässä. Baldramallach ei kääntynyt vielä katsomaan, mutta jotain märälle maalle astuvista askeleista pystyi päättelemään näkemättäkin. Olento astui kahdella jalalla ripeillä askelilla, sen täytyi siis olla varsin pieni otus, vaikka ei se miltään kaikista hintelimmältä eläimeltä silti kuulostanut koostaan huolimatta. Jos otus yritti varjostaa häntä ja oli valmis hyökkäykseen, niin Bal oli myös. Mikä lie se oli, se kiersi sivulle, pitäen välimatkansa Kunnes mies sai vihdoinkin otuksesta silmäyksen. Se oli hyvin pieni häneen verrattuna, jokin hieman ihmiseltä näyttävä, mutta ei se ihminen saati sitten haltia ollut. Niin, oli hankala sanoa, mikä se edes oli, mutta suurikokoinen ihmisolento oli näköjään kiinnittänyt sen huomion, otuksen kierrellessä häntä uteliaana. Lihakset rentoutuivat lohikäärmeen huomatessa, ettei ollut missään vaarassa. Hän ei pysähtynyt, eihän hänellä ollut mitään aihetta pysähtyä tekemään tuttavuutta tuon oudon otuksen kanssa. Normaali ihminen olisi varmaan ollut peloissaan tai sitten osoittanut uteliaisuutta jotain noin outoa kohtaan, mutta Baldramallach ei mikään kauhean normaali ihminen ollut. Hän tiesi, että metsissä liikuskeli vaikka ja minkälaisia olentoja, ja vaikka ei tiennyt ihan tarkalleen, mikä toinen oli, ei se mikään yllätys hänelle ollut. Silti tuo pienempi ei näyttänyt kyllästyvän ympärillä pyöriskelyyn, vaikka mies ei toiseen mitenkään reagoinutkaan.

Ihmismäiset sanat otuksen suusta saivat liskon pysähtymään. Toinen ei näyttänyt olevan sen parempi puhuja, kuin Balikaan, itse asiassa tässä tapauksessa kömpelökielinen käärme taisi olla se sujuvampi puhuja. Oli hankala sanoa, oliko yksi sanoista väärinlausuttu sana vai toisen nimi. Silti, kyllä hän ymmärsi olentoa, jotenkuten. Jättimäisestä kehosta törröttävät nuolien varret saivat ymmärrettävästi toisen huolestumaan niistä, kun kerta jonkin sortin älykkyyden omasi. Mutta nuolet eivät sattuneet, eikä ylpeä lohikäärme kaivannut kenenkään apua missään tapauksessa. Matalasti murahtaen mies jatkoi taas matkaansa, otuksen toivottavasti ymmärtäen merkityksen. Toisen seura ei aivan tervetullutta ollut.



((Tietenkin, herkät prinsessat tarvitsevat prinssejä ja ritareita miehekkäillä, leveillä hartioilla ja vahvoilla käsivarsilla, joille voi pyörtyä heikotuksen iskiessä. Ja älä unohda valkeaa ratsua!))

[Aksutar]

Humanoidi ei tuntunut reagoivan henkiolennon läsnäoloon mitenkään. Hecatelle se oli tuttu tilanne, mutta naiivin oloinen henki ei ottanut siitä minkäänlaista loukkausta, saatikka vihjettä itselleen. Tuo jatkoi kävelyään tyynen rauhallisesti, välittämättä pulskasta neitokaisesta, joka oli ympärille tullut hyppimään. Outoa mutta jokseenkin helpottavaa. Yleensä tässä vaiheessa humanoidit olivat joko kiljuneet tai ihmetelleet, mikä helvetti heidän lähelleen oli eksynyt. Tämä mies ei näyttänyt minkäänlaisia vihan, eikä ilon tunteita humanoidia kohtaan. Se oli jokseenkin mielenkiintoista hengen mielestä, joskin tuo ei osannut mielenkiintoaan ilmaista muuta kuin eläimellisellä uteliaisuudella.
No, Hecate ei saanut minkäänlaista vastausta hitaasti ja narisevasti lausuttuihin sanoihinsa. Mies vain jatkoi matkaansa, välittämättä pienemmästään mitenkään. tuon pitkä askellus meinasi jättää Hecaten jälkeensä, mutta henki otti ja muutti itsensä korpiksi.
Korppina henki lähti kiertelemään muukalaista ympäriinsä. Tuo päästi suustaan pari korahdusta, jotka kaikuivat hiljaisen pelottavassa metsässä. Hiljaisessa, ja yhä kylmenevässä. Lopulta korppi lehahti lähemmäs miestä, istahtaen hetkeksi yhden nuolen varrelle. Juuri sille, mikä oli etupuolella, olkapään kohdilla. Korppi ei painanut tuskin mitään, joten ei nuolella istuminen tuntuisi missään.
Aut---- taaaa kaikuivat sanat korpin käheästä suusta, samalla kun tuo muutaman kerran nokki allaan olevaa nuolta, kunnes lehahti taas tiehensä.

Korppi lensi muutaman metrin päähän miehestä, tuon eteen, kunnes muutti muotoaan jälleen humanoidiksi ja jäi seisomaan tuon jätin eteen, pysäyttäen noin tuon kulun. Sokeat silmät nousivat katsomaan kohti isompaa, samalla kun Hecate nosti toisen pulleroista käsistään kohti miestä, aivan kuin vaatien tuota pysähtymään.
Sat tuuu. Anna Heca- Ten autt aaa Henki lausui jälleen, tällä kertaa hieman vaativammalla äänen sävyllä.
Jokin pakotti hengen ystävälliseen tekoon. Kai tuo halusi todistaa tuntemattomalle, etteivät kaikki henget olleet pahoja. Tuskin tuo edes tiesi Hecaten olevan henkiolento. Harva sitä arvasikaan. Silti, Hecate vaati saada auttaa tuota muukalaista. Tuo varmasti pääsisi helpommalla, jos antaisi pulleron auttaa itseään, kuin jatkaisi tuota mykkäkoulua ja hengen välttelyä. Hecate voisi seurata muukalaista aina metsän rajalle. Rajaa ei voinut henki ylittää, ilman kutsua tai lupaa.


// No mutta mulla on musta ratsu, käykö se? Valkeaa ei löytynyt, eikä se sopisi imagolleni. HOHOO AUTOHIT! Kerro toki jos et moisesta tykännyt.
Mites muuten Sands röllillä menee? Syysloma tuskin eroaa muusta vapaa-ajasta mitenkään? //

[Sands]

Baldramallach ei odotellut pätkääkään, harppoen vain suuremmilla askeleillaan menemään. Hänhän tahtoikin päästä toisesta eroon, mutta eipä tuon tarvinnut muuttaa kävelytapaansa yhtään sen tekemiseksi. Pienempi olento ei pysynyt askelien perässä, jääden pikku hiljaa yhä kauemmas ja kauemmas, hiljaisten askelin äänien lopulta loppuessa kokonaan. Ehkäpä se otus vihdoin kyllästyi ja luovutti, jättäen lohikäärmeen rauhaan, mitä hän niin kovasti kaipasikin. Tumma lintu yhtäkkiä lehahti vierestä, alkaen myös kierrellä miestä kuin edellinenkin olento. Se ei ollut aivan normaalia, pienet eläimethän yleensä vaistosivat vaaran ja jättivät käärmeen rauhaan, kiersivät hänet hyvin kaukaa. Mutta tämä lintu ei pelännyt, kierteli vain. Taisivat nämä kaksi outoa otusta olla toisiinsa jotenkin yhteyksissä. Lintu lähestyi ja ojensi suomuiset jalkansa, lehahtaen olkapäästä törröttävän nuolenvarren päälle istumaan. Vaikka painoa ei nuolelle tullutkaan eikä se sattunut siitä syystä yhtään enempää, korpin raakkuminen auttamisesta, selvä selitys tuon oikealle henkilöllisyydelle, sai miehen murahtamaan ärtyneesti.

Balin ei onneksi tarvinnut murahduksensa lisäksi tehdä mitään, linnun lähtiessä tiehensä ihan omin voimin. Korppi tosin lehahti jonkin matkan päähän miehen eteen, muuttuen takaisin siihen omituisempaan, kaksijalkaiseen ja siivettömään muotoonsa. Pienen pieni käsi nousi kohti lohikäärmettä, kuin pysäyttämään toisen. Aika rohkea veto joltain noin pieneltä, vaatia nyt jättiläismäinen ihmisolento pysähtymään noin vain, vaikka tuo oli juuri ilmoittanut, ettei ollut innostunut ideasta. Mikään ei estänyt Baldramallachia jyräämästä toista alleen matkallaan, mutta silti tuo kuitenkin pysähtyi pienen välimatkan päähän otuksesta. Lisko ei oikein pitänyt toisen vaativasta äänensävystä, kukaan ei sanoisi lohikäärmeelle, mitä tuon pitäisi tehdä.

"Ei ssatu," mies murahti matalasti, kieli suhisten, aivan yhtä jääräpäisenä. Ei se kovasti sattunutkaan, mutta ennen pitkää nuolista aiheutuisi vain haittaa. Silti, molemmat otuksista olivat aivan yhtä jääräpäisiä, eivätkä antaisi tahtoaan noin helposti periksi. Oli hankala sanoa, kumpi noista nyt loppujen lopuksi oli se, joka käyttäytyi enemmän kuin eläin. Balin ilme ei ollut vieläkään muuttunut, eihän se ikinä. Kivikasvoinen käärme lähti taas jatkamaan matkaansa, alkaen ohittamaan toista pienen välimatkan päästä vilkaisemattakaan toiseen. Hyvällä niitä nuolia ei tuosta irti saisi.



((Tulimme prinsessakomitean kanssa siihen tulokseen, että imagollenne sopisi paremmin shetlanninponi. Olemme korjanneet virheen ja korvanneet hevosen ponilla. Bal odottelee jo sen päällä pelastajaansa. Ai missä oli autohitti, en nähnyt, minne sinä kurja olet sen kirjoittanut pienen pienellä fontilla. Ja öyh onko nyt syysloma. Ehkä tuo kertoo kaiken minun elämästäni. Istun, nukun, syön, suuri peikkokehoni on pienten eläinten nukkuma-alustana, lähettelen ruotsalaismiehille naisten alusvaatteita syntymäpäivälahjaksi, suunnittelen maailmanvalloitusta, same old, same old.))

[Aksutar]

Kuten henki oli olettanut, pysähtyi toinen käskystä. Ei Hecate olisi oikeastaan tiennyt, mitä tehdä jos mies ei olisikaan pysähtynyt. Todennäköisesti punatukka olisi uudelleen hyppinyt tuon eteen ja pysäyttänyt huppupään toistamiseen.
Kävi ilmi ettei tämän miehen kasvoilta voinut lukea mitään. Ne olivat kuin puusta veistetyt. Eipä Hecate muutenkaan mikään ilmeiden tulkitsija ollut. Hyvä jos olento osasi kertoa milloin joku oli vihainen ja milloin surullinen. Pian toinen kuitenkin kertoi, omalaatuisella äänellä, ettei nuolet sattuneet. Hengettären tuuheahkot kulmakarvat kohosivat kysyvästi ylös, odottamaan jotain parempaa selitystä. Ei sattunut? Ei tainnut tämä mies sittenkään olla niitä mystisiä ihmisiä. Niillä oli kuulemma harvinaisen alhainen kipukynnys.. Kolme nuolta kehossa olivat näin Hecaten mielestä hyvä syy jo alkaa parkumaan kivusta. Sen kummemmin selittelemättä, toinen lähti jatkamaan matkaa, kiertäen lähes alastoman pulleron hieman kauempaa.

Hecate seurasi katseellaan toisen askellusta, kunnes kääntyi ja lähti hyppelemään taas tuon perässä. Mies ei kävellyt nopeasti, mutta kuten todettu, tuolla oli pidemmät jalat mitä lyhyemmällä. Joten hengettärellä oli täysi työ pysyä tuon perässä. Eipä tuo kuitenkaan luovuttaa aikonut. Tuskin isompikaan. Hecaten suusta karkasi sanoja muistuttavia äännähdyksiä ja napauksia, punatukan nopeuttaessaan omaa askeltaan, jotta pääsisi ja pysyisi isomman vierellä.
Kysyvät! Hecate huudahti pian, jääden selvästikin miettimään lausetta, jolla selittää paremmin asiansa, jota aikoi tälle miehelle kertoa.
Kysyvät! Ihmettelevät. Nuolia! Po..is, niin raharauha Olento selitti ontuvasti, olettaen että toinen ymmärsi hatarien sanojen myötä lauseen, jota hengetär haki: Nuolet piti ottaa pois, ennen kuin joku muu alkaisi niistä kyselemään. Niin olento varmasti saisi olla rauhassa. Tosin, tuskin metsässä kukaan tuli kyselemään miksi miehellä nuolia selässä törrötti.
Ihmiseeeet. Ihmettelev..ät Lisäsi, tuoden näin esille uskomuksensa siitä, ettei toinen oikeasti ihminen ollut, vaikka erehdyttävästi yhtä muistutti. Tosin, mistä henki sen olisi voinut tietää.


//... saanko edes liimata pahvitötterön shettiksen otsaan, jotta se muistuttaisi yksisarvista--- PONI PARKA! BAL, ÄLÄ MURSKAA SITÄ!
Ai sinä ne alkkarit lähetit-- TAI SIIS, enhän minä mikään ruotsalainen mies ole höpöpöhöö, eikä Nickkini ollut bigjuisyd*ck69. Älä valloita maailmaa, sen herruus tuntuu niin mukavalta, että pitäisin tämän itselläni vielä muutaman vuosisadan //

[Sands]

Hetken aikaa Baldramallach sai pitää toivetta yllä, että tuo outo, häntä seuraava ja häiritsevä otus vihdoinkin ymmärtäisi hänen haluttomuutensa tätä auttamisoperaatiota kohtaan ja jättäisi hänet vain rauhaan. Mutta ei, olento oli vain hetken aikaa hiljaa ja paikoillaan, ennen kuin lähti taas hyppelemään suuren miehen perään. Ei liskon tarvinnut edes päätään kääntää huomatakseen sen, kyllä hän kuuli lehtien rapinan. Miehen pitkät koivet olivat taas tosin viedä voiton toisen paljon lyhyemmistä jaloista, mutta otus ei kuulostanut, että luovuttaisi helpolla, huuteli vain jotain perään ja tihensi askeliaan, päästen kuin päästen lohikäärmeen vierelle. Ei sillä, että Bal jotenkin yritti tehdä mitään sen erityisempiä karistusyrityksiä, mitä vain käveli normaalia tahtia vähät välittäen toisesta. Eikä otukselle vieläkään kauheasti huomiota uhrattu, vaikka se niin lähellä olikin. Kasvot eivät vaivaantuneet kääntymään, katsoivat vain eteensä yhtä määrätietoisina, silmääkään räpäyttämättä.

Vaikka Baldramallach ei tahtonut mitenkään kiinnittää otukseen huomiota, jos se vaikka sillä tavalla lähtisi tai edes tulisi huomaamattomaksi ja jotenkin katoaisi maailmasta, ei tuo kuitenkaan toista aivan kokonaan voinut unohtaa. Olennon sanat olivat haparoivia ja katkonaisia, todella hankalia ymmärtää, mutta jotenkin korva pakottautui niitä kuuntelemaan ja ottamaan niistä selvää, mikä oli varsin ärsyttävää. Ne kohdat, mitkä käärme ymmärsi, olivat ikävä kyllä totta: nuolet kyllä kiinnittäisivät entistä enemmänkin huomiota tuohon jättiin, ehkäpä juuri tarpeeksi, että hän paljastuisi Mies ei ollut aivan varma, oliko menossa ihmisten lähelle lähiaikoina, mutta eivät ne nuolet itsestäänkään katoaisi. Olivathan ne vähän tiellä, mutta koska niihin ei nyt sattunut, ei lohikäärmeellä tuntunut olevan mitään syytä irrottaa niitä itse. Ehkäpä itse asiassa tuo ei halunnut. Nuoli ei sattunut niin kovasti, kun se meni sisään, se sattui paljon enemmän, kun tuli ulos. Omakohtaisia kokemuksia. Olihan Balilla korkea kipukynnys, mutta tunne oli sen verran epämiellyttävä, että tuon oli hankala tehdä kyseistä operaatiota itse omin käsin.

Äkisti suuren miehen askeleet loppuivat, käärmeen pysähtyessä kuin seinään. Hetken aikaa Baldramallach vain seisoa töllötti paikoillaan, raajan saati ilmeen värähtämättä. Hän ei tahtonut vetää nuolia itse, mutta ei tuo myös tahtonut kenenkään muun tekevän kyseistä asiaa, ja vielä vähemmän hän tahtoi sitä pyytää tai jotenkin vaikuttaa siltä, että tarvitsi toisen apua. Olihan siinä kyllä myös vaara muillekin, satutettu villipeto oli arvaamaton, ja sellainen juuri tuo lohikäärme oli. Balille itselleenkin. Ei kenenkään listiminen häntä itseään mitenkään satuttanut, mutta silloin ne nuolet eivät myöskään lähtisi irti tuon paksusta nahasta. Hitaasti mies kääntyi kohti olentoa, katsellen tuota edelleenkin ilmeettömillä kasvoillaan. Nuolet piti irrottaa, mutta ei hän tahtonut sen oikeastaan tapahtuvan. Hän ei voinut tehdä sitä, eikä tahtonut apuakaan pyytää. Sanaakaan ei tuosta tosin kuulunut, Baldramallachin vain tuijottaessa otusta tuttuun tapaan, joka kyllä varmaan jollekin noin pienelle oli varsin uhkaava. Aikaisempaan käyttäytymiseen pelottelu olisi sopinut, mutta ei käärme nyt sitä ollut tekemässä. Mutta ei tuo anomaan alkaisi, eikä ilmeessä näkynyt hippuakaan avunpyynnöstä, joten oli hankala tietää, mitä mies oikein halusi. Tuskin tuo tiesi itsekään.



((Et saa! Hih, katso, ponin suusta tulee vaahtoa. :> Ja jos sinä se homopippeli olet, niin kakista vihdoin ulos, sopivatko ne. >:< Ja valloitan maailman milloin minä haluan, niin!))

[Aksutar]

Otus ei ottanut noteeratakseen hengettären sanoja. Pian tuo kuitenkin pysähtyi kuin seinään, Hecaten pysähtyessä tuon mukana. Olento jäi katselemaan isompaansa kysyvästi, odottaen tuolta jonkinlaista reaktiota puheisiin. Oliko tuo suuttunut? Surullinen? Kuullut jotain? Unohtunut omiin maailmoihinsa? Kuollut pystyyn? Kädet nousivat jännityksestä Hecaten suun eteen, tuon odottaessa jonkinlaista reaktiota isommalta. Mitä jos hän olikin tietämättään kironnut toisen ja nyt tuo kaatuisi kuolleena maahan?! KAMALA! Ei Hecate tahallaan! Ei Hecate halunnut satuttaa! Kaikki mahdolliset, pahat ajatukset ehtivät juosta pienemmän päässä, kunnes tuo mies käänsi katseensa kohti punatukkaa. Huh, ainakaan tuo ei ollut kuollut! Hecate nosti kasvonsa kohti isompaa, pitäen yhä kädet nyrkkiin puristettuina suunsa edessä. Mitään ei tuolta korstolta kuitenkaan kuulunut, vaan tuon tuijotus alkoi tuntumaan jo hieman uhkaavaltakin.. Tosin, Hecate ei osannut paeta pelosta, ennen kuin toinen oli fyysisesti kimpussa. Kului tovi. Olennot tuijottivat toisiaan, kunnes Hecate laski tomerasti kätensä pois suun edestä ja kurtisti pienesti kulmiaan.

Siitä voidaan.. hiljetä Hecate totesi, jatkaen sitten haparoivia sanojaan Ei taarvitse kert-o-a muille avusta.
Olento ymmärsi, mikäli mies kieltäytyi avusta kasvojen menettämisen pelosta. Hölmöä sinänsä, mutta jotkut olennot tekivät niin. Ainakin Hecaten tietojen mukaan. Yleensä avusta kieltäytyvät olivat nimenomaan turhan ylpeitä miehiä.
Mikä sinä edes.. olet? Oli seuraava melko tökerö kysymys pienemmältä. Tuo ei ainakaan ärähtänyt olevansa ihminen, joten ie Hecate voinut mitään olettaa. Hän oli nähnyt demoneja, haltioita, henkiä mutta ei ihmistä, joten ei hän voinut edes olla varma, oliko tämä olento ihminen! Jos oli, niin se selviäisi varmaan pian.. jos selviäisi.


//Poni parka. Eivät ole sopivat, vähän kiristävät etumuksesta.. Viitsisitkö lähettää isommat? Maailmaa et valloita, PYH! //

[Sands]

Hetken aikaa otukset vain tuijottivat toisiaan hiljaa, kummallakaan ei tainnut olla mitään sanottavaa tai sitten vain odottivat toisen sanovan jotain ensin. Koko metsäkin tuntui hiljaiselta. Baldramallach ei ainakaan halunnut tuoda mietteitään ilmi sanoiksi toisille, olivat ne jo tarpeeksi pahoja omassa mielessä sanottuna, että ylpeälle lohikäärmeelle niiden ääneen sanominen olisi aivan kauheaa. Miehen kasvoilla olisi voinut olla monta tunnetta, mutta ainoastaan se sama, pistävä tuijotus katsoi pientä otusta silmiäkään räpäyttämättä. Ehkäpä tuo pienempi olento oli peloissaan, ehkä se selittäisi nuo pienet kädet suun edessä, mutta kyllä lohikäärme oli jo tottunut siihen, että muut pelkäsivät häntä. Vaikka hän ei yrittänytkään pelotella. Eihän Bal oikein ymmärtänyt varsin uhkaavia kasvojaan, saati sitten jättimäistä kokoaan

Vihdoin toinen otus avasi suunsa, hankalasti ja katkovaisesti tavaten sanottavansa, jolla kyllä taisi kerrankin olla jonkin sortin näkyvä vaikutus lohikäärmeeseen. Miehen sieraimet laajenivat, tuon äänekkäästi ilmoittaen mielipiteensä varsin tympääntyneen ja ärtyneen tuhahduksen avulla, päästäen ilmoille kunnon huurupilven kylmään syysyöhön. Baldramallach ei pitänyt toisen puheista, ei siitä avusta tarvitsisi kertoa kenellekään tietenkään, mutta hän tietäisi itse aina. Hän ja tuo otus. Pelkkä ehdotus sai miehen sille kantille, että tämä oli jo liian nöyryyttävää, eikä hän suostuisi ja alentuisi. Ikinä! Ehkä Balille olisi ollut helpompi vain olla puhumatta koko asiasta ja aloittaa auttaminen ilman, että kumpikaan kyseli tai pyyteli mitään sen enempää, mutta nyt sekin tuntui jo mahdottomalta idealta. Lohikäärme ei enää aikoisi olla paikoillaan ja antaa toisen auttaa sievästi, hän ei enää tahtonut apua ollenkaan, ei hän edes tarvinnut sitä! Pian tuhahduksensa jälkeen mies kääntyi ympäri, alkaen taas harppoa kauemmas pienestä otuksesta hieman nopeammalla tahdilla, hyvin ärtyneenä.

"Ihminen," tuo vielä murahti vastaukseksi aina yhtä monotonisella äänellään toisen kysymykseen, jonka hän oli kuullut aivan turhan monta kertaa elämänsä aikana. Miksi sitä oli niin hankala uskoa?



((Höpö höpö, taisivat vain liian isot olla. Seuraavalla kerralla lastenosastolta. Olisin jo vallannut maailman, mutta sitten karvakerä laittoi nukkumaan mahan päälle, enkä voinut enää nousta.))

[Aksutar]

Kivikasvoinen tuttavuus ei näyttänyt yhäkään minkäänlaisia tunteita kasvoillaan. Moinen neutraalius oli jokseenkin uutta ja pelottavaa hengettärelle, joka ei kuitenkaan osannut pientä pelkotilaansa ilmaista millään tavalla. Pieni turhautuminenkin nousi tunnetilojen sekamelskaan, Hecaten yrittäessä parhaansa muodostaa lauseita, eikä sitten saanut pahemmin juuta eikä jaata vastaukseksi. Outo otus tämä miekkonen. Tuo kuitenkin ilmaisi mielipiteensä tuhahtamalla varsin mahtipontisesti. Hecate siristi silmiään katsellen isompaansa, odottaen tuolta jo jonkinlaista saarnaa tuhahduksen perään.. Mutta ei. Sen sijaan tuo ilmoitti olevansa ihminen ja jatkoi matkaansa, tällä kertaa hieman nopeammalla tahdilla. Astetta ärtyneempänä.
Hecate katsoi tuon perään hetken hämmentyneenä, kunnes nosti kädet jälleen suunsa eteen silkasta säikähdyksestä. Ei mies itse pelottava ollut lähinnä siksi ettei Hecate omannut pahemmin itsesuojeluvaistoa - vaan hengetär pelästyi omia, negatiivisia ajatuksiaan tuota miestä kohtaan. Negatiivisista ajatuksistaan oli yleensä vain harmia. Ja harmia Hecate ei halunnut aiheuttaa. Niinpä hetken panikoituaan paikallaan, kiljahti hengetär korkealta ja särisevästi, lähtien sitten juoksemaan täysin vastakkaiseen suuntaan.

Hän ei ollut varma oliko jo kirouksen tai toisen ehtinyt langettaa tuon olennon niskaan. Toivottavasti ei! Sitä hän tuskin tulisi koskaan tietämäänkään, ellei nyt kääntyisi ympäri ja menisi kyselemään otukselta, väänsikö sisuskaluja helvetillisen tuskallisesti. Kääntymisen sijaan olento jatkoi juoksua toiseen suuntaan, kiljuen samalla mennessään


// Okei, myönnän. Lasten S koko olisi kyllä parempi, mitä tämä miesten L. Meidän pitää pelata Nimue & pedofiili papan uhri poika peli. //

[Sands]

Baldramallach sai talsia häiriöttä ainakin hetken, outo pieni otus ei ainakaan lähtenyt seuraamaan saati sitten tehnyt elettäkään lähteäkseen mihinkään suuntaan näin äänten perusteella. Ei lohikäärme vaivautunut edes katsomaan toista, hän oli varsin ärtynyt olennolle itse asiassa. Ehdotella nyt tuollaisia typeriä asioita, kuinka ärsyttävää Vaikka yksi osa miehestä tahtoikin otuksen hyökkäävän kimppuun ja painamaan hänet maahan, repien ne typerät tikut irti hänen kehostaan vaikka väkisin. Mutta ei mikään noin pieni sitä voisi koskaan tehdä, joten mitään ei ollut enää tehtävissä.

Yhtäkkiä kuitenkin korkea rääkäisy kuului hänen takaansa, luultavasti koko metsän asukkaat herättäen volyymillään, ja se ainakin oli tarpeeksi pysäyttämään Balin niille sijoilleen. Mies kääntyi nopsasti ympäri, ehkäpä jopa hieman hämmentyneenä katsomaan, että oliko se hullu otus nyt oikeasti hyökkäämässä kimppuun vai mitä. Ainakin hän oli oikeassa, että olento oli se, joka äänen oli ilmoille päästänyt. Otus kuitenkin lähti juoksemaan aivan päinvastaiseen suuntaan aikamoisella vauhdilla, potkien märkiä lehtiä maasta ilmaan. Hämmennys vain sen kuin kasvoi, Baldramallachin katsellessa ympärilleen hieman varuillaan. Oliko toinen nähnyt jotain uhkaavaa? Ei hän itse ainakaan ollut mitään tehnyt tuollaisen reaktion ansaitsemiseksi, mutta ei sitä kyllä mitään muutakaan metsässä näkynyt hänen lisäkseen.

Lohikäärme ei voinut olla kääntämättä katsettaan takaisin oudon olennon suuntaan, joka oli kyllä nyt jo kadonnut metsän pimeyteen. Mies seisoi varsin hölmistyneenä paikoillaan, tekemättä mitään, ennen kuin käänsi vihdoin katseensa olasta törröttävään nuoleen. Vasen käsi nousi rapsuttamaan sitä, mutta kiinni se oli ja pysyi, eikä tätä menoa se vähään aikaan irti olisi lähtemässäkään. Bal tuhahti hieman tympääntyneenä, oliko tämä nyt varmasti se lopputulos, minkä hän halusi? Mutta mennyttä oli turha surra, sille ei enää mahtanut mitään. Niinpä mies lähti jatkamaan taas matkaansa hitaasti löntystellen ja edelleenkin nuolten törröttäen kehostaan. Kylmä ei vähään aikaan hellittäisi ja liskolla oli vielä pitkä matka, oli parempi yrittää kiriä hukattu aika mahdollisimman pian umpeen, että pääsisi nukkumaan ja lämmittelemään



((Niin että. Voi meidän pientä örrimörriäis-Hecatea, tahtoi vain tikkuja vähän vedellä Mutta tämä peli taisi olla tässä, ellei örrikkä yhtäkkiä taivaalta Balin syliin putoa? Ja on se hienoa, kun Tillyllä on jo niin hieno titteli, vaikka yhdessäkään pelissä ei vielä ole ollut. Laita viestiä tuonne seuranhakuketjuun, kun tahdot peliä. Voidaan suunnitella. OOOOoooOOOOooooOOOooo olen kummitus.))