Ai että on hianoo (Ylva)

[Submarine]

((Sovitun mukaisesti, Ylvaa odotellen.))

Naappa ei koskaan ollut ollut erityisemmin metsien perään. Niissä lemahti aina hieman oudolta, ja niissä pyöri kaikkia epämääräisiä otuksia, ja niissä oli paljon pikkulintuja. Vähempikin hirvitti. Ja sitten eittämättä niissä oli vielä sekin, että metsistä harvemmin löytyi yhtään mitään jännää. Mitä nyt joskus elukanraato silloin tällöin, mutta Naappa oli nähnyt (ja tökkinyt) sellaisia aivan tarpeeksi varmistaakseen, ettei niissä ollut mitään erityisen jännää pidemmän päälle. Elleivät olleet jänniä raatoja.
Ja kaikesta huolimattakin lyhyenläntä rottiainen, kaikkine kamanpaljouksineen ja tavaroineen, tavalliseen kolisevaan, rämisevään ja räimeään tapaansa, löntysti metsässä. Jos tarkkoja oltiin, Naappa ei ollut edes aivan varma, miten oli sinne päätynyt. Sillä saattoi olla tekemistä eilisen pullon kanssa, päätä moukaroivalla jomotuksella ainakin oli. Rotta tiedosti kyllä aina jollakin tasolla ja tavalla, ettei oltu tehty juomaan mitään maitoa vahvempaa, ja mitä siitä aina seurasi, mutta siitä huolimattakin tässä sitä oltiin taas, pää hellänä ja menossa ties minne. Ja tulossa ties mistä. Ihme kyllä kaikki tavarat, koko valtava, yhteenköytetty lasti reppuineen ja lootineen ja säkkeineen ja sen sellaisineen, tuntuivat olevan paikoillaan. Pieni ihme sekin.

Krapulainen rotta askeltaa löntysti pitkin löytämäänsä aavistuksen tasaisempaa metsänpätkää, haisten pahalta ja kompuroiden kaikesta huolimatta jokaiseen löytämäänsä risuun, oksanpätkään ja mättääseen. Paitsi ettei pitänyt metsästä, ei tällä myöskään ollut hajuakaan siitä, miten niissä olisi ollut tarkoitus mennä. Jokainen puu, kivi, kanto ja pölkky näytti rotasta pitkälti aivan samanlaiselta. Ja pään jyskyttäessä kuin vasaralla taottuna tämä oli kaikkea muuta kuin terävimmillään muutenkin. Kamalastikin narahteli siinä määrin uhkaavasti, että tuntui aavistelevan tilaisuutensa tulleen ja suunnitteli käpälistä riistäytymistä.
Ja niin Naappa vain tarpoi, sadatellen jokseenkin matalasti krapulassaan ja yleisessä paheksunnassaan metsiä ja niiden hankaluutta kohtaan. Paikalleen pysähtyminen olisi toki voinut tehdä hyvää, mutta se olisi merkinnyt eittämättä myös lisää metsässä viipymistä. Ja tällä hetkellä rotta halusi pois - olkoonkin että saattoi aivan hyvin olla matkalla vain syvemmälle, ei tällä ollut hajuakaan. Puita, puita ja puita, ei tämä niistä mitään tajunnut.
"Reekeleen terpele", kantautui jokseenkin laimea vinkaisu, kun Naappa jälleen kerran horjahti ja löysi viime hetkellä taas jalkansa. Tämä oli taas näitä päiviä...

[Ylva]

Druaiglin

Haltiamies oli halunnut karistaa kylän tomut jaloistaan hetkeksi nyt kun tuolla oli vapaa-aikaakin jonkunverran, joten hän oli suunnannut kylää ympäröivään metsään. Haltiaksi tummahipiäisen miehen hyvin vaaleat hiukset olivat ponihännällä, jotta ne pysyisivät poissa tieltä liikkuessa. Hänellä oli mukanaan jousensa ja nuoliviininsä, sekä uumalla kaksi sapelia ihan nyt näin varmuuden vuoksi. Haltia oli polvistunut metsän pehmeälle samalpeitteiselle maankamaralle ja tutkaili jonkin villieläimen jälkiä. Haltia oli ajatellut etsiä jonkin riistan aikansa kuluksi, mutta tietysti käyttäisi sen hyötytarkoituksiin eikä vain surmaisi huvikseen. Miehen siinä ollessa omissa ajatuksissa metsän rauhaisassa äänimaailmassa, tuon korviin kantautui jokin joka rikkoi taidokkaasti koko harmonian, eikä toisaalta todellakaan kuulunut metsään. Sekaverinen kohotti katseensa maasta ja kuunteli ääniä tarkemmin. Aivan kuin joku olisi kiroillut jonkin matkan päässä sen lisäksi, että piti muutenkin älytöntä meteliä. Hetken Dru mietti oliko haahuillut liian lähelle ihmisasutusta, mutta toisaalta vaikka ei ihmisiä ollut niin paljon tavannut ja nekin lähinnä haltiakylän orjia, ei tuo mikä olikaan kuulostanut ihmiseltä. Kaikki tämä sai miehen kohottamaan kulmaansa ja uteliaisuuden heräämään tuon sisällä. Hän nousi ylös jousi kädessään, jonka kiinnitti kuitenkin selkäänsä nuolviinin seuraksi tummanvihreän viitan päälle. Pieni virneen poikanen kävi haltiamiehen huulilla kun tuo heitti hupun päähänsä ja kiipesi ketterästi lähimpään puuhun alkaen kulkemaan ääntä kohden käyttäen puiden oksia kulkureittinään.

Mies liikkui puissa tottuneesti ja varsin äänettömästi. Rasahdukset, jotka oksista lähtivät eivät kuulostaneet mitenkään hälyttäviltä, vaan saattoivat yhtä hyvin olla lentoon lähteneen linnun aiheuttamia. Miehen ei tarvinnut kulkea kauaa, kun sai näköpiirinsä jotain, joka sai miehen pysähtymään ja ällistymään. Hän tajusi tuijottavansa kahdella jalalla tallustelevaa rottaa, joka oli vielä kuorruttanut itsensä kaikenmaailman nyssyköillä ja nyyteillä ja näytti siltä, että oli pelkästään ihme ettei kaatunut pelkästään niiden painosta. Kyseinen otus, jonka kaltaista mies ei ollut koskaan ennen nähnyt, näytti olevan täysin hukassa ja kokematon metsänkävi römyämisesta ja kompuroimisesta päätellen. Haltia oli kyykistynyt puun yhdelle oksalle ottaen toisella kädellään tukea puun rungosta. Hän seurasi tätä omaperäistä olentoa kun se mennä puhisi eteenpäin. Mies joutui nyt pohtimaan mitä tekisi seuraavaksi. Olisiko tuo otus vihamielinen, jos sitä lähestyisi? Minkäänlaisia aseita ei kuitenkaan ollut näkyvillä otuksen mukana, toisin kuin haltialla, vaikka lähitaistelu ei ollutkaan tuon vahvin alue. Mies ei kuitenkaan halunnut koettaa kuinka paljon otuksen talttahmpaat sattuisivat, kun ne pureutuisivat lihaan tai mitä tuhoa terävät kynnet saisivat aikaiseksi. Otus ei kuitenkaan käyttäytynyt erityisen agressiivisesti, eikä rotat kuitenkaan olleet petoja sanan yleisessä merkityksessä. Druaiglin hieroi leukaansa mietteliäästi samalla kun otus kaikkoni kauemmas miehen silloisesta paikasta. Ei tästä tulisi hullua hurskaammaksi, jos vain katselisi tuota rottaa puusta käsin kuin säikky orava, jos mies haluaisi saada tuosta enemmän selkoa olisi tuon parempi lähestyä otusta. Tämän päätettyään haltia nousi jaloilleen ja matkasi pienen matkan vielä puiden oksilla kunnes laskeutui alas vähän otusta edempänä.

Druaiglin kääntyi siihen suuntaan mistä ihmeellinen otus oli rymistelemässä. Haltia empi vielä hetken kamppailen jonkinlaista järjenääntä vastaan, mutta kuten monesti aiemminkin työnsi sen pois häiritsemästä mielensä taka-alalle ja lähti lähestymään rottahumanoidia tavallisin askelin, jotta ei ainakaan säikyttäisi tuota tahallaan. Mies pääsi lopulta rotan näköpiiriin ja hän pysähtyi paikoilleen, jottei vaikuttaisi uhkaavalta. Haltia piti kätensä etäällä aseistaan, mutta sen verran lähellä että saisi ne käsiinsä nopeasti jos tarve vaatisi. Nyt kun hän oli siinä ei oikeastaan tiennyt mitä tuolle otukselle pitäisi sanoa. Ymmärsikö se edes puhetta ja tarkemmin ottaen mitä puhetta? Mies osasi ihmiskieltä ymmärrettävästi ja tietysti omaa äidinkieltään haltiaa, mutta kumpaa tuo karvainen ilmestys ymmärtäisi jos kumpaakaan. Ei miehen auttanut muuta kuin kokeilla tai vain seistä typeränä paikoilaan. "Tervehdys, ymmärrätkö minua?", mies kokeili ensin haltiakieltä lisäten kuitenkin heti perään "vai puhutko ihmistä?" toiveikkaana siitä että jompikumpi menisi perille tai tähän otukseen tutustuminen muuttuisi paljon monimutkaisemmaksi.

//anteeksi että kesti vastata.

[Submarine]

((Eipä mittään.))

Keikkumisessa suuremman kamalastin kanssa kuin moni olisi uskonut heti edes mahdolliseksi oli se ongelma, että ympäröivän maailman huomioiminen muuttui jokseenkin vaikeaksi - etenkin metikössä, jonka äänistä tai hajuista Naapalla ei ollut muutenkaan aavistustakaan. Rotta oli pitkälti keskittynyt vain ja ainoastaan omaan rämpimiseensä ja jupisemiseen, jossa kieltämättä olikin melkoisesti touhua. Ja siksipä tälle olikin sitten loppupeleissä melkoinen yllätys huomata, että edessä seistä nökötti joku. Tarkalleen ottaen se joku oli ilmeisestikin haltiauros.
Hetken verran Naappa tihrusti tavaranpaljoutensa alta ja välistä hieman huojuen tätä äkkiseltään tyhjästä ilmaantunutta tapausta. Eittämättä kyseessä oli haltia, haisikin sellaiselta. Naappa ei varsinaisesti pitänyt haltioista, ne osasivat aina nyppiä jollakin tavoin. Siinä sivumennen rotta pisti merkille myös tapauksen aseet. Ne olivat tällä hetkellä sivussa - mutta eittämättä käden ulottuvilla. Ja kaikkihan tiesivät, mitä oudoista, aseistautuneista, tyhjästä ilmaantuvista haltioista sanottiin - tai ehkä eivät, mutta rotta kyllä tiesi aivan tarpeeksi hyvin näidenkin puolesta.

Naapan töllistellessä pitkälti omissa mietteissään alkoi epäilyttävä hiippari äkkiä mongertaa jotakin käsittämätöntä. Se sai krapulaisen rotan tuijottamaan tätä hieman samaan tapaan, kuin epäselvää kuvaa: silmät sirrillään ja vailla ymmärryksen häivääkään. Jotain se yritti selittää, mutta Naapalla ei ollut aavistustakaan. Tämä raapi korvantaustaan ja oli vähällä yrittää vain jatkaa matkaansa oudon tapauksen ohitse, kun se äkkiä vaihtoikin kieltä. Ja tällä kertaa rotta jopa tajusikin - ainakin siis sanat, joskin sisältö jäi hieman kyseenalaiseksi.
"Täh? Jookun ei kun sanoja. Ei ihmistä. Ei voi puhua ihmistä. Sanoja voi", Naappa lopulta vinkaisi aavistuksen hämmentyneenä ja jäi taas raapimaan itseään. Ilmeisesti tämä haltia oli vähän tyhmä tai jotakin. Myönnettäköön tosin, että tällä oli yhtä sun toista jännää mukanaan. Sormessakin näytti koreilevan jokin sormus. Siinä oli kivi ja kaikkea, ja vaikka se eittämättä näyttikin nätiltä, olisi se varmasti näyttänyt vielä nätimmältä, jos sillä olisi ollut kaikkea muuta jännää ympärillään. Kuten vaikka Naapan kantamuksissa...

"Tietulli. Toi tossa!" Naappa varoittamatta vinkaisi, osoittaen äkkiä miehen korua. Ilmeisesti näin sai tehdä, sillä rotta oli useinkin nähnyt erilaisten tapausten vaativan kaikenlaisia maksuja pelkästä löntystelemisestä. Myönnettäköön, ne olivat yleensä ihmisiä, ja niitä "veranomaasia", ja yleensä tietulli vaati kai tietäkin eikä pelkkää metikköä, mutta ei se niin tarkkaa voinut olla. Sitä paitsi tämä tapaus tuntui luulevan että ihmisiä pystyi jotenkin puhumaan (mitä se sitten tarkoittikaan), joten se ei varmasti ollut kauhean välkky.
"Ja kengät myös. Äkkiä tai rikollinen olet! Lakia rikot ja tyrmään. Tulli!" Naappa lisäsi, astuen jo vaativasti eteenpäin draamattisen (tai ainakin äänekkään) räminän saattelemana. Haltialla oli kuitenkin melko hyvännäköiset saappaatkin. Ja yleensä ne pelkäsivät aina lakia, vaikkei Naappa koskaan ollutkaan edes nähnyt sellaista missään tai edes tiennyt miltä se näytti.

[Ylva]

Druaiglin

Otus vaikutti miehen mieleen hieman yksinkertaiselta tuon sanojen johdosta, jotka huvittivat miestä. Haltian huvitus sen kuin yltyi kun otus alkoi höpisemään jotain tullista. Miehen huulet nykivät pahaenteisesti ylöspäin ja käytti kaiken itsehillintänsä siihen, ettei purskahtaisi nauramaan rotan vaatimusten takia. Otuksen vaatimus sormuksesta sai miehen vilkaisemaan helyä kädessään ja hymähtämään ääneen. "En tiennytkään, että haltiat palkkaavat muun rotuisia tullimiehiksi", heitti humoristiseen sävyyn vaikka epäilikin, että vitsi jäisi tuolta olennolta huomaamatta. Pudisti kuitenkin lopulta päätään, kun rotta näytti yhä jatkavan vaativaa asennettaan ja halusi viedä miehen saappaatkin jalasta. Mikä eriskummallinen tapaus tuo oli tosiaankin. "Valitettavasti joudun kieltäytymään, ellet sitten halua yrittää ottaa niitä väkisin", haltia tokaisi ja taputti toisella kädellään sapelinsa kahvaa merkitsevästi. Sekaverinen ei halunnut satuttaa otusta jos vain ei ollut pakko, mutta siitä ei ollut mitään harmia, että teki tiettäväksi kykenevänsä siihen.

Tällä keskustelulla haltia ei paljoa tietoa tästä otuksesta saisi, joten mies päätti kokeilla uutta lähestymistapaa. "Kuka olet? Ja jos et pane pahaksesi niin mikä olet, en ole tavannut kaltaistasi ennen", mies kysyi mahdollisimman ystävälliseen tapaan ja hymyili hieman sanojensa päätteeksi yrittäen näin vakuuttaa rotan siitä, ettei ollut pahansuopainen. "Ja pahoittelen että kysyn, mutta oletko kenties eksynyt? Tai sitten taidat olla muuttamassa tänne", haltia lisäsi taas nouseva huvittuneisuus äänessään viitaten selvästi otuksen nyssykkä paljouteen, jota tuo raahasi mukanaan.

[Submarine]

Naappa ei eittämättä ollut mikään aivovoiman suurkuluttaja tai ajattelun suurin ystävä, mutta joskus se oli melkoisen välttämätöntä, ja jopa tämä oli huomannut asian. Ja tällä nimenomaisella hetkellä taisi olla pienen ajattelun paikka. Haltia ei näyttänyt osoittavan erityisemmin mitään hämmingin tapaista, hipelöi vain sapeleitaan siihen malliin, että saattaisi kohta käydä hurjaksi. Naappa raapi hetkisen päätään ja pohti. Ne olivat kyllä melkoisen isot ja ikävännäköiset sapelit...
"Joo", rotannarttu lopulta myöntyi vähemmän innostuneeseen sävyyn, vaikka se luonnon päälle ottikin. Siinä se sormus nyt sitten menisi, yksinäisenä ja varmasti surkeana. Eittämättä se olisi halunnut päästä kaiken muun jännän joukkoon eikä jäädä yksin haltian sormeen nököttämään. Sillä oli varmaan kylmäkin ja...

Naapan korupainotteinen surkuttelu katkesi ikävästi, kun haltiamies alkoi taas kysellä jotakin. Ja hetken verran Naappa joutui tuijottamaan tätä jokseenkin toispuoleisesti, ennen kuin sai pyöriteltyä, mitä nyt tarkalleen ottaen oli kysytty. "Täh? Joo. Eiku. Naappa olemmää. Rotta", tämä lopulta sai vinkaistua jonkinlaisena vastauksena.
"E. En eksynyt oo, enkä muuttumassa. Pois, tuonne", Naappa jatkoi, osoitellen suunnilleen haltian lävitse siihen suuntaan, mihin kuono osoitti tälläkin hetkellä. Rottahan ei ollut koskaan eksynyt, tämä tiesi tarkalleen missä oli milläkin hetkellä - eli siis tarkalleen ottaen juuri tässä. Muu ympäristö vain oli hieman outoa tällä hetkellä. Tai melko pahastikin outoa. Oikeastaan, jos nyt totta puhuttiin, joidenkin (outojen) tulkinnan mukaan tämä tosiaan saattoi olla eksyksissä... ei aina voinut voittaa.
"Onko mitä tuolla? Pois?" Naappa kysäisi aavistuksen empivänsuuntaisesti, osoittaen uudelleen samaan suuntaan, irvisti sitten ja horjahti eilisen pullon ilmoittaessa jälleen itsestään. Tämä onnistui kuitenkin pitämään itsensä jokseenkin pystyssä, tosin kaiketi pitkälti koska hoippuroi valtavine kantamuksineen päin lähintä puuta, jota vasten kiilautui kätevästi. Ja jos rotat olisivat osanneet oksentaa, nyt olisi ollut ehkä senkin hetki.

Ohimennen rotta tuli ilmaisseeksi tämänhetkisen maailmankuvansa sen kehnouden haltiallekin melko sekaisella vikinän ja voihkaisun välimuodolla. Olo ei, millään muotoa, ollut niin erityisen hyvä.

[Ylva]

Druaiglin

Sekaverinen haltia kuunteli rotan vastauksia ja selityksiä yhä nousevan huvituksen vallassa. Kyllähän mies näki, että toinen oli rotta, mutta miehen tietämyksen mukaan rotat kävelivät neljällä jalalla ja olivat huomattavasti paljon pienempiä. Hän ei kuitenkaan kysellyt sen enempää rodusta, aavisteli ettei toinen osannut sen tarkemmin selittää olemustaan miehelle, mitä oli jo sanonut. Rotta oli sanoistaan huolimatta selvästi eksyksissä metsässä, varsinkin kun suunta johon tuo kysymyksensä myötä viittoi oli täysin väärä. "No, Naappa, jos tarkoitat pois metsästä, niin olet menossa aivan väärään suuntaan", haltia kertoi avuliaasti ja osoitti nyt kädellään lähes päinvastaiseen suuntaan mitä otus hetkeä aikaisemmin. "Tuo suunta niin metsä loppuu nopeiten", selitti silmät tuikkien. Neuvoistaan huolimatta mies ei kuitenkaan tohtinut päästää tätä harvinaisen oloista otusta heti kynsistään vaan jatkoi uteluaan, koska ei muuten saisi tuosta mitään selville. "Mistä sinä tulet ylipäätään?" mies kysyi saadakseen näin jotain valoa siihen missäpäin tälläisiä otuksia sikisi ja mihin rotta oikeasti olisi hyvä ohjata, jottei tuo astelisi suoraan surman suuhun. Outoudestaan huolimatta rotta oli elollinen olento, eikä haltia halunnut tuolle tapahtuvan mitään ikävää ainakaan hänen neuvojensa takia.

Naapaksi nimensä kertonut otus vaikutti hyvin huonovointiselta ja se sai haltian miettimään oliko tuo kenties sairas tai loukkaantunut. "Voitko oikein hyvin?", haltia tiedusteli ja mietti sanojensa jälkeen ymmärsikö tuo otus hänen kysymyksensä taaskaan oikein. Mies mietti, että pitäisi puhua mahdollisimman yksinkertaisesti ja suoraan tälle otukselle, joka taisi ottaa kaiken kirjaimellisesti. "Vaikutat huonovointiselta", haltia lisäsi ajatusketjunsa päätteeksi tähdentääkseen omaa kysymystään. Miten tämä otus oli edes onnistunut eksymään näin pahasti? Jostaihan tuon oli ollut pakko tulla metsään ellei sit asunut metsän reunoilla ja haahuillut liian syvälle metsään No eipä haltia omilla arvailuillaan tulisi hullua hurskaammaksi.

//Sori, että kesti.

[Submarine]

Naappa odotteli hetken kaikessa rauhassa puuta vasten kiilautuneena ja silmät päässä seisoen, kun eilisen juomanautinto leikki tämän päivän päähänpotkijaa. Se oli jo pari kertaa hellittänyt, ja näytti nyt keräävän itseään vielä viimeiseen kostoreissuun. Tai jotain. Olipa miten oli, Naappa olisi ollut hyvin kiitollinen, jos tässä kohtaa metsän jokainen pikkulintu olisi pudonnut kuolleena maahan, oikeastaan vielä enemmän kuin lintuvihassaan yleensäkin. Niiden liverrys tuntui tässä kohtaa hieman siltä, kuin joku kiltti ja avulias olisi porannut silmien väliin reikää tammenterholla. Hyvin tylpällä tammenterholla.
"Vähhhhhh", rotta tyytyi kommentoimaan, kun haltia alkoi sepittää jotain varsin itsestäänselvää. Naappa saattoi vaikuttaa huonovointiselta, koska oli tällä hetkellä vähintäänkin huonovointinen. Oikeastaan olisi ollut hyvin mukava, jos rotatkin olisivat osanneet oksentaa, koska se näytti aina auttavan suuresti tässä kohtaa ihmisiä sun muita. Vatsassa oli eittämättä paljon sellaista, joka juuri nyt halusi olla jossakin aivan muualla. Vaan eivätpä osanneet, ja tammenterhon kairatessa kalloa potki vatsassa vähintäänkin joukko raivoisia... olkoot vaikka oravia. Tai jotain. Rotannarttu ei todellakaan halunnut ajatella tällä hetkellä, eikä etenkään pohtia tarkasti sitä mikä kaikki oli vialla.

"Paikallas. Elä heilu!" Naappa vinkaisi jokseenkin ahdistuneena tuijotellessaan haltiaa, joka jollain ilveellä onnistui pyörimään ja heilumaan vaikka seisoikin selvästi paikoillaan. Tai sitten koko maailma pyöri. Tai mahdollisesti rotta itse.
"Paha pullo... ei hyvä tämä... ei hyvä" jatkui vikinä. Kaikki oli tietenkin luonnollisesti jostain pullahtaneen ihmehippiäisen vika. Kaikki oli mennyt hyvin ennen kuin se oli tullut ja Naappa oli joutunut ajattelemaan ja puhumaan. Sen jälkeen pää olikin sitten revennyt ja käpälissä kävi tutina notta morjens.

Valitus jatkui jokseenkin järjettömänä ähellyksenä ja vikinäntapaisena, kun Naappa yritti parhaansa mukaan pohtia, miten käveltiin ja miten se onnistui kun kantoi pienen kasarmin verran tavaraa mukanaan. Samalla kun olisi halunnut työntää päänsä piiloon ja leikkiä kuollutta.

[Ylva]

Druaiglin

Haltia kohotti kulmiaan erikoiselle rotalle ja pieni tietävä hymy alkoi nykimään miehen suupieliä. Sillä oli krapula. Ja vaikutti vielä astetta pahemmalta sellaiselta. Ei viitsinyt kommentoida mitään käskyyn olla heilumatta, sillä tiesi varsin hyvin että pysyi tukevasti paikoillaan eikä suinkaan liikkunut. Haltia otti vyöltään vesileilin ja asteli lähemmäs rottaolentoa ja ojensi leiliä tuolle. "Vesi voisi auttaa", tarjosi kohteliaasti, vaikka ei tiennyt pätkän vertaa auttoiko se rotilla vai ei. Aina kannatti kokeilla. Rotta vaikutti olevan siinä kunnossa ettei tuo pitkälle pääsisi hoippumaan ja taisi olla silkka ihme, että tuo oli tännekkin asti päässyt ellei sitten humalapäissään ollut taittanut suurintaosaa matkasta. "Mitä jos istuisit hetkeksi alas, lepäisit vähän niin voisi tulla parempi olo. Pullot voivat olla petollisia", haltia totesi huvittuneena ja istahti itsen maahan katsellen sieltä nyt tätä harvinaisen huvittavaa olentoa.

"Taidat tulla kaupungista", haltia totesi miettien, että harvemmin viinapulloja sai käsiinsä jostain muualta. "Onko sinun kaltaisia useampikin siellä?" kysyi yrittäen taas päästä perille otuksen rodusta ihan vain mielenkiinnosta kun tuo oli täysin uusi ilmestys haltialle. Eikä suoraan sanottuna tiennyt mitä muuta tälläisen tapauksen kanssa pitäisi keskustella. Säästä? Olipa kolea ilma tänään, eikö? Ajatus tuntui lähinnä naurettavalta.