Edna
Iltapäivä. Syksyisen synkähkö ja sadetta enteilevä. Silti Edna, ennustaja eukon tytär oli päättänyt lähteä omine nokkineen metsään. Metsään, jossa vaani vaara jos toinenkin. Mutta välittikö Edna? Ei, koska oli tyhmä nulikka. Syy moiseen uhkarohkeaan tekoon oli yksinkertainen: Edna halusi sienimuhennosta. Sienet maksoivat markkinoilla nykyään niin paljon, ettei köyhällä ollut niihin varaa. Joten, mikä olisikaan parempi tapa hankkia sieniä, kun menemällä itse metsään?
Kalmalle oltiin jätetty lappu pöydälle, eikä aavekoiraa sen pahemmin oltu herätelty yö uniltaan. Tyttö oli vetäissyt niskaansa normaalit, poikamaiset kolttunsa, joiden päälle vedettiin vielä pitkähkö, ruskea kangastakki ja kaulaliina. Sen jälkeen Edna oli suunnannut kulkunsa kohti entistä kotiaan, noutamaan Apollo nimisen koninsa. Shire oli enemmän kuin mielissään nähdessään omistajansa ja nopean satuloinnin jälkeen, matka saattoi alkaa.
Kun kylästä oltiin päästy, kävi kulku kohti harmaan synkähköä metsää. Edna oli ajatellut pysyä metsän reunoilla, mutta kaikki hyvät sienet oltiin niiltä jo poimittu. Vain hullu lähti pidemmälle etsimään sieniä näinä aikoina. Edna ei kuitenkaan ollut hullu.. yksinkertaisesti tyhmä. Niinpä neidon tie kävi yhä syvemmälle metsään. Hevonen askelsi tyynen rauhallisesti peremmälle, välittämättä turhankin hiljaisesta metsästä. Ainoa ääni, mikä kulkua säesti, oli Ednan hyräily.
Kun oltiin päästy tarpeeksi pitkälle metsään, Edna laskeutui ratsailta ja sitoi Apollon kiinni puuhun. Sen jälkeen tyttö lähti katseellaan selailemaan lähiympäristöä, löytäen pian muutaman mehukkaannäköisen sienen. Sen pahemmin aikailematta, kävi Edna poimimaan sieniä laukkuunsa.
Poimiessaan ei tyttö huomannut kiinnittää ympäristöön huomiota. Hevonen kävi levottomaksi. Se askelsi paikallaan, päästäen matalia, levottomia äännähdyksiä. Edna ei kuitenkaan välittänyt siitä. Puoliverinen oletti hevosen olevan vain häkeltynyt uudesta ympäristöstä. Pian tuo olettamus kävi kuitenkin vääräksi.
Apollon päästäessä pitkälle kaikuvan, hätääntyneen hirnahduksen, älysi Edna nostaa katseensa maasta ja vilkaista hevoseen. Nelijalkaisen ystävän takan näkyi mustia, noin metrin korkuisia hahmoja. Edna pomppasi pystyyn ja nappasi samalla lähellä lojuneen paksun oksan, juosten sitten Apollon luokse. Päästyään ruunikon rinnalle, huomasi Edna mikä heitä oikein oli lähestymässä.
Hiisiä.
Nuo ilkeät, rujot ja ennen kaikkea säälimättömät olennot olivat Ednalle tuttuja vain lastensaduista. Moiset olennot olivat rumempia, mitä noidan alku oli uskaltanut edes kuvitella. Kuitenkaan, nuo pienet vintiöt eivät käyneet aikailemaan, vaan hyökkäsivät sankoin joukoin kaksikon kimppuun. Edna ei ehtinyt edes laksemaan, kuinka monta niitä oli! Kiljahdus karkasi ilmoille tytön suusta, ensimmäisen hiiden raapaistessa takkiin riekaleet. Keppi kädessä kuitenkin teki tehtävänsä ja tyttö ehti humauttaa tuota olentoa päähän, ennen kuin Hiisi hyppeli kauemmaksi kohteestaan. Apollo puolestaan päästi ilmoille hirnahduksia, talloessaan maata ja potkiessaan lähestyviä olentoja minkä ehti. Kuitenkin, pienet räyhänhenget olivat nopeita, eikä aikaakaan kun muutama niistä oli löytänyt tiensä hevosen selkään, jonka seurauksena koni alkoi pukittelemaan minkä ehti.
Edna taas joutui ottamaan muutaman askeleen kauemmaksi riehuvasta Apollosta. Hevonen ei halunnut hänelle pahaa, mutta riehuessaan tuo saattoi iskeä massiivisen kavionsa vahingossa emäntäänsä. Peruuttaessaan Edna oli kompastua yhteen hiiteen. Toiset hiide kuitenkin varmistivat, että kohde kaatui maahan, kuten toivottuakin. Ednan tömähtäessä selälleen maahan, päästi tyttö suustaan korkean ja kauas kantautuvan kiljaisun, jota seurasi silkka huuto ja kiroaminen. Samalla Edna potki ja löi minkä kerkesi, pitääkseen hyökkäävät hirviöt kauempana, hiisien yrittäessä raadella tyttöä enemmän tai vähemmän onnistuneesti.. ei hän halunnut tulla syödyksi elävältä!