Kun on kylmää ja pimeää...


Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Viesti Ma Marras 14, 2011 8:42

Kun on kylmää ja pimeää...

// Kittyyyyy. o/ Pelailen pitkästä aikaa, joten näin etukäteen pahoittelen tönkkyyttäni. : D

Oli suorastaan epätavallisen pimeä aamu. Tosin kellohan oli tuskin vielä seitsemää lyönyt, joten syyshämärissä tällainen pimeys oli vielä ymmärrettävää. Metsä oli paikallaan, hiljainen, lähes täysin äänetön. Yöeläimet olivat jo kaikonneet ja päivän kulkijat vasta valmistautuivat lähtemään koloistaan. Kylmä viima oli pistävä, joten varsinkin pienemmät eläimet olivat varmasti yhä käpertyneinä kiinni toisiinsa.

Lenora Carterille tällainen aamu oli tuttu. Hän muisti ne lapsuudestaan, josta tuntui olevan ikuisuus. Vain kaksikymmentä vuotta, hän muisti. Vasta kaksikymmentä.
Nuo aamut olivat aina olleet pahimpia. Aamulla oli painajaismaista herätä uuteen kylmään päivään varpaiden ollessa jäässä ja sängyn ollessa niin mukavan lämmin, niin ihanan pehmeä. Nyt elävä kuollut ei enää tuntenut kylmyyttä, ei muistanut millainen on pehmeä sänky. Hänellä ei ole edes ollut mahdollisuutta nukkua sängyssä, vaikka eihän sillä ole väliä, ei Lenora tuntisi sitä muutenkaan.

Voi lapsuutta, silloin tyttönen ei osannut arvostaa syksyä ja talvea samalla tavalla kuin nyt. Syksy oli lähinnä samantekevää, sehän on kuin tumma kesä, mutta talvella on kaunista. Niin valkoista, niin rauhallista. Nainen ei olisi malttanut odottaa talvea; silloin hän voisi vain piiloutua lumeen, olla pimeässä, lumipeitteisessä haudassa.

Lenora nousi ylös kannolta, jonka päälle hän oli hetki sitten istahtanut. Rasahtavalla pään liikkeellä elävä kuollut katsahti ympärilleen varmistaakseen olevansa yksin. Hän varmuuden saatuaan nosti suuren tumman hupun päästään ja löysti otettaan kaavustaan. Painava selkämys valahti alas Lenoran luisia olkapäitä aina kyynärpäihin asti ja jäi lepäämään paikalleen. Nainen tunsi olonsa niin paljaaksi ilman kaapuaan muistuttaen häntä jälleen lapsuutensa syysaamuista. Hän tuijotti maata mietteissään ja hymyili kapeasti, vaivalloisesti. Ommeltujen suupielien tikit kiristivät ja nitisivät ilkeästi, mikä sai elävän kuolleen lähes hätkähtämään. Hän ei halunnut niiden kateavan nyt, ei täällä. Lenora vetäisi syvään henkeä rahiseviin keuhkoihinsa ja puhalsi sen painavasti ulos. Uutta lankaa oli niin vaivalloista löytää.

Nainen päätti lopulta tipauttaa kaapunsa maahan ja venytteli käsiään ja jalkojaan. Hän tiesi olevansa yksin, millainen ihminen se nyt olisi joka jaksaisi täällä metsässä olla.

Viesti Ti Marras 15, 2011 8:46

Zaranye

Nuori korkeahaltia oli ennätyksellisen ajoissa hereillä, aamu oli yhä pimä kuin yö, muttei se estänyt nuorta aikuista lähtemästä lemmikkiensä kanssa ulos metsään. Hevonen kulki rauhallista käyntiä eteenpäin suden kuessa vierellä. Pian Susi sai kuitenkin pian vainun jostain, lähtien ihmeissään seuraamaan sitä. Zaranye ohjasti hevosensa seuraamaan toista uskollista lemmikkiään, huomaten kuitenkin ettei sudella ollut enään minkään pienen metsäjäniksen vainu, se oli jotain muuta. Nopeasti haltia laskeutui alas ratsunsa selästä, lähtien puolijuoksulla seuraamaan suttansa. Milo puikkelehti puiden välistä pimeässä metsässä ja Zaranye seurasi tuota parhaansa mukaan päätyen sitten hieman aukiomaiselle alueelle. Pimeässä oli vaikea nähdä kun susi juoksi kohti aukiolla seisovaa outoa hahmoa kohden, Zaranye taas jäi taka-alalle. Susi meni lähietäisyydelle tarkastelemaan tuota outoa hahmoa, ilmeisesti haistaen sen märkänevän hajun, josta Zaranyellä ei ollut tietoakaan. Milon selkäkarvat nousivat pystyyn ja tuo alkoi murista.

Milo mitä siellä oikein on ? Zaranye mietti päättäen että siitä tulisi ottaa selvää. Neito katsoi kuitenkin olevansa itse piilossa, jottei vahingossakaan joutuisi taisteluun. Nopeasti nuori korkeahaltia taikoi tulisen pallon jonka tuo heitti suoraan tumman hahmon eteen, jolloin tuli valaisi näkymän, mutta vain hetkeksi. Kaikki mistä Zaranye sai selvää oli hahmon pitkät tummat hiukset ja luiseva vaikutelma.

//Mitään tönkköä ole ;D //

Viesti Ke Marras 16, 2011 7:45

Lenora kuuli juoksuaskelia takaansa. Ne olivat eläimellisen kevyitä eivätkä siis voineet kuulua ihmiselle. Hän kääntyi säikähtäneenä ympäri ja näki hieman etäämmällä tumman juoksevan hahmon, joka nopeasti lähestyi suojatonta epäkuollutta. Lenora päästi kurkustaan järkyttyneen sihahduksen ja otti muutaman hoipertelevan askeleen taaksepäin. Hän tunnisti hahmon pian sudeksi, joka alkoi murista Lenoralle aggressiivisen oloisesti.

Kauhistunut nainen pysyi liikahtamatta paikallaan tuijottaen sutta kehitellen pakosuunnitelmaa mielessään. Hän ei todellakaan halunnut jäädä palasina metsään villieläimen raatelemana.

Pian hän kuitenkin unohti suden. Lähes koko elävän elämänsä velhon opissa ollut nainen tunsi niskassaan tutun tunteen. Ennen kuin hän ehti saada selville mikä se oli, hän huomasi metsän pimeydestä sinkoutuvan tulipallon laskeutuvan aivan hänen eteensä sokaisten epäkuolleen. Katoava valo oli ainoa asia jonka hän näki, ja sen sammuessa koko maailma tuntui pimenevän. Hän sulki nopeasti silmänsä heittäen luisevan kätensä kasvojensa suojaksi.
"Ei, älä!" hän sihahti rahisevalla äänellään kumartuen hieman eteenpäin ja ottaen jälleen muutaman askeleen kauemmas sudesta ja paikasta, johon tulipallo oli osunut. Lenora ei tiennyt haluttiinko hänet hengiltä vai oliko tulipallo ollut vain varotoimenpide. Epäkuollut avasi pimeään jälleen tottuneet silmänsä yrittäen tähyillä ympärilleen yhäkään oikeastaan mitään näkemättä. Hän kuvitteli näkevänsä jotakin sinistä puiden takana, mutta ajatteli sen olevan vain näköharhaa.

"Minä en tahdo mitään pahaa..." hän korahti suorastaan säälittävällä äänensävyllä.

Viesti Ke Marras 16, 2011 11:06

Zaranye

Outo hahmo puhui käheällä äänellä kertoen ettei tahtonut kenelläkkään pahaa, joten Zaranye rohkaisi mielensä suoristaen ryhtinsä ja astuen puun takaa esiin, pimeys tosin peitti suurimman osan haltian piirteistä. "Milo tänne." Tyttö komensi vakavalla äänellä, jolloin susi juoksi nöyrästi omistajansa vierelle. sormiaan napsauttamalla Zaranye sai aikaiseksi kämenelleen leijailevan liekin, nyt hänen kasvonpiirteensä erotti, ja hänen ympärilleen tuli valoa niin että kulkija näki mihin astuisi. "Pahoittelen lemmikkini holtitonta käytöstä." Zaranye sanoi oikein virallisesti. Neito kantoi itsensä arvokkaana tullen lähemmäs outoa hahmoa, nähden lopulta tuon märkänevän ihmismäisen ulkomuodon. Säikähtänyt, miltei hysteerinen kiljaisu kajahti ilmoille naisen harpatessa taaemmas, liekkikin miltei sammui. "Et sinä ole mikään haltia !" Zaranye kiljaisi katsoen toista järkyttyneenä, tuohan oli ruumis, puhuva ruumis ! Pulssi alkoi kiihtymään ja korkeahaltia alkoi todellakin miettimään mielenterveyttään, oliko tämä unta vai mitä ?

Viesti La Marras 26, 2011 3:29

// Syvimmät pahoitteluni tästä naurettavan pitkästä vastausajasta, meillä meni netti poikki jostakin mysteerisestä syystä vaikka kuinka pitkäksi ajaksi. Painajaismaista. xD

Lenora yritti silmiään siristellen erottaa edes jonkinlaista liikettä pimeän metsän syvyyksistä kuitenkin huonoin tuloksin. Hän huokaisi helpotuksesta tulipallon loihtijan kutsuessa petonsa pois, jolloin epäkuollut sai itsensä lievästi rentoutuneemmaksi.

Pian Lenora huomasi hohtavan valon etäämmällä. Vieras oli loihtinut nyt jonkinlaisen liekin tapaisen. Epäkuollut värähti ja otti askeleen taaemmas tuijottaen tiukasti muukalaisen suuntaan. Hän erotti nyt tuon kasvot: hän näki neidon pitkät siniset hiukset, kauniit kasvot - ja pitkät korvat. Haltia. Lenora vaivaantui. Hän ei ollut aikoihin tavannut haltiaa, ei varsinkaan ollessaan yksin. Hän saattoi vain toivoa tuon olevan ei-niin-vihamielinen.

"Pahoittelen lemmikkini holtitonta käytöstä.
Yhä shokissa oleva ihmisen ruumis jätti vastaamatta nyökäten vain näkymättömästi päätään - varsinkin pimeässä se todennäköisesti jäi huomaamatta. Haltia näytti astelevan yhä lähemmäksi ja Lenora nojasi kauemmas mitä lähemmäs tuo tuli vain toivoen ettei haltia haluaisi tuhota tätä mätänevää luonnotonta oliota siltä seisomalta.

Äkisti neito kiljahti. Epäkuollut säpsähti kauhuissaan ja peitti nopeasti kasvonsa luisella kädellään.
"Et sinä ole mikään haltia!"
Lenora tuijotti yhä tulokasta käsiensä alta. Hän ravisteli raivoisasti päätään.
"En ole", hän sihahti yrittäen nostaa olkapäällään kaapua harteilleen. "Olen ihminen. Kai."
Hän katsoi vuoroin maahan ja haltiaan tuntien kuinka hän haluaisi vain vajota metsän pohjan läpi, kadota, silppoutua tuhkaksi.

Lenora laski kätensä ja yritti suoristaa selkäänsä aiheuttaen vain voimakkaan naksahduksen niskassaan.
"Hei..." hän mutisi äänettömästi ja otti askeleen taaemmas. "Ethän sinä tapa minua?"

Viesti Su Marras 27, 2011 2:41

Zaranye

Pulssi tosiaan jyskytti vauhdilla, mikä ihmeen olento tuo toinen oikein oli ? Ihminenkö ? Eivät ihmiset mädäntyneet pystyyn, mitä ihmettä tuo otus oikein itsestään kuvitteli ?
Korkeahaltia katsoi toista kauhuissaan, oliko hän tosiaan mennyt ja menettänyt vihoviimeisetkin järjen rippeensä ? "Tappaa ?! Olet jo kuollut ! Mätänet !" Tyttö huusi ottaen itsekkin askeleita taaemmas, kummatkin osapuolet taisivat pelätä toisiaan yhtä paljon. "Ei tämä ole todellista !" Zara vielä parahti pidellen tyhjällä kädellään päätänsä.
Susi seurasi vierestä tuon märkänevän ruumiin jokaista liikettä, muristen välillä, samalla tarkkaavainen Milo katseli myös omistajansa reaktioita, jos tuo vaikka käskisi hyökätä tuon oudon ilmestyksen kimppuun.

Viesti Ke Marras 30, 2011 1:56

"Tappaa ?! Olet jo kuollut ! Mätänet !"
Lenora pyöristi kuivat, halkeilevat silmänsä pyöreiksi palloiksi ja tuijotti haltiaa. Vaikka siinä ei järkeä ollutkaan, Lenora huomasi loukkaantuneensa vieraan sanoista tilanteesta huolimatta. Jokainen sanahan oli totta, mutta ne saivat elävän kuolleen silti mutristamaan huuliaan. Tuo syvän loukkaantumisen tunne antoi kuitenkin nopeasti tilaa pelolle jota Lenora tunsi niin haltiaa kuin tämän lemmikkiäänkin kohtaan. Nainen vilkuili molempia vuorotellen ja värähti aina kuullessaan suden murisevan.

Lenora repi kaapunsa päälleen ja heitti painavan hupun päähänsä peittäen kasvonsa sen tumman kankaan alle. Hän huokaisi syvään antaen kurkkunsa korahtaa varsin vapaasti tuntien kuivan veren kapuavan hänen kurkkuunsa. Lenora keräsi sen suuhunsa ja sylkäisi häpeilemättä maahan jättäen jälkeensä vain lähes mustan märän läntin.

Epäkuollut nosti katseensa uudelleen haltiaan, nyt hieman vähemmän pelokkaana. Tuo näytti olevan yhtä kauhuissaan kuin hän itsekin, joten päätti rauhoittua.
"Minä en ole uhka sinulle", hän sanoi sitten matalalla, rahisevalla äänellä ja vilkaisi nopeasti sutta. "Sinä et halua tapella kanssani."
Lenora yritti säälittävästi kuulostaa edes hieman uhkaavalta. Ulkonäkönsä ansiosta hän sai useasti kaikenlaiset otukset juoksemaan karkuun, mutta ei tätä.

Viesti To Joulu 08, 2011 5:48

Zaranye

Ai ei ole uhka minulle ? Ties mikä tautipesäke tuokin on !? Zaranye ajatteli, hän ei yllättyisi jos saisi tuohon juttuun koskettuaan kuolettavan taudin. Toinen kuitenkin lisäsi hieman uhkaavaankin sävyyn ettei nuorempi tahtoisi tuon kanssa tapella. Hyvinkin mahdollista. Zaranyen ainoa valtti oli magia, ja tuokin saattoi sitä osata. Zaranye loi vielä nopeasti suurehkon liekkipallon, käskien suden vierelleen. Tuo nakkasi liekkipallon epäkuolleen jalkoihin lähtien sitten juoksuun poispäin. Toivottavasti tuo inhottavuus ei lähtisi seuraamaan.


//Oliko tässä vai keksitkö jatkoa ?//

Viesti Ti Joulu 13, 2011 11:13

// Tämä voisi vaikka olla tässä. Tulee tuo neljän pelin peliraja muuten ikävästi täyteen. xD

Haltia ei hetkeen näyttänyt reagoivan mitenkään. Lenora ajatteli, että hän pääsi pälkähästä liiankin helposti. Hänellä ei ollut epäilystäkään etteikö tuo vieras loihtijanainen olisi saanut magiansa avulla revittyä elävää kuollutta kappaleiksi - Lenora ei halunnut olla kappaleina.

Pian hän huomasi haltian taikovan uuden liekkipallon, mikä sai epäkuolleen hätkähtämään kauhusta ja hypähtämään haparoivasti taaksepäin. Taika näytti kuitenkin sinkoutuvan maahan naisen jalkoihin, ja samalla myös susi perääntyi asettuen omistajansa vierelle.

Lievästi sokaistuneena tulipallon äkkinäisestä kirkkaudesta pimeässä Lenora heitti kätensä silmiensä suojaksi, jonka aikana haltia näytti juoksevan pois. Elävä kuollut kuuli nopeita, kevyen haltiamaisia askelia poispäin, kunnes ne heikkenivät ja hiipuivat etääntyessään. Lenora vilkuili nopeasti ympärilleen varmistuakseen yksinolostaan ja siitä, ettei tämä olisi vain jokin harhautus.

Todettuaan ettei vaaraa enää ollut, epäkuollut repi kaavun ylleen ja heitti hupun syvälle päähänsä. Hän käveli lähes sokeana yhä pimenevässä pimeydessä ja istui maahan törmättyään läheisen puun runkoon. Hän valui runkoa pitkin yrittäen sulautua näkymättömänä metsän pimeyteen.

Lenora kurtisti kevyesti kulmiaan sulkiessaan karut silmänsä. Surkeaa. Nainen ravisteli päätään. Hän oli ehkä liian tottunut tuollaiseen kohteluun. Lenora jäi liikkumattomana puun vierelle päättäen olevansa siinä aamuun asti.

// Kiitos pelistä. : 3

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö