Kirjoittaja syaniidikissa » 24 Marras 2011, 23:34
[ Jepjep! Mulle jäi hieman epäselväksi tuo kun hahmosi puhuu enkelten muinaista kieltä, että ymmärtääkö esim. Illidan tuota? Laitoin nyt ymmärtämään, mutta jos ei niin älä välitä siitä kohdasta. c: ]
Pieni tyytyväinen voitonriemu kiri Illidanin mieleen. Siinä se, olipa taas iso työ saada yksi isottelija pois päiviltä. Puolidemoni oli paikoillansa, liikahtamatta, piteli tikaria toisen lihassa ja tuijotti edelleenkin silmät tiukkoina toista suoraan silmiin. Illidanin silmissä oli varmasti tunteettomin katse ikinä, vaikkei tuo kyllä muutenkaan koskaan ammatissaan tuntenut minkäänmoista myötätuntoa. Omassa, siinä henkilökohtaisessa elämässä asiat olisivat sitten aivan toisin päin. Silloin Illidan osasi hymyillä ja tunsi myötätuntoa toisia kohtaan varmasti enemmän kuin kelpo ihminen. Vaikka Illidan oli puoliksi demoni ja hoiteli rankkaa ammattiansa, piili kuoren alla herkkä ja empaattinen nuorimies. Se vain ei valitettavasti tullut kaikille esiin.
Ihmisen tuskan pihahdus oli kuin soittoa sarvipään korville. Toinen hakeutui kyyrympään asentoon, mitä Illidan ei toiselle suonut pitäen edelleenkin tikaria paikoillaan ja samalla painaen toisen olkapäätä hieman taaemmas, suorastaan pakottaen ihmismiehen seisomaan suorassa. Ja ennen kaikkea tuntemaan se koko kipu äärimmäisillään, suomatta yhtään helpotusta. Kuitenkin pieni inhimillisyyden häive sai jostain pontevuutta ja ihme kyllä, Illidan päästi toisen hieman kyyristymään. Muttei liiaksi. Ihmisen kasvot nousivat puolidemonin peitettyjä kasvoja kohti, jolloin sarvipää vain piti tiukasti katseensa edelleenkin toisen silmissä. Kuolisi jo pois. Harvinaisen sinnikäs kaveri. Illidan tunsi kuinka ihmisen veri virtasi tikarinhaavasta, myös tuhrien Illidanin käden. Lämmin veri kädessä ei ollut mikään uusi asia demonille.
Ihminen suoristautui yllättäen, mikä sai Illidanin hätkähtämään. Näin sisukasta tyyppiä ei kyllä vielä kertaakaan ollut tullut vastaan. Hälytyskellot kuitenkin alkoivat soimaan ihmisen puhuessa suorastaan hämmästyttävällä, kaikuvalla moniäänisellä äänellä. Varsinkin sanat toisen suusta pelästyttivät puolidemonin. Mitä tämä nyt oikein oli? Ihmisen kädet tarrasivat tikariin ja tapahtui jotain käsittämätöntä - toinen veti paljain käsin tikarin pois lihastaan. Illidan ei edes vastustellut. Tuo oli niin lamaantunut hämmästyksestä, ettei tuo osannut kuin tijottaa silmät hämmästyksestä levinneinä, pitäen jotenkuten hennosti tikarista kiinni. Samalla toisen ulkonäkö alkoi muuttui, ihminen alkoi suorastaan hohtaa mikä sokaisi puolidemonin silmät, tuon lopulta vetäisten tikarin kokonaan pois toisen lihasta. Sarvipää kellahti maahan selälleen, kohotti yläkroppaansa ottaen lähes suoristetuilla käsivarsilla tukea ja työnsi jaloillaan itseään taaksepäin tästä oudosta olennosta, kauhistunut ilme kasvoillansa.
Valo oli niin häikäisevä, se suorastaan poltteli puolidemonin jäänsinisiä silmiä. Edes kangasmaski toisen silmän edessä ei suojellut miestä valolta. Puolidemoni ei enää pystynut hivuttautumaan taaksepäin valon sokaistaessa tuon, mies jäi istumaan maahan, kroppa vääntyneenä sivulle kuin yrittäen epätoivoisesti ehkäistä toisesta hehkuvan valon. Ilma muuttui hämmästyttävän raikkaaksi, mikä kuitenkin suorastaan kirveli Illidanin hengitysteitä. Tuo tunsi jotain selittämätöntä, vierasta kipua joka sai puolidemonin hivuttautumaan vielä hieman taaksepäin. Illidan suorastaan tärisi kivusta.
Hetken kuluttua Illidan tottui hieman tuskaliaaseen valoon ja kirvelevään raikkaaseen ilmaan niin, että tuo pystyi avaamaa silmiään ja katsomaan toiseen. Hemmetti vie, toinen oli enkeli. Lähes sekunneissa sarvipää tunsi maailmansa romahtaneen. Puolidemoni, totta vie. Pahin oli tapahtunut, mies oli oikeasti hyökännyt enkelin kimppuun. Nyt sarvipää jopa itse uskoi demonisuutensa, mikä sai tuon suorastaan kihisemään itseinhosta. Illidan puristi silmiään kiinni sekavan oloisena, kuin pidätellen itkua. Silloin kuitenkin jokin alkukantainen vaisto heräsi. Vaisto, joka vastusti kuolemaa ja käski nousemaan, surmaamaan enkeliolennon. Illidan ei itse tiedostanut vaistoa, mutta kaipa se oli demoniveren aikaansaannoksia. Miehellä ei koskaan aikaisemmin ollut tullut samanlaista tunnetta. Aikaisemmin tuo oli vain halunnut kuolla demoniverensä takia, ja jopa ajatellut jopa suostua ehdoin tahdoin kuolemaan enkelin tullessa vastaan, sillä Illidanin mielestä oli oikein että pyhät olennot hoisivat pahuuden pois maan päältä. Nyt vaisto oli kuitenkin herännyt. Se käski selviytymään, kohottamaan itsensä, tappamaan pyhä olento.
Illidan nousi, katseessaan vieras sävy joka suorastaan hehkui vihaa. Sarvipää piteli edelleenkin veristä tikaria kädessään, käden vieläkin ollessa ihmisen, tai siis enkelin veren peitossa. Hemmetti soikoon, enkeli paransi haavansa - samalla tapahtui jotain käsittämätönsä; enkelin veri Illidanin kädessä alkoi polttaa kuin avotuli kämmenellä. Demoni kipristyi ja huusi tuskasta. Hädissään tuo hinkkasi veristä kättään nurmeen, kunnes lopulta poltteleva pyhä veri irtosi puolidemonin kädessä. Veri ei tosin imeytynyt ruohoon, vaan katosi mystisesti. Illidan kohotti taas ruumiinsa, katsoi toista hetken kulmiensa alta, kuunnellen toista. "Mikä hemmetti... mikä hemmetti sinä olet jakamaan oikeutta!?", Illidan huudahti ja kohtti päänsä. Sarvipää oli suorastaan raivon valtaamana. "Kysyisitkö sitten siltä herra ylijumalaltasi että miksi hän salli minun syntymän? Miksi hän salli demonin raiskaamaan äitini? Hän kuitenkin antoi minulle ihmisvereni, miksi? Miksi?!", Illidan suorastaan huusi toiselle raivona. Mies tunsi päässeensä vihdoin tilanteeseen, jossa tuo voisi saada olemassaolonsa selville. Olipa niin tai ei, demoninvaisto käski käymään kimppuun, upottamaan tikarin syvälle valkoisiin siipiin.
"Lue sinä itse rukouksesi, sillä jos saat minulta hengen pois, otan sinut mukanani helvettiin!", Illidan huudahti kuin viimeiseksi sanoikseen ja suorastaan ponkaisi maasta demonisilla voimillaan nopeaan pitkään hyppyyn kohti enkeliä. Illidan yritti sivaltaa tikarillaan enkelin kylkeä. Tästä taistelusta ei tulisi helppo. Demoninvaistonsa alla Illidan jopa tiesi ettei sillä ollut mahdollisuuksia pärjätä. Sisäinen vaisto käski lopettamaan, antautumaan ja antaa enkelin hoitaa saastainen puolidemoni pois päiviltä. Paholaisen vaisto ei kuitenkaan sallinut sitä, se tahtoi vain vuodattaa pyhää verta.