Kirjoittaja Crimson » 10 Tammi 2012, 18:36
Delathos
Hämärä metsä oli aavemainen paikka näin talvisin. Vaikka kuunvalo loisti taivaalla kirkkaansa ja lumi valaisi omalta osaltaan muuten synkkää metsää, eikä se saanut paljoa luotua mukavaa tunnelmaa kenenkään taholle. Metsässä vaanivat villipedot ja puissa huhuilevat pöllöt ja raakkuvat varikset saivat kenet tahansa säikähtämään sopivasti rapsahdusten tai äänien osuessa kohdalle. Kuitenkaan yhtä lukuun ottamatta.
Delathos oli päättäväisenä päättänyt lähteä jälleen kerran uhmaamaan sitä vaaroista tunnetuinta, kuolemaa. Ei edes synkkä metsä saanut tuota säikkymään tai harkitsemaan takaisin haltiakylään pakenemista se oli kaukaa haettua se. Kylmät hermot yhdistetty sillä hetkellä rauhaisaan mieleen saivat valkeatukkaisen miehen tallustamaan hangessa eteenpäin mistään välittämättä, välillä pälyillen nietoksien takana piilevien otusten varalta ympärilleen tietenkin.
Matka ei suinkaan mikään huviretki ollut, ei sellaiseksi missään vaiheessa ollut tarkoitus muuttua. Vapaasta tahdostaan tuo oli lähtenyt rahanahneena etsimään itse ylemmän tahon kuuluttamaa vaarallista yönmustaa olentoa, jonka huhuttiin viimeksi olleen nähty liikuskelevan metsässä, turhan lähellä haltiakylää. Turhan lähellä vaikutti olevan sinänsä kaukainen käsite, sillä itse Delathos ei mihinkään huomioon otettavaan ollut törmännyt kylän lähellä olevalla vaellusretkellään, joka oli jatkunut jo varhaisesta iltapäivästä asti. Myöhemmin tuo oli laajentanut etsintäänsä kauemmas ja yhä kauemmas, turhautumisen merkkejäkin alkoi hiljalleen ilmetä. Etsintöjä ei kuitenkaan sopinut lopettaa, sillä itse pakkasherran täytyi olla hänen itsensä mielestä se paras ja nopein, joka tämän onnekkaan olennon löytäisi ensimmäisenä ja päästäisi pois päiviltä. Muita tuntomerkkejä ei niinkään ollut annettu kuin synkkyys, vaarallisuus sekä erivärinen silmäpari, jonka olento omasi. Kuulemien mukaan kohteen tunnistaisi helposti punaisena hohtavan silmänsä perusteella jos sen siis ehti edes nähdä ennen kuolemaansa. Hopealle alttius oli myös mainittu, joten perinteisten kultaisten aseittensa lisäksi oli Del varannut mukaansa liudan hopeisia tikareita, sekä jalkajousen varustettuna hopeakärkisillä vasamilla.
Jo hetkenaikaa Delathos oli seurannut syrjemmältä talvipukuun vaihtaneitten rusakkojen temmeltämistä ilmeisesti sen hetkisen ruokapaikkansa läheisyydessä. Tyytyväisinä ne puputtivat ja välillä nousivat takajaloilleen pälyilläkseen ympärilleen, kunnes jokin säikäytti mokomat pitkäkorvat puuhistaan ja pienet eläimet lähtivät kiireesti ryntäämään kohti metsää. Yksi noista kuitenkin oli muita epäonnekkaampi, nimittäin pöllö oli saanut sen napattua ja kökötti nyt jokseenkin tyytyväisen oloisena maassa, kunnes lehahti pupu kynsissään matkoihinsa. Samalla hetkellä kuuraparta kykeni myös erottamaan valkeassa hangessa seisovan sysimustan koiramaisen olennon, kenties suden, joka ilmeisesti oli myös samaisia nököhampaita vaaninut aikansa jäänyt nyt kuitenkin toiseksi pöllölle, mikä hieman huvitti kuurapartaa. Huvittuneisuutta ei kestänyt kuitenkaan kauaa, sillä nopeasti haltia yhdisti olennon siihen, mitä olin alun alkaenkin lähtenyt metsästä etsimään. Olipa tuo mustaturkkinen ja punasilmäinen olento kyseinen otus tai ei, niin tuskinpa sen tappaminen kummoisen vaikeaa olisi pimeyden turvin. Eiköhän yksi nuoli riittänyt kaatamaan oikein tähdättynä tuonkin kokoisen pedon. Ja mikäli olento ei oikea ollut, saisi sen mustasta turkista varmasti myöskin sievoisen summan myytynä jollekin, joka sitä sattui tarvitsemaan.
Del viritti jalkajousensa, tähtäsi ja painoi liipaisimesta, jolloin hopeakärkinen nuoli lennähti kohti koirapetoa.
//Kömpelö sisääntulo, mutta täällä olen nyt kuitenkin viimein \o/ //