Elvenpath //Lotus Amberilla, ma pyydan

[Lumppari]

Keväinen metsä oli luonnon kauneutta parhaimmillaan; Äiti Maa heräsi pitkästä unestaan ja siunasi jokaisen lapsensa kukalla ja hedelmällä jollaista yksikään muu olento ei voinut luoda. Jokainen puu puhkeaisi pian nuppuun, ruoho tunkeutuisi läpi kylmän ja metsä heräisi pian eloon. Kevään viimeiset päivät olivat elämän juhlaa, ainakin erään papin mielestä. Jokainen elävä olento saattoi taas unohtaa pimeyden ja siirtyä tervehtimään valoa, kaiken elämän luojaa. Uudelleensyntymä, ihme jonka Äiti Maa antoi kaikille kasvaville luonnon lapsilleen; Lahja jollaista kuolevaiset harvoin kokivat. Ikuisuus, kierto kierrolta jatkuva elämä, joka syntyi joka kevät uudestaan. Kaikki luonto oli heräämässä uuteen kukkaan ja se jos mikä houkutteli myös paikalle valkeahiuksista haltia-pappia.

Calanon asteli metsän keskellä nilkkapitkässä takissaan, hieroen kevyesti silkkistä rukousnauhaansa jonka päätä koristi hopeinen lehtikuvio. Papin mielen täytti tyytyväisyys ja rauha, kaikki sujui kuten Äiti Maa oli sen tarkoittanut; Kylmä väistyi, luonto heräsi unestaan ja alkoi luoda uutta elämää. Oliko olemassa täydellisempää kuvaa ikuisesta jatkumosta, elämästä johon ihminen, haltia tai kääpiö ei voinut vaikuttaa? Calanonin mielestä ei, tämä oli se mihin kaikki elämä perustui; kuolema syksyllä, horros talvella ja uusi elämä keväällä. Näin kulki myös kaiken elävän tie; Vanhuus kuin syksy, horros kuin talvi, syntymä kuin kevät ja pitkä elämä ennen seuraavaa talvea. Pappi ei voinut olla hymyilemättä katsellessaan kaikkea tuota kauneutta, sulkien hiljaa silmänsä ja lausuen mielessään rukouksen;
'Äiti Maa, sinä josta kaikki elämä kumpuaa
Tuo meille uusi kevät, uusi juhla jolloin kaikki luomakunta kukoistaa
Äiti Maa, anna meidän elää rinnallasi ja kiittää sinua
Sinua joka ole kaiken luonut ja Veljinesi pidät yllä
Äiti Maa, sinua minä kiitän, lapsesi muinaisten kautta
Lapsesi joka sinun vuoksesi elää ja kuolee
Äiti Maa, ole armollinen, ole kaunis, ole pyhä
Niin mekin koetamme olla kaltaisiasi
Siunaa tuulta, naurua ja lasta, siunaa Kansaasi.'

Itsekseen rukoillen pappi asteli yhä syvemmälle metsään, silmät suljettuina ja antaen uskon ohjata askeliaan. Jo kauan sitten Calanon oli unohtanut astuneensa ulos haltiakylän mailta, astellen jopa hänelle vierailla mailla. Tällä ei ollut merkitystä, vain luonnolla oli... Eikä pappi muuta kyennyt huomaamaankaan, kuin keväisen luonnon. Käytännössä kävellen sokeana eteensä.

//Lotus with Amber, ladies and gentlemen!

[Lotus]

Amber

Tyttö istui jalat koukussa kivellä, joka oli kahden kookkaan puun välissä. Auringon liiallisesta valosta tytön ei tarvinnut kärsiä auringon paistaessa suoraan tämän selkään. Tuuli leikki kepeästi neidon hiuksilla vieden niitä tämän silmille. Amber joutui välillä pyyhkäisemään oransseja haituviaan pois kasvoiltaan, mutta ajallaan nekin tulivat takaisin häiritsemään. Neito näki joidenkin kukkien jo puskevan kovaa vauhtia ulos maasta, se oli sitä kevään taikaa. Ohut kerros lunta oli vielä jäljellä siellä sun täällä, mutta haittaa siitä ei ainakaan pitäisi olla. Tyttö pyyhkäisi jälleen hiuskia pois naamaltaan, jonka jälkeen hän nousi seisomaan ja kurkotti käsillään kohti aurinkoa. Venyttely tuntui hyvältä kaikissa neidon lihaksissa, erityisesti käsissä ja jaloissa. Neito yritti liikkua mahdollisimman varovasti, ettei tappaisi noita vihreitä, happea tuottavia ja luontoa koristavia taimia. Keväästä kyllä löytyi huonojakin puolia, kuten se, että naikkonen oli kasvissyöjä ja täten joutui syödä omaa ympäristöänsä. Kieltämättä se pisti mielen maahan, mutta se oli vain yksi huono puoli keväässä. Kevään raikkaasta ilmasta oli nautittava. Ilma ei ollut liian kostea, ei liian kuiva, eikä ilmassakaan leijunut siitepölyä, jolle tyttö oli hieman herkkä. Talvella ilma oli ollut kurkkua jäätävä, kun taas syksyllä oli sateen vuoksi kovin kosteaa. Kesällä ilma tulisi olemaan hiostavaa ja siitepölyistä, mikä ärsytti Amberia.

Neito käveli katse maassa taimia vältellen. Tähän mennessä hän ei ollut yhdenkään päälle vielä astunut, mikä oli saavutus sinänsä. Ruoho oli jo alkanut kasvamaan kovaa vauhtia, mikä teki maastosta hennon vihreää. Multa näkyi toki edelleen pienten versojen välistä, mikä sai maaston kaukaa katsottuna näyttämään hieman rairuoholta. Tyttö nuuhkaisi keväälle tuoksuvaa ilmaa. Kyllä, keväälläkin oli omat ainutlaatuiset tuoksut. Korvissa kuului lehtien kahina ja humiseva tuuli, sekä tytön omat askeleet. Tämänkin hiljaisuuden onnistui rikkomaan kaukaa kuuluvat äänet, joille Amber höristi korviaan. Nainen otti pari sivuttaista askelta lähimmän puun taakse ja jäi sitten katsomaan kauas eteen päin. Aluksi puiden keskellä ei näkynyt mitään, mutta pian näkökenttään pamahti valkeahiuksinen haltija, joka näytti mieheltä, ainakin näin kaukaa katsottuna. Haltija tuskin oli vaarallinen, mutta tyttö pelasi mielummin varman päälle ja lähti kiipeämään puuhun, jonka takana hän oli äsken seissyt. Paksuun puuhun oli helppo kiivetä, vaikka tukevia oksia ei ollutkaan vielä vähään aikaan. Tyttö oli kokenut kiipeilijä, joten tämä oli hänelle vain pala kakkua. Tyttö kyykistyi ensimmäiselle tukevalle oksalle tähystelemään. Mies näytti pyörittelevän jotakin käsissään, mutta tyttö ei tiennyt, mikä tämä esine oikein oli. Hän otti tukea yläpuolella olevasta oksasta, joka päätti h-hetkellä pettää tytön käsien alta. Naps, sanoi oksa ja putosi maahan. Hitto.

//Vain lievästi tönkkö aloitus, mutta siinä olisi :D.

[Lumppari]

//Anteeksi sadasti että olen pirusti myöhässä, yhteys ei toimi. Tai verkkokortti ei toimi, en vieläkään osaa sanoa. Silti, anteeksi sadasti. Saat päättää mihin ammun itseäni anteeksipyyntönä?//

Calanon jatkoi rauhallisia askeleitaan pitkin metsän eloonheräävää pintaa, katsellen versoja ja juuri jaloissaan, puita jotka valmistautuivat uuteen kevääseen. Jos jokin kertoi elämästä ja Äiti Maasta, se oli tämä näky. Pappi olisi hymyillyt kuin kevät-aurinko, jollei olisi tietoinen kevään varjopuolesta; Lumen sulaessa armeijat pääsisivät taas liikkeelle, taistelut moninkertaistuisivat ja yhä useampi kuolisi vihollisen miekkaan. Ajatus vihastutti valkeahiuksista eladrinia, sai hänet himoamaan taisteluita... Jos hän vetäisi Sielukeihään ja astuisi rivistöön soturina hän voisi pelastaa kymmeniä, ehkä satoja... Mutta silloin hän ei olisi oppinut mitään menneestä. Sota toi tuhoa, kuolemaa... ja jos hän ryhtyisi taas soturiksi hän vain ruokkisi noita koston ja tuhon liekkejä. Jokainen tappava isku synnytti kymmeniä uhreja, jokainen voitettu taistelu satoja. Eladrin saattoi vain toivoa että hänen pidätelty miekkansa säästäisi yhtä monta, vaikka ajatus itsessään olikin naiivi ja lapsellinen... Täytyi vain uskoa.

Hetkessä mies sitten säpsähti ajatuksistaan, kuulleessaan rasahduksen ja keveän tömähdyksen. Se ei ollut oksa jonka päälle joku astui, tömähdys varmisti sen. Rasahdus taas varmisti ettei kyseessä ollut putoava kivi... Ehkä lumi joka kosteudellaan katkoi oksia? Tuskin... Se ei tuntunut oikealta. Calanon saattoi vannoa kuinka hänen sisimpänsä käski kutsua Sielukeihästä ja valmistautua taisteluun, mutta pappi ei antanut itselleen moista vapautta; Sielukeihäs ei astuisi kuvaan ellei olisi äärimmäinen pakko, eikä väkivalta saisi häntä koskaan laiminlyömään sanojen ja järjen voimaa. Nämä ajatukset mielessään Calanon asteli kohti ääntä, katsellen maata jalkojensa alla. Kaikki näytti luonnolliselta, kunnes papin silmiin osui yksi oksa joka erottui muista; Lumi sen ympärillä oli levähtänyt ympäriinsä, se oli siis tuore... Lisäksi ikävä tunne hiipi eladrinin mieleen, kuin joku puhaltaisi yhden harvoista kynttilöistä pimeässä tunnelissa. Hän tunsi kuinka jokin epämiellyttävä tunne levisi hänen luitaan pitkin...

Pudonnut oksa tarkoitti painoa ylhäällä, joten sinne olisi kuka tahansa katsonut. Kuka tahansa paitsi Calanon, joka katseli yhä oksaa ja siveli rukousnauhaansa. Tuntui kuin pappi ei olisi halunnut loukata ylhäällä-olevan olennon halua pysyä piilossa. Sen sijaan mies puhui rauhalliseen, jopa melkein pakottavan suostuttelevaan sävyyn:
"Voit tulla alas ja näyttäytyä, lapseni. En tahdo sinulle pahaa, jollet sinä tahdo sitä minulle. Tämän lupaan valani kautta. Nimeni on Calanon, haltiain pappi."
Mies esittäytyi kohteliaasti, joskaan ei voinut karkottaa ikävää tunnetta sisuksissaan. Tunne oli vihje, ei käsky. Vain "nyt" oli tärkeä, joten jos joku piileksi ylhäällä, oli "nyt" se hetki kun hänet arvioitaisiin. Teot, ei vain tunne.