Peuratyttö ja metsästäjä // (Templar)

[Ylva]

Aethena

Metsän poikki pomppi vaalkea peura, joka näytti kokenemattomankin silmään nuorelta yksilöltä tosin silti täysikasvuinen. Peura loikki ketterästi ohuessa lumikerroksessa ja näytti tuntevan maaston hyvin liikkuen varsin ripeää vauhtia. Aethena, joka oli tämä nelijalkainen ilmestys hopeavivahtaisine turkkeineen oli ollut metsän ulkopuolella, josta Lyron saisi hepulin. Neitokaisella oli tapana käydä vaklaamassa metsän lähistöllä olevia ihmisiä ihan uteliaisuudesta ja saaliseläin oli parempi vaihtoehto kuin puuma, jonka läsnäolosta ei pidettäisi metsän ulkopuolella. Peuralla pääsi lähemmäs. Nuorukaisen matkanteko oli itsevarmaa ja sen lisäksi tuo oli uppoutunut pohtimaan ihmisten outoja tapoja. Oli seurannut ihmisiä useamminkin ja nuo näyttivät tekevän paljon turhia asioita. Sitäpaitsi noissa reissuissa oli tietynlaista jännitystä ja rajojen rikkomisen makua, joten se todennäkösesti oli isompi syy haltialle käydä näillä reissuillaan. Nyt oli kuitenkin palannut tuttuun ja turvalliseen metsään, eikä ollut enää niin varuillaan, vaikka olisi pitänyt.

Maaston käydessä hankalammaksi peura hidasti vauhtia ja lopulta tyytyi kävelemään. Oli jo pinkonut hyvän matkaa eteenpäin niin rauhallinen liikkuminen tuli tarpeeseen. Ei sitä peurakaan loputtomia jaksanut juosta. Eläimen korvat värähtivät, mutta niihin ei kantautunut kuin tuttuja ääniä mitä metsässä kokoajan oli. Aethena harkitsi hahmon vaihtoa, mutta ei sitten jaksanut vaivautua. Voisi hyvin matkata näin luolille ja muuttaa sitten itsensä haltiaksi ja vaikkapa olla siinä muodossa hetken ihan huvin vuoksi, vaikka kaksi jalkaa tuntuivatkin neljän jälkeen huterilta. Kaipa olisi hyvä opetella olemaan ns. todellisessa muodossakin. Pää täynnä ajatuksia Aethena talsi eteenpäin lumisessa metsässä, johon sulautui kauniisti turkinvärityksensä ansiosta. Tämänkaltaisia peuroja ei pahemmin näillä seuduilla näkynyt, ne olivat enemmän pohjoisemman asukkaita. Tosin puumatkin viihtyivät useimmin enemmän kallioisessa maastossa kuin umpimetsässä.

[Templer]

Frederic

Mies oli lähtenyt taas jokapäiväiselle metsästysretkelleen. Hän käveli hangessa vaivalloisesti, mutta se ei miestä suuremmin haitannut. Hän täytti keuhkonsa raikkaalla ulkoilmalla ja rakasti auringon paistetta kasvoillaan.. kunnes metsä alkoi tiheentyä ja puut peittivät auringon näkyvistä. Jossain putoili lumipaakkuja mätkähtäen hankeen.. tuttuja ääniä, ei mitään erikoista, vaikka mies sitä toivoikin. Esimerkiksi pakenevan eläimen askelten äänet olisivat tällä hetkellä mieluista kuultavaa.
Askeleet johtivat Frediä yhä vain syvemmälle metsään.. hetken siinä käveltyään hän pysähtyi kuuntelemaan luontoa. Kuuluiko lähistöllä mitään merkkejä saaliseläimen läsnäolosta? Lumi tumpsahteli kumeasti ja pehmeästi hankeen.. toinen toisensa jälkeen ja lopulta mies tajusi, ettei se voinut olla enää lunta.. ne olivat askeleet. Metsästäjä katseli ympäristöä hetken ja huomasi pientä liikettä kauempana. Fred lähti iikettä kohti varovaisena. Hän jäi pari kertaa jonkin mättään tai puun taakse, jotta tuo liikkuja ei häntä huomaisi. Lopulta, kun mies oli päässyt tarpeeksi lähelle, hän tunnisti liikkujan.. peura. Valkoinen sellainen, eli näillä mailla todella harvinainen... oikeastaan Fred ei olisi uskonut niitä olevan ollenkaan näillä mailla, mutta suuremmin mies ei jäänyt asiaa miettimään, koska siinä se oli: hyvä saalis, oikean kokoinen ja koska toinen kulki hidasta vauhtia (eli ei juossut) Fred voisikin saada tuon kiinni.
Hän liikkui mahdollisimman hiljaisesti, kunnes oli noin viiden metrin päässä peurasta.. tuon takana tietenkin. Silloin Fred otti paremman otteen keihäästään ja lähti juoksemaan toisen muodostamaa uraa pitkin, tietäen, että aiheutti paljon ääntä juoksiessaan siinä, mutta tuskin peura pääsisi kovinkaan nopeaan liikkeelle, varsinkin kun ei ollut varma kuka takaa tuli. Melkein kuin sokeasti mies vain koetti saada keihänsä osumaan peuraan.

//Tässä olisi vastaus, jota oletkin saanut jo odottaa ;)//

[Ylva]

Aethena

Peuran korvat värähtivät ja kääntyivät taaksepäin tuon kuullessa huolestuttavia ääniä. Haltiamieli kirosi railakkaasti omaa varovaisuuttaan. Peura yritti pinkaista karkuun ja onnistuikin siinä hetkellisesti, mutta kuolettava keihäs tömähti silti eläimeen. Aethenan onneksi se osui takajalkaan, lonkan kohdalle. Äkillinen kipu oikeassa takajalassa vei eläimen kokonaan tasapainosta ja tuo kaatui maahan ilkeän näköisesti. Neitokainen tunsi paniikin nousevan sisällään, tämä ei voinut päättyä hyvin. Oli varsin hyvin tietoinen siitä, että mies piti tuota tavallisena saaliseläimenä ja joku noin taitava kuin tämä mies oli pakko olla kokenut metsästäjä, joka ei aikailisi surmata saalistaan. Peura yritti kerran kaksi nousta nopeasti päästäkseen pakoon, mutta jalka ei kantanut. Oli täysin metsästäjän armoilla.

Aethenalla ei ollut paljoa aikaa miettiä mitä tehdä, joten tuo turvautui ensimmäiseen ajatukseen, joka aiheesta pälkähti. Sulavasti peura pieneni ja luikui uuteen muotoon, joka oli nuori, hyvin nuori haltianeitokainen, jota ihmisetkään eivät aikuiseksi vielä kutsuisi. Vaikka oli talvi, neidolla oli niukasti vaatteita päällä ja kovin suurelta näyttävä keihäs törrötti yhä tuon jalasta. Jäähaltia nosti kätensä ylös suojaavasti lähinnä vaistonvaraisesti. "Älä!" haltia älähti toivoen, että saisi lähenevän miehen pysähtymään ajoissa. Kipu neitokaisen jalassa oli suuri, eikä ollut ennen loukannut itseään näin pahasti. Sen lisäksi, että jalka ei kantanut se vuosi reippaasti verta. Oli onnekas ylipäätään siitä, että oli elossa.

[Templer]

Frederic

Keihäs osui peuraan ja Fred oli riemuissaan, hänen ei tarvitsisi tarpoa lumessa enää kauempaa, hän pääsisi sisälle lämpimään ja saisi hyvät rahat vaaleasta peuran nahkastakin.
Peura koetti nousta parikin kertaa, mutta Fred tiesi, ettei tuollaisen osuman jälkeen lähdettäisi nopeasti liikenteeseen, joten miehellä ei ollut sen puoleen hätää, mutta mies ei tahtonut eläimen kärsivän, joten hän oli ottanut jo puukkonsa esille raasun lopulliseksi tappamiseksi.
Tuo kuitenkin alkoi muuttamaan muotoaan ja Fred katsoi eläimen muuttumista haltiaksi järkyttyneenä. Kun tuooli saanut lopullisen muotonsa, puukko Fredericin kädet putosi hankeen ja mies avasi suunsa huutaakseen. Hänen suustaan kuitenkin vain pääsi pari pihahdusta. Mies tajusi juuri melkein teurastaneensa muodonmuuttajan. Toinen parkaisi "älä" ja mies oli kauhusta jäykkä. Hän ei tiennyt mitä tehdä, maassa makasi vähäpukeinen neito, johon mieso li juuri survaissut keihäänsä ja Fred ei osannut tehdä muuta kuin vain haukoa henkeään.
Lopulta, kun Frederic päätti takoa hieman järkeä päähänsä, hän kumartui toisen ylle ja katsoi haavaa. Se oli järkyttävä.
"Anteeksi." Mies sopersi ja katsoi nopeasti ympärilleen. Hän ei tiennyt pitikö keihäs ottaa pois, vai jättää siihen. Lopulta mies tajusi heittää takkinsa pois ja repäistä paidastaan palasen, jonka hän laittoi keihään ympärille.
"Anteeksi, tämä voi sattua." Mies sanoi hysteerisesti, hän laittoi toisen kätensä naisen polvitaipeeseen ja toisen tuon kainaloon nostaen neidon käsivarsilleen. Fred ei ollut kovin vahva, mutta nyt oli pakko olla. Ei toista voinut tuohonkaan jättää.

//Anteeksi pieni hittaus >://

[Ylva]

Jääneitokainen tuijotti siniset silmät suurina metsästäjää ja yritti vaistomaisesti rämpiä karkuun tuon tullessa lähelle. Miehen anteeksipyyntö ajautui neidon turtuneisiin aivoihin, mutta ei saanut sanaa suustaan vastatakseen toiselle. "Mitä sin-" tuo aloitti miehen nostaessa tuon ylös maasta, mutta kipu joka kohosi piikkinä keskeytti tytön lauseen ja tuo joutui puremaan hammasta ettei huutaisi. Fredin onneksi toinen ei painanut paljoakaan, sirorakenteinen haltia kun oli, nuori ja laihakin siihen päälle. Aethena haukkoi jonkin aikaa henkeä. Tässä sitä nyt oltiin kaulaansa myöten niin syvässä suossa ettei tiennyt pääsisikö siitä ylös. Tai halusiko edes päästä. Kaiken muun lisäksi pelkäsi kuollakseen Lyronin reaktiota koko asiaan ja koko ajatus sai kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

Aethena oli täysin toisen armoilla ja pysyi hyvän tovin hiljaa. Kipu tuntui turtuvan lopulta tai lähinnä tottui sen läsnäoloon ja verenkiertoon pumpattu adrenaliini antoi uusia voimia. "Mihin sinä viet minua?" neitokainen sai lopulta kysyttyä. Oli ottanut kiinni miehen kaulasta, jotta pysyisi paremmin matkassa, eihän tuo nyt voinut muuta niin miksi heittäytyä hankalaksi. Aethena näykkäisi huultaan hieman häpeissään uuden ajatuksen noustessa päähän. "Eikä se sinun vikasi ollut", sanoi vaisulla äänellä kuin häveten sitä, että oli onnistunut jäämään kiinni metsästäjälle. Huonommalla tuurilla olisi nyt kuollut haltianeitokainen sillä kuollessaan olisi muuttunut automaattisesti omaan muotoonsa. "Olin huolimaton", lisäsi selitykseksi. Metsästäminen oli Aethenalle täysin luonnollista, vaikka olisi itse ollut kohteena. Yleensä oli kuitenkin petoeläin ja hoiti itse sen saalistamispuolen.

[Templer]

Frederic

Neitonen pystyi puhumaan se oli hyvä. Tuo kysyikin minne mies häntä vei.
"Mökkiini turvaan, hoidan sinut siellä." Mies sanoi vakavana. Hän ei tiennyt pystyisikö hoitamaan toista kunnolla, mutta jotain oli ainakin yritettävä. Neito sanoi, ettei se ollut miehen vika ja tällä kertaa Fred laski katseensa haltiaan. Veri oli tahrinut kummatkin ja Frederic pelkäsi, ettei toinen selviäisi perille asti. "Olin huolimaton" toisen sanat kaikuivat hetken miehen pään sisällä. Ei, kyllä tämä oli miehen syy. Olisi hän voinut ajatella muutakin kuin vain rahaa. Ei täällä päin liikkunut näin erikoisia peuroja, olisi Fredin pitänyt tajuta jättää tuo metsästämättä.
"Pitää katsoa minkälainen haava on.. tarvitset luultavasti lääkäriä." Fred sanoi huolissaan jatkaen matkaa.
Kesken matkan hänen oli kuitenkin laskettava toinen pois sylistään, koska hänen paitansa riekale oli täysin veren tahrima ja haava tarvitsi uuden suojakseen. Mies repäisi uuden riekaleen ja painoi sitä haavaan. Toinen voisi vuotaa kuiviin.. ainakin tällä vauhdilla. Fred oli liian kaukana mökistään.
Mies katseli ympärilleen ja huomasi lumen alla pilkottavan puskan vihreää lehteä. Mies riensi sen luo.. tuo lehti oli jokseenkin tuttu.. Fred mietti kuumeissaan mistä tunsi tuon näköisen lehden, kunnes tajusi ja riemastuikin löydöstään. Hän oli lukenut juuri tuosta kasvista, se auttoi verta tyrehtymään. Mies otti kimpun lehtiä käteensä, hieroi käsiä vastakkain ja painoi rusentuneet lehdet haavaan. Sen jälkeen mies laittoi taas paidan riekaleen paikoilleen ja nosti neidon käsivarsilleen.
Mies käveli nopeampaa, hänen olisi vietävä toinen turvaan..

Lopulta, kun mies oli kävellyt tovin hän huomasi tutun mökkinsä edessä päin. Fred kiirehti sisälle ja laski haltia neidon lattialle. Mies kiirehti kaapilleen ja etsi sieltä sidetarpeita, sekä joitakin rohtoja, joiden muisteli auttavan jotenkin tilanteessa. Ensimmäisenä mies koetti ottaa keihästä irti toisesta, mutta se näytti tekevän sen verran kipeää, joten mies jätti sen paikoilleen. Hän mietti mitä osaisi tehdä, mutta koska toinen oli selvästi haltia ei mies voisi viedä häntä kylän sairaalaankaan. Toinen vaihtoehto oli haltioiden luona, kyllä heillä varmasti oli jokin paikka missä hoitaa haavoittuneita. Siinä oli vain se ongelma, ettei mies voinut viedä neitoa sinne mitenkään. Mies painoi haavaan rohtoa, joka antoi toiselle voimia ja auttaisi selviämään kivusta. Miehen pitäisi keksiä jotain ja pian, mutta Fred ei tiennyt mitä hän tekisi. Hänen kätensä olivat punaiset toisen verestä..

[Ylva]

Aethena pohti päänsä puhki voisiko toisen sanoihin luottaa. Oliko hänellä muutakaan vaihtoehtoa? Vastaus tähän oli varsin selvä. "Minä.. minun pitäisi mennä kotiin", sanoi kuitenkin kuultuaan määränpäänsä. Neitokaisesta tuntui, että kului ikuisuus kunnes mies laski tuon alas vaihtaakseen "siteen" haavaan tai lähinnä jalasta törröttävän keihään ympärille. Jalka vuotaisi vielä enemmän verta jos keihäs otettaisiin pois. "Kotona olisi... tavallaan. Mutta en tiedä kuinka hyvällä he pitävät sitä seikkaa, että ammuit minua", neitokainen totesi tuskaisella äänellä taistellessaan samalla kipua vastaan. Aethena ei todellakaan tiennyt halusiko kotiluolalle vai pelkäsikö sinne menemistä kuollakseen. Lyron suuttuisi, aivan varmasti suuttuisi. Haltianeidon silmät seurasivat miestä tuon rynnätessä jonkin kasvin luokse. Aethenastakin se näytti tutulta ja miehen tultua lähemmäs tiesi mitä kyseinen kasvi tekisi. Huokasi hieman helpotuksesta, ei ainakaan vuotaisi ihan heti kuiviin. Neidon pää alkoi käydä kivun turrutuksen lisäksi jotenkin sumuiseksi ja tuo oli aivan varma, että tuon päätä huimasi välillä.

Aethena oli menettänyt täysin ajantajunsa. Tuolla ei ollut hajuakaan oliko kulunut minuutteja, tunteja vai päiviä siitä kun keihään sai jalkaansa siihen kun näki edessään mökin ja muisti hämärästi, että mies oli sanonut jotain mökistä. Seuraavassa hetkessä nuo olivatkin jo sen sisällä ja haltianeitokainen lattialla. Aethena räpäytti silmiään, jotka tuntuivat raskailta. Ei kuitenkaan aikonut tajuaan menettää tai näin oli vakaasti päättänyt. Jäähaltia seuraili jonkun tovin miehen puuhia kunnes tuo sai avattua suunsa. "Keihäs, se pitää ottaa pois. Onko sinulla vielä sitä lehteä, jota käytit metsässä?" neitokainen kysyi ja käytti koko pienen ruumiinsa voimat keskittyäkseen omaan tilaansa ja siihen miten sitä voisi kohtentaa. Taustalla sykkivä ja aika ajoin itsensä paremmin kuuluviin tuova kipu ei auttanut asiaa ollenkaan. "Sitoa tiukalle", sanoi ja tuolta jäi jotain sanomatta, mutta haltia ei sitä itse huomannut. "Minun on päästävä kotiin".

[Templer]

Frederic

Neito sanoi monta kertaa tahtovansa vain kotiin. Frederic ohitti aina tuon lauseen, mutta kun neito lattialla maatessaan sanoi tahtovansa kotiin, Fred tiesi, ettei voisi paeta lausetta ikuisuutta.
"Tajuathan, etten voi viedä sinua haltioiden piilopaikkaan." Fred sanoi epävarmana. Hän ajatteli toisen asuva siellä.
"VAi missä kotisi on?" Mies kuitenkin kysyi varmistuakseen asiasta. Mies haki kaapistaan yrttiä, jota oli aikaisemminkin laittanut haavaan, koska toinen muistutti siitä. Hän tiesi, että keihäs täytyi ottaa pois, mutta häntä pelotti ajatuskin siitä.
"Tämä sattuu sitten hieman. Sitten mietitään sitä kotiinlähtöä." Fred sanoi tärisevällä äänellä. Hän katsoi keihästä ja olisi halunnut oksentaa, mutta hän tarttu terän lähettyviltä varmin ottein ja toisen käden - jossa myös nippu yrttiä sijaitsi - hän laski haavan lähettyville. Mies vilkaisi neitoa ja käänsi katseensa takaisin keihääseen. Hän tiesi toisen huutavan ja varmasti koettavan pois, mutta mies piti toisen paikoillaan. Fred tiesi, että hänen otteensakin saattoi jopa satuttaa toista, mutta oli tärkeää pitää toinen paikoillaan.
"Pysy nyt liikkumatta." Mies pyysi ja lähti vetämään keihästä ulos. Hän olisi voinut tehdä sen nopeasti, yhdellä liikkeellä, mutta se olisi aiheuttanut enemmän tuhoa jalkaan ja jos toinen halusi vielä kävellä joskus, oli tärkeää pitää haava mahdollisimman pienenä, vaikka se olikin järkyttävän kokoinen jo nytkin.
Samalla kun keihäs irtosi toisen jalasta, mies laittoi haavaan yrttiä, kunnes keihäs oli kokonaan irti ja mies painoi loputkin yrtit haavaan. Veri oli tahrinut miehen, hänen lattiansa, neidon ja se ei näyttänyt lopettavan tuloaan. Mies ryntäsi hakemaan pyyhettä ja kun hän palasi, hän painoi sen toisen jalalle.
"Anna anteeksi.." Mies toisteli hysteerisenä. Verinen keihäs makasi lattialla ja mies tajusi, ettei saisi haavaa tyrehtymään. Neito oli sanonut, että hänen kotonaan oli lääkäri, joten Fred nosti toisen taas käsivarsilleen - tahtoipa tuo tai ei.
"Nyt, kerro missä kotisi on. Me menemme sinne." Fred sanoi vakavasti ja meni ulos mökistä. Hän oli arvioinut haavan väärin.. ja pahasti. Mies vihelsi terävästi ja Sleipnir rynni vajasta ulos. Se oli yhtä iloinen kuin yleensäkin, mutta huomasi Fredericistä, että nyt oli tosi kyseessä. Mies nosti neidon hevosen selkään ja nousi itse perässä.
"Kerro ohjeita perille!" Mies käski terävästi.

//Mehän voisimme kysyä, että jos Nipustimelle käy, niin Fred voisi viedä neitosen Metsän Oikeus - Lauman luo..? tai sitten neito voi estää miehen etenemisen ;)//

[Ylva]

((Se sopisi oikein hyvin, että Nipsutin tulisi Lyronina mukaan XD Voisi tulla mielenkiintoista. Se saa varmaan sydärin. Haluatko kysyä silyä?)

Aethena

Neito pudisti kiivaasti päätä toisen olettaessa, että tuo oli haltiakylästä. "Ei, ei, en asu siellä", tuo sanoi vielä eleensä päätteeksi tosin yhteen pureutuneiden hampaiden välistä sillä kipu alkoi tuntua pikkuhiljaa sietämättömältä. Sen enempää neito ei ehtinyt asiaa selventää kun tämä vieras mies alkoi selvästi irrottaa keihästä. Aethena olisi halunnut sanoa vastaan, mutta tuskin se olisi mitään auttanut. Sen sijaan veti syvään henkeä ja yritti valmistautua tulevaan kipuun, mutta mikään ei voinut valmistaa tuota tulevaan. Ei ollut koskaan eläessään tuntenut sellaista kipua mitä keihään poisvetämisestä tuli. Neitokainen tosiaankin huusi, ei voinut itselleen mitään eikä myöskään sillekään että tuo vaistonvaraisesti alkoi pyristelemään. Kyyneleet kihosivat haltian silmiin ja tuo puristi ne kiinni ja mietti hetkellisesti että saisikohan purtua hampaansa rikki sillä siltä se alkoi tuntua. Mutta lopulta pistävä kipu loppui, keihäs oli irti ja verta ryöppysi nyt haavasta paljon nopeammin, vaikka siihen laitettu yrtti hillitsi verentuloa. Aethena oli ollut kuitenkin sen verran onnekas ettei keihäs ollut rikkonut suurta valtimoa, sillä silloin olisi jo kuollut verenhukkaan. Haltianeitokainen haukkoi henkeä ja tunsi huimausta päässään yrittäessään pysyä tajuissaan kivusta huolimatta.

Hetkeen Aethena ei pystynyt sanomaan mitään, vaan keskittyi hengittämiseen jonka oli keihään poistoprosessin aikana onnistunut lopettamaan kokonaan. Hämärästi neito tajusi toisen pyytelevän taas anteeksi, muttei kyennyt vastaamaan tähän taaskaan mitään. Lopulta haltia avasi silmänsä, joissa välkkyi selvästi esillä tuon tuntema tuska. Neito nieleskeli hetken ja yritti kovasti vastata miehen aikaisempaan kysymykseen. Metsästäjä nosti haltian taas syliinsä ja kantoi tuon ulos mökistä. "Luolalla... minä asun luolalla", sai tuo lopulta sanottua. Se ei ollut kovinkaan tarkkaa, sillä tässä metsässä oli varmasti useampikin luola. Haltianeitokainen haukkoi vielä henkeä kun hevonen lähti liikkeelle ja jokainen tärähdys ja töyssy tuntuivat neidosta tuskallisilta. Tuo kuitenkin puri päättäväisesti hampaansa yhteen ja luultavasti vain jääräpäisyyttään pysyi tajuissaan. Vaikeaselkoisella puheella tuo antoi metsästäjälle ohjeet suunnasta, vaikkakin joutui hetken miettimään sitä missäpäin metsää edes oli. Oli elänyt periaatteessa koko elämänsä tässä metsikössä ja tunsi sen aika hyvin, ainakin Luolan lähimaaston. Mitä kauemmaksi kodistaan eksyi sitä heikommin tiesi enää maisemia, mutta osasi sentään ilmansuunnat ja ainakin tähän mennessä oli aina onnistunut löytämään kotiinsa. Jos tuolla kävisi tuuri, joku äkkäisi nuo jo ennen Luolaa.

[Templer]

Frederic

Mies kannusti hevosen pehmeään laukkaan ja hän piteli toisesta kiinni toisella kädellään, samalla kun koetti itse pysyä kyydissä, sillä Fred ei ollut koskaan ollut hyvä ratsastamaan ilman satulaa. Mies kuunteli toisen antamia ohjeita.. luolalla.. neito asui luolalla. Mies arveli tietävänsä mistä paikasta oli kyse, joten Frederic uskalsi kannustaa hevosta vieläkin nopeampaan laukkaan. Silti mies ei jättänyt pois neidon ohjeiden kuuntelemista, koska jos mies ohjaisi hevosen väärälle luolalle tulisi ongelmia. Niinpä tietenkin, kun mies oli ohjaamassa Sleipniriä oikealle, tulikin kohta, jossa neito sanoi, että heidän pitäisi mennä vasemmalle. Frederic puristi jalkansa tiukasti hevosen kylkiin, vetäisi toisella kädellään sileästä harjasta ja koetti saada Sleipnirin vaihtamaan suuntaa. Hevonen nousi takajaloilleen säikähdyksestä ja hämmennyksestä, jolloin Fred putosi täysin kyydistä ja veti neidon mukanaan alas.
Onneksi maa oli pehmeää, vaikkakin kovin märkää. Mies nousi hetkessä ylös, vaikka hänen kylkeensä sattuikin. Hänen täytyi rauhoitella hevonen, jotta se ei lähtisi ainakaan yksinään minnekkään, sillä ilman hevosta heidän olisi vaikea kulkea ajoissa lääkärin puheille.
Fred meni Sleipnirin eteen, rauhoitteli hevosta ja katsoi sen kiiltäviin silmiin rauhallisesti.
"Ei hätää." Mies kuiskasi hevosen korvaan ja lopulta Sleipnir rauhoittui. Mies katsoi haltia neitoa ja nosti tuon äkkiä takaisin hevosen selkään.
"Olen pahoillani, anteeksi." Fred sanoi toiselle ja nousi itsekin takaisin selkään.
"Kestä vielä hetki." Mies kuiskasi toiselle ja kannusti hevosen taas liikkeelle. Tällä kertaa vasemmalle.

Hetken päästä he saapuivat oikeaan paikkaan ja mies hyppäsi alas hevosen selästä ja nosti neidon käsivarsilleen.
"Täällä tarvittaisiin apua! Te taidatte tuntea tämän yhden!" Fred karjaisi uupuneena. Hänen jalkansa olivat kipeät ratsastamisesta ja hänen kätensä olivat kipeät neidon kantamisesta. Jopa hänen mielensä oli uupunut kaikesta paniikista ja stressistä, että hän olisi vain halunnut kaatua maahan ja nukahtaa, unohtaa kaiken. Mies lähti kuitenkin päättäväisin askelin kohti luolia.

//Jep, Nipustimelta kysyin ja hänelle kävi ihan hyvin (: Ja häntä ei saa syyttää paskan tekstin suopamisesta :D luulen, että nyt olisi Nipustimen paikka ilmaantua vai? //

[Ylva]

Nipau voiai vetää vuoron tähän jos vain käy.

[Nipustin]

//Tietä vierailevalle tähtöselle! :3 Mietin tässä että kun Lyronilla pelata inspaa niin ehkä pari viestiä voisin mukana hillua.¨
ps. hieno otsikko kun Templer on kirjoitettu väärin ;)//

Lyron Brell

Johtaja oli tulijoita vastassa sillä näiden äänekäs saapuminen oli havaittu laumassa jo aika päiviä sitten, mutta partioimassa ollut nuorukainen oli pelännyt metsästäjää omien ikävien kokemuksiensa vuoksi, eikä siksi ollut uskaltanut mennä lähelle. Kun tarkkailija oli palannut kertomaan alfalle näkemäänsä ei ollut ollut enää järkeä lähteä tulijoita vastaan sillä näidän ratsun äänet olivat jo kuulosteltavissa luolan pihamaan puunrungoista.
Lyron oli kuitenkin pihamaalla Aethenaa ja muukalaista vastassa kun tuo mies ilmestyikin näköpiiriin kantaen Lyronin suloista haltianeito laumalaista. Toisin kuin kokematon nuorukainen joka oli metsästäjän ja Aethenan aikaisemmin nähnyt, Lyron ei pelännyt tippaakaan tätä vaan asteli varmana suuren suden hahmossaan tätä vastaan ja lopulta pysäytti miehen etenemisen äkkinäisellä liikkeellä, niin ettei Lyronin ohitse päästy. Pikkuruinen murahdus kumahti johtajan sisältä kun tämä poimi hellästi Aethenan suuhunsa kantaakseen toisen turvaan. Lyronin silmissä oli jotain jäätävää kun tämä ei irroittanut koko toiminnan aikana katsettaan metsästäjästä. Lyron ei kuitenkaan tehnyt miehelle mitään. Olihan toinen sentään tuonut tytön tänne, saisi pitää päänsä hänen perheensä satuttamisesta huolimatta. Liekkö kyseessä ollut puhdas vahinko.
Lyron kantoi Aethenan sisälle, välittämättä siitä seuraisiko metstäjä heitä vai ei. Jos toinen halusi niin kovasti muka nähdä että tyttö tulisi kuntoon, saisi tämä tulla, mutta silmällä tätä tietysti pidettäisiin. Lyron laski Aethenan varovaisesti heinävuoteelle joka oli kyhätty keskelle luolaa ja tätä parantamaan tuli kaunis valkea susi, lauman parantaja. "Olenhan jo sanonut ettei sinun tulisi kulkea saaliseläimen hahmossa." Lyron nuhteli hellästi Aethenaa telepaattisesti ja nuolaisi hieman haltianeidon kalpeaa poskea. Kyllä Moonlight saisi toisen kuntoon. Mutta oli silti niin kurjaa nähdä joku tuossa kunnossa.

[Ylva]

Aethena

Haltianeitokainen oli varsin huonossa hapessa noiden päästyä luolan suulle, jossa Lyron noita jo odottelikin. Aethena puri hammasta jo ihan senkin takia, että tuota hävetti päätyä kotiin tällä tavalla, eikä tiennyt olisiko tuo saanut näyttää pesäluolan metsästäjälle. Neitokainen ei katsonut johtajaansa vaan piti katseensa visusti maahan luotuna, eikä sanonut mitään kun tuo kannettiin sisälle viileään luolaan. Haltianeitokainen nosti katseensa vain kerran vilkaisemaan metsästäjää, jonka vaatteet olivat tahriutuneet haltiatyttösen verestä. Aethena ei vastannut mitään Lyronin nuhteluihin, oli aivan liian uupunut edes reakoidakseen tuon pieneen hellyydenosoitukseen. Haltianeitokaisen silmät katselivat luolan suuta kohden mietteliään oloisina. Sääliksi kävi tuota miestä, joka oli selvästi järkyttynyt tajuttuaan ettei peura ollut ollutkaan peura. Aethenan tahmean tuntuiset ajatukset eivät päässeen sen pidemmälle kun ne jo harhautuivat jonnekin muualle. Moonlightin hoitaessa neitokaisen haavoja tuo antoi silmiensä painua kiinni. Luomet tuntuivat aivan liian raskailta, jotta jaksaisi pitää niitä auki. Toivoi vielä ennen nukahtamistaan, että Lyron ei olisi turhan vihainen tästä kaikesta.

[Templer]

Frederic

Mies katsoi hetken aikaa sutta, joka murahti hänelle. Fred koetti käyttäytyä mahdollisimman rauhallisesti. Hän tunsi suurta omatunnon tuskaa tajutessaan, että moni hänen uhreistaan pystyi olemaan oikeastaan muodonmuuttajia, jotka eivät vain olleet muuttaneet muotoaan. Ei ihme, ettie Fred ollut mikään tervetulluin vieras heidän luokseen.
Neito nostettiin hänen sylistään, eikä mies aikonut estää, hän katsoi kuinka tuo musta susi, selvästi johtaja tai ainakin ylempää porrasta oleva vei haltia neitokaisen mukanaan. Mies itse jäi hetkeksi paikoilleen, katsoi vain loittonevia hahmoja, kunnes päätti itsekin liikkua. Hän halusi hyvittää tämän jotenkin, joten mies ei aikonut lähteä paikalta, ei vielä.
Hitaasti mies antoi jalkojensa viedä häntä toisten perässä. Hänellä oli ikävä tunne, että koko maailma katsoi häntä. Mies laittoi kätensä taskuun, välittämättä siitä, että ne olivat veressä. Hän ei tiennyt oliko tervetullut pidemmälle, mutta vain yhdellä tapaa se selviytyisi: kävelemällä luolaan, jonne nuo kaksi olivat juuri hävinneet.
Luolassa oli valkoinen susi, joka rupesi hoitamaan neitokaista.
Fredericin teki mieli kyykistyä toisen lähelle ja sanoa vielä kerran anteeksi pyytönsä, sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan hän hivuuttautui kauemmas susi johtajasta, koska oikeastaan pelkäsi tuota. Ainakin näissä olosuhteissa. Kun Fred oli mielestään tarpeeksi kaukana mustasta sudesta, hän kyykistyi neidon viereen, koetti olla välittämättä susista ja painoi kätensä toisen otsalle anteeksipyytävä ilme kasvoillaan, mutta toinen oli jo sulkenut silmänsä, luultavasti nukahtanutkin.

[Nipustin]

Lyron Brell

Lyronia inhotti se että hänen lapsukaistaan haavoittanut metsästäjä uskalsikin tulla yhtälailla Aethenaa rakastavan Lyronin kanssa tämän vierelle. Vaikka mies pysyttelikin omasta mielestään riittävän kaukana sudesta, Lyron antoi tälle niin pahan mulkaisun, ettei varmasti jäänyt epäselväksi alfan haluavan miehen menevän kauemmas.
Moon sai pian parannustyönsä päätökseen ja hymyillen tuli Lyronin eteen puhuttelemaan tätä. Haava ei ollut niin paha miltä se saattoi aluksi näyttää. Aethena vain menetti aika paljon verta ja onhan haavan parantuminen aina aikaa ja jaksamista vievää, joten on parempi pysytellä levossa, Moonlight vilkaisi vielä olkansa ylitse Aethenaa, Aethena lepää nyt. Lyron nyökkäsi Moonlightille kiitokseksi ja sitten katsoi metsästäjään. Lyron oli vihainen, mutta silti tämän silmistä kuvastui monenlaista tunteiden kirjoa. Kiitollisuus, olihan toinen sentään tuonut tytön tänne turvaan, eikä syönyt tai jättänyt kitumaan. Samaistuminen, olivathan hekin petoina lihansyöjiä ja yhtälailla heidänkin täytyi metsästää ravinnokseen. Tosin Lyron osasi aistia petojen tavoin asioita saaliistaan joten he yleensä tekivät petojen tärkeää tehtävää kiertokulussa ja söivät pois vanhimpia ja sairaimpia. Sen sijaan nämä olennot etsivät metsän komeimmat yksilöt ja ampuivat koristeiksi seinälle ja pihviksi lautaselle, kuvotus.
Mikä on nimesi ihminen? Lyron kysyi mieheltä päättäen samalla jättää miehen rauhaan sillä tämä oli kuitenkin pelastanut yhden hänen omistaan, eikä näin ollen ollut tehnyt mitään tietämättömyyttä kummempaa.

//Lyronin lapsukainen siis ainoastaan näin kuvainnollisesti:3//