The Fox and the Hound || Nya

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

The Fox and the Hound || Nya

ViestiKirjoittaja Aksutar » 16 Helmi 2013, 14:34

Sethos

Yksin matkaamisessa oli aina vaaransa, varsinkin tässä valtakunnassa. Missään ei tuntunut olevan turvallista, paitsi kaupungeissa, muurien sisäpuolella piilossa. Kuitenkin, joskus oli pakko jättää nuo mukavat muurit ja poistua vaarallisille alueille. Niin oli eräs demoni tehnyt tänään. Mutta ei Sethos osannut arvata... Tai no, itse asiassa osasi arvata jotakin pahaa tapahtuvan itselleen. Pessimistinen otus oli aina varautunut kaikkein pahimpaan ja nyt jälleen kerran, oli se kaikkein pahin lähellä tapahtua.
Tänä talvisen kurjana aamuna demoni oli lähtenyt haltioiden kylästä, tarkoituksenaan tässä muutaman päivän sisään marssia tiensä haltioiden uuteen kaupunkiin aroilla. Kylä oli käynyt jo tylsän yksitoikkoiseksi ja vaikka yksin, omissa oloissaan viihtyikin, kaipasi Sethos silti jotain mielenkiintoista elämäänsä aina silloin tällöin. Maisemanvaihdos kuulosti vallan sopivalta muutokselta Sethosin elämään, samapa kai se oli makasiko hän kylän vai kaupungin ojissa maisemaa pilaamassa.
Matkalleen unidemoni ei mitään erikoista ollut varannut. Ruskeaan viittaan ja likaisiin vaatteisiin pukeutunut miehenkuvatus oli lähtenyt taittamaan matkaa metsässä, aluksi satunnaisesti kinoksissa kahlaillen, kunnes oli löytänyt yhden suuremmista metsäteistä ja lähtenyt seuraamaan sitä. Sethos ei ollut edes ihan varma pysyikö reitillään, mutta näin ensisijaisesti hänen tavoitteensa oli päästä ulos metsästä, toivottavasti arojen laitamille... ja mielellään jo tämän päivän aikana.

Matka oli kuitenkin osoittautunut hankalammaksi, mitä Sethos oli olettanut. Lunta tosiaan oli paljon ja siinä kahlaaminen ei ollut helppoa. Unidemonille ei tullut edes mieleenkään vaihtaa illuusiotaan oikeaan olomuotoonsa. Syystä tai toisesta demoni ajatteli ansaitsevansa tämän kurjan rämpimisen hangessa. Mikäpä kiire hänellä oli?
Kiirettä olisi ehkä kannattanut pitää, sillä Sethos ei ollut ainoa, joka tätä tietä kulutti. Ennen kuin demoni oli ehtinyt reagoidakaan, oli hänet saartanut noin kymmenpäinen miesjoukko. Yksi noista tosin taisi olla nainen, ei huppupäinen miehenkuvatus jaksanut tarkasti katsoa toisten ruumiinrakenteita. Väsyneen kyllästynyt katse kiinnittyi ensimmäiseen mieheen, joka suunsa avasi. Rahat tai henki- tyylinen kommenttihan tältä mieheltä pääsi ilmoille, mikä taas huvitti Sethosia suuresti. Hänellä ei ollut rahaa, hyvä jos edes nukkaakaan taskunpohjalla, jossa varmasti oli jo reikäkin. Henkensä taas ei hänelle mitään merkinnyt, sillä mitään syytä pysyä hengissä, ei Sethos vielä ollut löytänyt.

Niinpä demoni tuttuun tapaansa loksautti jotain enemmän tai vähemmän fiksua, sarkastista kommenttia tälle joukolle, jonka jälkeen Sethos saikin huomata olevansa tämän joukon nyrkkeilysäkkinä. Ilmeisesti näillä ihmisillä ei ollut minkäänlaista huumorintajua. Ihmisiltä nuo ainakin näyttivät, ei Sethos kuitenkaan siinä turpiinsa ottaessaan ehtinyt tarkemmin katsella, mikäli joukossa oli taruolentoja tai puoliverisiä. Maantierosvoja nämä kuitenkin lienivät..
Siinä Sethos nyt oli. Hakattavana, selvän ylivoiman armoilla, eikä näyttänyt edes vastaan pistävän saatikka pakoon pyrkivän. Demoni korkeintaan väisteli, mikäli joku miehistä yritti teräaseen kanssa huitaista, mutta kauaa ei Sethosista ollut mahdollisuutta väistellä, kun hänet oli jo hakattu maahan... eikä sekään näyttänyt riittävän rosvoille, vaan he todellakin aikoivat viedä joko rahat tai sen hengen...


// NYA! Täällä kaivattaisiin repolaista! //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nya » 17 Helmi 2013, 12:31

Kettu

Oli ihan kaunis päivä ja lumi tuntui ketun jaloissa melko harmittomalta, mutta jos sen yllä piti yrittää kahlata, se tuntui jo melko rasittavalta ajatukselta. Kettu ei sen koommin sillä rasittanut päätän vaan hyppäsi helpoimmalle tielle, minkä siitä lumihankien peittämästä maasta löysi. Ensinnäkin se oli saanut aivan tarpeeksi siitä, että se joutui lähes uimaan tuossa hangessa. Lisäksi sen turkki oli kastunut. Kettu hymähti ja ravisteli itsensä lumen ja vesipisaroiden otteesta. Noh, oli se vuoden aika, kun lunta oli ja monet jo toivovat kevättä. Kettukin kaipasi niitä aikoja.
Hän ei tiennyt, miksi oli liikkeellä tai minkä takia hän vain käveli eteen päin. Juuri nyt henki olennolla ei ollut minkäänlaista tiettyä määränpäätä, mihin se voisi nyt lähteä kulkemaan. Sen mieleen kyllä välähti, että se voisi ihan hyvin käydä haltioiden kaupungissa, kun oli nyt liikeellä. Siellä oli leikkauttanut hiuksensakin. Haltiat olivat paljon mukavempia, kun ihmiset. Kettu oli jyrskästi sitä mieltä. Se kulki rauhallisin askeli lumen hellästi peittämää polkua metsässä. Kettu ei ollut nyt ihan varma, mutta tie saattoi viedä hänet haltioiden kaupunkiin. Hän oli huono hahmottamaan reittejä minnekkään. Heräämisen jälkeen hän oli kyllä etsinyt ja tarkastelut paikkoja. Painanut mieleensä joka ikisen sokkelon, että pystyi pääsemään jostakin poiskin.

Kettu vavahti äkisti. Jokaikinen karva sen selässä noisi pystyyn. Häntä nousi äkisti ylös kuin valmiina ryntäämään johonkin suuntaan. Kettu haistoi miedon veren hajun. Se toivoi vain, ettei se kohdannut jotakin taistelu tannerta, jossa olisi kuolleita ruumiita, koska mätänevä liha ei ollut kovin hyvän hajuista tai puhumattakaan sen mausta. Se lähti kulkemaan varovaisin askeli pois omalta reitiltään. Neon vihreät silmät tuijottivat vilkaasti ympäristöä. Ei vihollisia. Veren haju alkoi voimistua, jos se nyt oli verta. Ainakin se tuoksui voimakkaasti siltä ja raudalta. Rautaahan oli veressä. Olihan?`
Kettu löysi toisen polun, jota se ei tunnistanut. Se kuitenkin jatkoi varovaisesti matkaansa. Se kuuli korviinsa ääniä. Kettu ei tiennyt mikä teki tuollaista ääntä, tosin niitä taisi olla monta. Kettu hyppäsi kuitenkin nopeasti puun oksalle ja hyppi siitä toiselle ja taas toiselle. Kunnes kuuli selvästi huutoja ja vihaisia ääniä. Se tunti nuo äänet vaika unissaan. Ihmiset. Kettu mietti, olivatko ne hyökänneet jonkun viattoman kimppuun. Kettu kiihdytti vauhtiaan ja pysähtyi kuin ammuttu. Se tuijotti silmillään maahan. Ihmiset löivät ja näyttivät potkivan jotakin maassa. Kettu ei saanut siitä oikein selvää, mutta viimein joku väistyi sen näkökentän tieltä. Laiha mies vai? Kettu tuijotti hiljaa. Mies ei näyttänyt järin pistävän vastaankaan, vai johtuiko se siitä, että ihmiset olivat hakanneet hänet niin huonoon kuntoon?

Eikä se, mikä maassa makasi, ollut mikään ihminen. Kettu saattoi tuntea sen auran, tumman ja pimeyttä hamuavan. Demoniko? Kettu ei sen enempää ajatellut kun se näki kuinka yksi ihmisistä yritti puukollaan pistää miestä, silloin suuri kokoinen olento hyppäsi puusta ja napasaisi käden poikka siltä seisomalta. Ihmiset huudahtivat pelosta, kun ne tajusivat, että jokin oli käynyt niiden kimppuun. Jokin paljon vahvempi. Kettu heitti katkaistun käden ilmaan ja kuin ilma virta olisi työntänyt kaikkia häntä lähellä olevia ihmisiä kauemmas. Kettu otti uutta muotoa ja pian siinä seisoi nuori mies. Joka nappasi taitavasti kädestä pudonneen puukon suuhunsa. Ensimmäinen rohkea ihminen halusi kostaa ystävänsä puolesta, joka oli menettänyt juuri kätensä. Toiset yrittivät sitoa katkenneen käden tynkkän. Yohin käteen ilmestyi viuhka, mies pysähtyi hetkeksi hämmennykseltä, kunnes rupesi nauramaan. "Kuka muka taistelee viuhkalla? Hirviö! Missä miekkasi on?" Mies nauroi ja pari muutakin ihmisen ystävää nauroivat pilkaten.

Yoh ei voinut vastata, koska se piti sitä puukkoa suussaan, mutta vastaus tuli ihan tarpeeksi nopeasti. Viuhka loisti ja muutti muotoaan. Yohin kädessä oli ohut miekka ja hän ryntäsi miestä päin. Mies yritti suojautua tajuessaan, että Yoh hyökkäsi. Kuului hiljainen tuulen suhahdus, kun Yoh oli leikannut miehen poikki vyötäröltä. Veri suhahti kaikkialle, mutta Yoh ehti väistää veri ryöppyä. Hän sylki lopulta puukon pois suustaan ja hänen päähänsä ilmestyivät ketun korvat. Ihmiset ryntäsivät sen kimppuun vihaisina. Yoh lävisti yhden miekallaan, toista hän löi naamaan, ihminen lensi kauas. Miekan vedettyään kuolleen ruumiista, kolmas ihmisista yritti vuorollaan. Yoh teki pyörähdyksen väistäen miehen pistävää miekkaa. Mies huudahti, kun näki, ettei ollut vaihtoehtoa paeta. Miekka sivalsi miehen vasemman käden ja osittain rintaan ison haavan, johon mies kuolikin heti.
Muut ihmiset tuijottivat vihaisina. Yoh oli tappanut kolme heidän ystäväänsä. Kosto eläisi. Ihmiset ottivat käden menettäneen ja naamaansa lyönnin saaneen mukaansa ja häipyvät manaten Yohin. Yoh vilkaisi maassa makaava demonia. Hän oletti että tuo oli demoni. Hän kumartui miehen puoleen. Ravisti tuota kevyesti. "Hei, oletko hengissä?" Yoh kysyi ja käänsi miehen selälleen. Hän painoi korvansa miehen rintaa vasten. Elossahan toinen oli. Yoh ei sanonut mitään, vaan nosti miehen selkäänsä. "Vien sinut haltioiden kaupunkiin, jotta pääset hoitoon. Ei tuossa kunnossa voi kävellä edes kunnolla." Yoh sanoi hiljaa.

//Täällä ollaan! ><
Nya
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 17 Helmi 2013, 14:14

Päädyttyään tervehtimään maankamaraa lähemmin, ei Sethos edes jaksanut välittää siitä, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mies menikin velttoon, räsynukkemaiseen tilaan, antaen hyökkääjien potkia ja pahoinpidellä, minkä kerkesivät. Tuskanhuudahduksia ei demonin suusta päässyt, korkeintaan ynähdyksiä iskujen osuessa herkkiin paikkoihin. Moinen vastustelemattomuus näytti suututtavan hyökkääjiä entisestään, ilmeisesti he katsoivat sen loukkauksena. Eivätkö he muka olleet tarpeeksi pelottavia, että toinen olisi vastaan pistänyt? Kyllä he tuolle räsynukelle näyttäisivät, ketä piti pelätä ja miksi! Todellisuudessa Sethos ei kyllä pelännytkään näitä miehiä, ei hänellä ollut mitään syytä pelätä. Pahinta, mitä he saattoivat tehdä, oli tappaa. Ja kuolema ei yhäkään kuulostanut hullummalta kohtalolta pessimistisen otuksen korviin.
Sitä iloa ei Sethosille kuitenkaan suotu, kun kolmas, täysin tuntematon taho päätti puuttua tilanteeseen. Sethos kuuli kuinka joku saapui paikalle, aiheuttaen sekasortoa rosvojoukon keskuudessa. Mitä ilmeisemmin tämä paikalle saapunut osapuoli oli myös tappanut jonkun, sillä yllättäen ihmisten huomio keskittyi maassa makaavasta demonista tähän uuteen tulokkaaseen. Unidemoni ei valitettavasti nähnyt tilannetta, kasvojensa ollessa hupun peitossa, vasten kylmää lunta. Eikä tuo laihanpuoleinen mies käynyt edes yrittämään liikkumista, kun paikat huusivat kivusta jo hengittämisestä.

Kuitenkin, äänistä päätellen tämä kolmas osapuoli otti yhteen hyökkääjien kanssa, kunnes nuo päättivät poistua paikalta. Demoni kävi huokaisemaan itsekseen tuskaisesti, samalla kun kuunteli nyt henkensä pelastaneen henkilön lähestymistä. Puoliummistuneet silmät kävivät aukeamaan kunnolla kosketuksen myötä. Pienesti Sethos oli ehättänyt toivoa, että tämä olento jättäisi hänet vain siihen hankeen kuolemaan. Oletko hengissä, olikin sitten kysymys miespuolisen henkilön suusta.
Valitettavasti Oli nopea vastaus kysymykseen. Vastaus kuitenkin päättyi pieneen, tuskaiseen ynähdykseen tuntemattoman käydessä kääntämään demonin selälleen. Mitä flegmaattisin katse kääntyi hupun ja hiusten suojista vaaleahiuksisen miehen puoleen, joka yllättäen kävi nostamaan tummanpuhuvamman miehen selkäänsä. Siinä vaiheessa se muuten niin mitäänsanomaton ilme demonin kasvoilla muuttui närkästyneeksi, suuttuneeksi.
Mitään sanomatta Sethos käytti nyt viimeisiä voimiaan tyhmästi siihen, että väkisin väänsi itsensä irti auttajan otteesta ja talssi muutaman, huteran askeleen kauemmaksi tuosta. Pystyssä pysyminen vaikutti olevan hankalaa, mutta tällä teollaan demoni omasta mielestään oli tehnyt selväksi, ettei todellakaan aikonut tulla kannetuksi.
Minuahan ei kukaan kanna Demoni kävikin tiuskaisemaan, torjuen näin ystävällisen eleen tuntemattomalta Mistä edes tiedät, miten minuun suhtauduttaisiin suippokorvien kaupungissa? Saatikka, olenko tervetullut heidän joukkoonsa?
Et tunne minua, enkä minä sinua Sethos jatkoi äänensävyn pysyen rauhallisen kylmänä, ei ystävällisenä, mutta ei myöskään törkeänä En pyytänyt apuasi... Älä siis tuhlaa sitä henkilöihin, jotka eivät sitä ansaitse.
Harvoin demoni puhui näin paljon kerralla, mutta viimein tuo kävi hiljenemään. Hetken tummatukkainen tuijotti toista, kunnes lähti hitain, varovaisin, mutta varmoin askelin kävelemään eteenpäin tiellä. Harmi, ettei Demoni oikeastaan tiennyt, olisiko pitänyt kiittää toista vai ei. Hän ei tosiaankaan pyytänyt apua, eikä toivonut tulevansa pelastetuksi... Mutta hyvien tapojen mukaisesti olisi pitänyt kyllä kiittää. Kiittäminen ei kuitenkaan tällä hetkellä tullut mieleen, kun toinen oli hänet juuri selässään käyttänyt. Demoni oli ylpeä olento, joka ei suostunut toisten kannettavaksi! Ei, vaikka se olisi ollut hänelle itselleen parhaaksi.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nya » 18 Helmi 2013, 13:23

Hämmentynyt ilme kertoi kai ihan tarpeeksi tuolle äkäpöksylle. Yoh näytti hämmentyneen todella paljon, kun toinen tempaisi itsensä irti hänestä ja alkoi siinä sitten seisaallaan puhumaan hänelle. "En minä tarkoittanut." Yoh aloitti ja nosti kätensä rintakehänsä eteen sovittelevaan sävyyn. Sitten tumman puhuva mies kysyi mistä hän muka tiesi, miten häneen suhtauduttaisiin haltioiden kylässä. Yohin oli aivan pakko hieman naurahtaa. Vai, että miten? "En oikeastaan itsekkään tiedä, mutta sen tiedän, ettei sinua ainakaan ihmisten kylässä katsottaisi hyvällä." Yoh hymyili ilkikurisesti. Varsinainen mies. Hän oli nyt täysin varma, että tämä hieman kylmän puoleinen mies oli demoni. Sitten tuo valitti pelastumistaan. "Etkö olisi halunnut, että pelastin? Halusit vain kuolla, vai mitä?" Yoh sanoi kylmästi. Hänen silmissään kiilui. "En ole sellaista tyyppiä, joka jättää hakattavat hakattavaksi. Haluan auttaa, oli se sitten demoni tai jokin muu taruolento. Ihmisten suhteen olen hieman erimieltä." Yoh sanoi ja virnisti. Tuohon kylmän pesäkkeeseen ei sitten näyttänyt tehoavan mikään virnuilu.
Toinen lähti sitten kävelemään varovasti pois päin hänestä. Yoh kuitenkin seurasi toista. "Auts" Yoh sanoi. "Kylmää..." Hän mutisi virne kasvoillaan. Yoh käveli nopeasti toisen viereen. "Miksi olisit halunnut kuolla? Eikö elämälläsi ole merkitystä sinulle? Demoni?" Yoh kysyi aivan suoraan. Hän oli hetken hiljaa. Nuolaisi kädessään olevaa verta. Ihmisen verta. Toinen oli niin negatiivisen tuntuinen, että hänen positiivisuutensa ei tainut toimia. "Mihin olet matkalla?" Yoh kysyi. Hän halusi rikkoa tämän ärsyttävän hiljaisuuden. Toinen ei kuitenkaan näyttänyt kovin puheliaalta olennolta. Yoh hymähti ja kohautti harteitaan hyväksyvästi toiselle. Mies käveli toisen perässä kunnioittavan metrin päässä. Hänen päähänsä ilmestyivät ketun korvat ja hän kuunteli paremmin niillä, koska niitä pystyi kääntelemään paremmin kuin ihmisille omistettuja korvia. Oli hiljaista, ainoat äänet mitkä kuuluivat, olivat heidän askeleensa.

Yohin silmät katsoivat demonia, tuon huterilta tuntuvia askelia. Hänen kehonsa liikeitä. Jos toinen aikoi kaatua tai menettää tajunsa kesken matkan, hän olisi valmis ottamaan kopin. Yoh mietti hetken ennen kuin taas avasi suunsa. "Kuule, minäkin olen monesti miettinyt elämälleni merkitystä. Demonina sinä varmasti ymmärrät..." Yoh ei ollut edes varma ymmärsikö toinen hänen typerän kuuloisia puheitaan. "Ehkei sinun mielestäsi omalla elämälläsi ole mitään merkitystä. Entäs jos et ole vielä löytänyt vastausta siihen? Eihän kukaan voi tietää sitä heti synnyttyään, eikä varmasti monen vuodenkaan jälkeen." Yoh sanoi, hänen äänesä hiljeni. Mies hieroi otsaansa. Miten hän saisi toisen puhumaan hänelle? Yoh ei halunnut olla tunkeileva, mutta hän halusi toisen ymmärtävän, ettei toisen elämä ollut turhaa.
"Se on lahja. Elämä siis." Yoh sanoi hiljaa. Hänen korvansa kuuntelivat kokoajan ääni. "Elämä on lahja, jonka olet saanut, kun synnyit. Elämä on myös haaste, joka pitä ottaa vastaan. Vaikka et löytäisi vastausta siihen miksi olet olemassa heti, kun haluat. Pitää vain olla kärsivällinen. Minäkin olen vielä sillä tiellä, että en tiedä miksi synnyin tähän maailmaan. Siksi kulutan aikaa sen etsimisen kanssa. Etsin omaa vastaustani sillä, että teen jotakin hyvää samalla. Autan muita, jolloin jaksan jatkaa eteen päin. Koska tiedän, että joku niistä monista tarvitsee apuani." Yohin oli pakko pitää tauko, hän oli tottunut kyllä puhumaan kauan, mutta nyt hänen piti olla kunnolla hiljaa.

Yoh pysähtyi hetkeksi kuulostelemaan metsää. Jokin liikkui kauempana heistä. Hän ei tiennyt mikä, mutta jokin.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 24 Helmi 2013, 13:45

Sethos kävi jälleen päässään kiroamaan, miten hän aina eksyi henkilöiden seuraan, jotka eivät osanneet jättää häntä rauhaan? Tämäkin mies vaikutti nyt kovasti siltä, ettei aikonut vain poistua paikalta. Ehkä se johtui Sethosin käytöksestä, ehkä tämä torjuva, kylmä kohtelu sai kaikki vain entistä enemmän kiinnostumaan demonista. Sääli sinänsä, Unensieppaaja kun olisi mielellään vain jäänyt yksin, joka tilanteessa. Eihän hän tietenkään voinut käydä kieltämään, ettei jollain absurdilla tasolla olisi kiitollinen auttajilleen, mutta sitähän hän ei osannut ääneen sanoa saatikka myöntää.
Tämä seuraan jäänyt utelias sielu oli kuitenkin puhelias. Ominaisuus, jota Sethos ei arvostanut ja sen saattoikin nähdä mitä tympeimmästä tuijotuksesta, joka kääntyi toisen puoleen. Mikäli Sethos ei olisi ollut ärsyyntynyt jo valmiiksi, olisi demoni varmaan antanut toisen höpistä itsekseen ja jättänyt vastaamatta, mutta nyt hitaasti linkkaava mies ei kyennyt pitämään suutaan kiinni.
Ihmiset huomaa mitään erilaista ympärillään, kun ovat kiireisiä miettiessään omaisuuttaan ja typeriä maallisia murheitaan Oli kylmähkö huomautus toisen todetessa, ettei ihmisten keskuudessa demoniin varmaankaan kovin ystävällisesti suhtauduttu. Tottahan se oli, mutta illuusiossaan Sethos osasi olla harvinaisen huomaamaton ja vaatimaton, kodittoman pummin oloinen mies. Kunhan ei silmiään liikaa esitellyt, tuskin kukaan edes häneen huomiota kiinnittäisi. Ihmiset eivät olleet niin fiksuja, vaikka väittivätkin olevansa

Se, halusiko kuolla, ei liene sinun ongelmasi miettiä. Mikäli kohtalo päättää, että minun on vihdoista viimein aika mennä, en pistä vastaan. Tässä on jo tarpeeksi kulutettu tämän maan pintaa turhalla olemisella Katse kääntyi jälleen vilkaisemaan virnuilevaa kanssamatkaajaa Elämäni merkitys on kuolla ennemmin tai myöhemmin mitään muuta sisältöä minulla ei ole tälle turhalle elämiselle.
Eteenpäin Sethos vastasi toisen tiedustellessa, minne demoni oli matkalla Kaupunkiin kuului täsmennys.. kumpaan kaupunkiin, sen saisi pelastaja itse päätellä.
Ja sitten se tuli. Jokseenkin oletettu puhe elämästä ja sen merkityksestä. Sethos oli saanut kuulla samanlaisia puheita pitkän elämänsä aikana jo monta, eikä välittänyt kyllä kuulla sitä uudestaan. Demonin katse kääntyikin menosuuntaan ja tuo huppupäinen ilmestys ei näyttänyt kuuntelevan lainkaan sitä, mitä hänen pelastajansa nyt puhui. Voi kunpa tämän puheen pitäjät tietäisivät paremmin, mitä Sethos oli kokenut elämänsä aikana. Se, mikä hänelle oli tärkeää, se minkä takia hän oli halunnut elää, oli häneltä riistetty mitä julmimmalla tavalla, eikä Sethos halunnut edes yrittää etsiä mitään korvaavaa menetykselleen. Hän oli jäänyt yksin kun rakkaimpansa oli häneltä riistetty, eikä hän nähnyt enää mitään syytä pysyä elossa tässä alituisessa apatiassa.
Nopea vilkaisu miehen puoleen kävi paljastamaan pienen muodonmuutoksen tuon puolessa. Ketunkorvat päässä kielivät siitä, ettei tämä mies ihan tavallinen tallaaja ollut.. no, olisihan se pitänyt jo arvata aikaisemminkin. Ihmiseltä tuo oli enemmän näyttänyt, mutta ihminen tuo tuskin oli, kerta ei noista eliöistä kovin ystävällisesti puhunut ilmeisesti kyseessä oli siis muodonmuuttaja. Sethosia ei varsinaisesti kiinnostanut toisen rotu, mutta nyt kun alkoi miettimään, ehkä sen tietäminen pienesti houkutti mutta sitähän Sethos ei kysyisi!
Siinä tapauksessa olisin mielelläni antanut tämän lahjan jollekulle, joka sitä osaisi enemmän arvostaa Oli demonin ainoa kommentti toisen puheisiin elämän lahjasta.
Katse kävi vilkaisemaan uudemman kerran toisen puoleen, kettukorvaisen pysähtyessä kuulostelemaan metsää hetkeksi. Demonikin kuuli jonkin liikkuvan metsässä, mutta ei osannut edes ajatella sitä vaarallisena. Rosvojoukko oli poistunut, tuskin nuo takaisin tulisivat ainakaan näin pian, varautumatta paremmin. Ja mikäli Sethos yhtään osasi arvata, ei kyseisten rosvojen leiri tai mahdollinen piilopaikka olisi ihan lähettyvillä. Kestäisihän noilla kävellä sinne ja takaisin, mikäli kostoretkelle lähtisivät. Eläimet taas tuppasivat pysymään kaukana tummaa auraa uhkuvasta demonista, joten moisista ei ollut mitään vaaraa Sethosille.
Demoni käänsikin katseensa hymähtäen eteenpäin, jatkaen matkaansa toisesta välittämättä. Mikäli ketunkorvainen halusi jäädä jälkeen, mikäs siinä. Ei Sethos kokenut tarpeelliseksi odottaa toista hänhän se tässä oli linkkaava potilas.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nya » 24 Helmi 2013, 14:22

Yoh lähti taas kävelemään hieman varautuneessa asemassa, mutta hän jatkoi puhettaan. "Tiedän kyllä. Ei se ole helppoa... Elää. Koska maailma voi olla hyvin kylmä paikka elää." Yoh sanoi ja naurahti sitten linkkavan miehen perässä. "On se kyllä yksinäistä elämää, se että elää kauemmin, mitä toiset jota rakastat niin. Pian huomaatkin, että olet yksin ja kaikki rakkaasi ovat kuolleet ympäriltäsi." Mies huomasi puhuvansa hieman itsestään. Mutta se oli totta, että hän oli jo kauan sitten huomannut sen, että oli yksi ja ikävöinyt. Surullinen ja lohduton. "Et, varmaankaan kaipaa enempää näitä saarnoja elämästä. Vai mitä?" Yoh sanoi ja kosketti toisen olkapäätä. Hän päästi siitä kuitenkin nopeatsi irti, ettei herra negatiivinen muuttunut vihaiseksi.
"Minä itse olen menettänyt kaikki rakkaani oman elämäni aikana. Oikeastaan sen ainoan, jolla oli merkitystä omassa elämsässäni. Hän kuoli ja jätti minut yksin." Yoh mutisi ja kääntyi kävelläkseen takaperin. Jokin rasahti ja syöksähti pusikosta. Tuo hahmo tarrautui henki olennon kaulaan japaumatti tämän maahan. Yoh näytti vain hämmentyneeltä.

Hänen päällään oli mies, jota hän oli motannut. "Sinä!" Yoh huudahti hämmentyneenä. Silloin pusikoista ilmestyi ne loputki miehet, paitsi se, joka oli menettänyt toisen kätensä. Se mies oli poissa Yohin laskuista. Mies joka puristi hänen kaulaansa veti puukon esiin. "Tämä on kosto ystävieni puolesta!" Mies huusi ja iski puuko Yohin rintaan. Yoh yskäisi kerran, mutta potkaisi toisen pois päältään. Muut ihmiset vavahtivat, mutta piirittivät linkaavan miehen. Yoh veti rinnastaan puukon ja yskäisi taas. Haava särki, mutta henki olento ei nyt siihen aikonut kiinnittää huomiota. "Juuri kun pääsin vauhtiin..." Yoh mutisi välinpitämättömästi. Hän veti miekkansa ja lähti hyökkäykseen. Pari muuta ihmistä tuli miestä vastaan ja muut olivat valmiita tappamaan linkkavan miehen. "Hei! Pakene!" Yoh huusi, mutta hän kyllä tiesi, että se saattaisi olla ihan turhaa, tuohan toivoi kuolemaa... Lähes. Yoh oli melko kiireinen juuri nyt, kun ihmiset syöksyivät joka puolelta "kostaessaan" tovereidensa puolesta. "Saatana." Yoh mutisi, kun hänen suustaan alkoi tuppaamaan verta. Hän tuijotti äkisti demonia. "Jos sinulla oli joku, jota rakastit, josta väliti. Hän, jos kuka ei varmasti haluaisi sinun kuolevan noin säälittömän surkeasti!" Yoh huusi ja sai taas piston kylkeensä. Hän pysyi kuitenkin pystyssä. Hieman hengästyneenä vain.
Mies sylkäisi. Ihmimiset kaatoivat hänet maahan. Yoh hymyili kuitekin. Kaksi otti hänen kätensä ja toiset kaksi jalat. Viides tuijotti julmasti häntä. Otti miekan ja lävisti vielä kerran miehen rinnan, onneksi miekka ei ollut kertaakaan lävistänyt hänen sydäntää. Sillä on hän oli tehnyt sydämmensä ympärille suojaloitsun. Toinen keuhko taisi puhjeta, sillä hengittäminen muuttui vaikeammaksi. "Vielä jaksat elää?" Ihminen kysyi, kun Yoh virnisti. "Jep, vielä jaksaa... En ole ehtinyt viedä elämääni tarpeeksi pitkälle, jotta voisin kohdata hänet kunniallisesti..." Yoh mutisi. Ihminen tuijotti häntä halveksuvasti. Hän oli valmis vielä lävistämään Yohin vaikka kuinka monta kertaa. Yoh sulki silmänsä. Häntä väsytti. Happea oli tosiaan liian vaikeaa saada. Lilith... Hän ajatteli ja hymyili.

Ihmiset pidöttivät hengitystään, kun viides heistä heilautti miekan valmiinä tappamaan henki olennon lopullisesti.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 23 Maalis 2013, 15:01

Henkiolennon puheet menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Sethos ei yksinkertaisesti jaksanut kuunnella tuon tarinoita, eikä hän edes halunnut asiasta puhua. Viimeinen asia, mikä demonia kiinnosti, oli tuon miehen elämäntarina. Elitistisesti demoni ajattelikin olevansa henkiolennon tarinoiden yläpuolella, tietävänsä paljon paremmin näistä asioista, mitä toinen. Vaikka he olisivat ehkä kokeneetkin saman, ei Sethos silti suostunut mahduttamaan pääkoppaansa faktaa, että hänellä saattoi olla kohtalontoveri. Hän oli yksin. Hän oli aina ollut yksin ja tulisi olemaan yksin. Ei poikkeuksia.
Kosketus olkapäähän sai kuitenkin demonin vilkaisemaan jälleen henkiolennon puoleen, melko mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Vieläkään demoni ei kommentoinut mitään toisen puheisiin, vaan antoi asian olla. Sen hän teki myös selväksi merkittävällä vilkaisulla, samalla kun jatkoi nilkuttamistaan eteenpäin. Matkaa oli vielä pitkälti, eikä hän aikonut kuluttaa sitä metsässä rupatteluun.

Kuitenkin, Sethos alkoi aistimaan lähestyviä olentoja. Niiden pulssit hakkasivat patarummun tavoin demonin tietoisuuteen, henkiolennon käydessä pyörähtämään ympäri. Ennen kuin kukaan ehti kissaa sanoa, oli pusikosta hyökännyt jälleen kasa tutunnäköisiä kasvoja. Demoni pysähtyi niille sijoilleen, vilkaisten maltillisen hitaasti henkiolennon puoleen, jonka rosvojoukko oli ottanut pääkohteekseen tällä kertaa. Sethos ei tehnyt elettäkään pyrkiäkseen pakoon, vaan jäi seisomaan niille sijoilleen.
Kuitenkin, kun henkiolento ensimmäisen iskun otti, kävi demonin katse terävöitymään. Pakenemiskäskyn tuo kuitenkin kävi latelemaan demonille, joka selvästikään ei ollut menossa minnekään. Sethos seisoi paikoillaan, seuraten tilannetta jopa pelottavan rauhallisena.
Olisihan hän tietenkin voinut yrittää kävellä pois tilanteesta, jättää pelastajansa nyt hyökkääjien armoille ja varmasti olisi sen myös tehnyt, ellei joku ääni takaraivossa kolkuttanut. Ääni nimeltä omatunto. Hitaasti kävi demonin katse kääntymään pois henkiolennosta, joka nyt otti enemmän osumaa kuin oli hyväksi. Samalla hetkellä, kun tuo kävi muistuttamaan vielä rakkaista, jotka tuskin halusivat demonin poistuvan kovin surkealla tavalla. Demoni ei voinut kuin virnistää pienesti huppunsa suojissa, kommentoimatta asiaa sen paremmin.

Lopulta se katse kohosi, suoraan kohden ihmistä, joka kävi kohottamaan miekkaansa päättääkseen henkiolennon elämän. Sitä iskua ei kuitenkaan koskaan viety loppuun, kun valtava, valkea koirapeto kävi syöksähtämään kyseisen miehen kimppuun. Valtavat leuat kävivät tarrautumaan ihmisen kaulaan, yhdellä puraisulla päättäen tämän elämän.
Unidemoni kävi kääntämään katseensa muihin miehiin, tiputtaessaan kuolleen miehen alas verenvärjäämistä leuoistaan. Sen pidemmäksi aikaa ei demoni paikoilleen jäänyt, kun hyökkäsi uudestaan. Vaikka peto varoikin toista takajalkaansa, liikkui se silti pelottavan ketterästi. Sen huudot olivat korvia riipivät, korkeat. Osa ihmisistä kävi heti peittämään korvansa kuullessaan tuon pedon korkeataajuisen karjahduksen. Valitettavasti se jäi myös viimeiseksi asiaksi, mitä he koskaan kuulivat. Terävät hampaat ja vahvat leuat tekivät selvää niistä, jotka erehtyivät unidemonin ulottuville. Yksi kerrallaan kävi koiramainen demoni raatelemaan ihmisiä palasiksi, säälimättä, armoa antamatta. Osa uskaltautui hyökkäämään, viiltäen demonin ruumista teräaseillaan, jotka eivät näyttäneet vaikuttavan mitenkään pedon menoon. Korkea kipukynnys oli hyväksi tilanteissa, joissa piti jatkaa kivusta huolimatta.

Kaksi oli enää jäljellä. Toisen elämä päättyi heti, kun demoni oli saanut miehen hampaisiinsa. Veren värjäämät koirankasvot kävivät kääntymään nyt viimeisen seisovan hyökkääjän puoleen, joka oli pelosta jäykkänä. Peto hengitti höyryävän lämmintä ilmaa ulos, tuijottaessaan miestä, joka selvästi oli viittä vaille valmis laskemaan alleen.
Lopulta ihminen otti jalat alleen. Ja lujaa tuo myös juoksi. Sethos ei nähnyt syytä lähteä toisen perään, vaan valtava koira kääntyi nyt pelastajansa puoleen josta juuri oli tullut pelastettu. Hitaasti raskasrakenteinen unidemoni tallusti henkiolennon puoleen, pitäen päänsä matalalla, antaen näin mustan, takkuisen harjan laahata lumista maata. Hanki paikan ympärillä oli värjääntynyt punaiseksi verestä, tahrien näin kauniin valkean hangen.

Millainen typerys antaa ihmisen hyökätä niskaansa noin helposti Unidemoni kävi kumisemaan, käydessään laskeutumaan maahan makaamaan, miehen viereen.
Kiipeä selkään Demoni tuhahti, nuolaistessaan veren värjäämiä leukojaan.


// byyyhyhy, anteeksi kesto x.x //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nya » 23 Maalis 2013, 16:27

Kettu

Hän tunsi kuinka kädet ja paino hänen päältään lähti kuin ilma virta. Yoh avasi silmänsä ja tuijotti aika iso kokoista koiraolentoa sivullaan. Vai että tällä tavalla sitten... Yoh mietti ja hymähti sitten. Hänen kasvoilleen oli noussut pieni hymy, muuta hän ei sitten tehnytkään kuin ajatellut asioita hiljaa. Veri tosiaan maalasi tuon kauniin lumen. Valkoisen kuin haltian kalpea iho. Niin, tuosta kaikesta Yoh sai ajateltavaa. Kun hänen taustallaan kuului ainoastaan huutoja, karjaisuja. Veren roiskeet saivat hänet välillä havahtumaan todellisuuteen, eikä vaipumaan siihen omaan pimeyteensä, jonka oli mahdollisesti kätkenyt jonnekkin kauas.

Yohin kasvoille oli kauniisti roiskunut verta ja viereen tullut ihanasti kaiken maailman palaset, mitä nyt taistelussa oli lentänyt. Hän saattoi kuulla toisen hengityksen. Demonin hiljaisen ja pelottavan rauhallisen äänen. Yoh käänsi päänsä toiseen ja hymähti. Hän nousi hitaasti ylös. Otti toisen turkista kiinni ja pääsi jaloilleen vaivalloisesti. Hän nousi hitaasti ja tuskallisesti ylös toisen selkään. Hän etsi mahdollisen mukavan asennon. Tuosta kaikesta tuli taas se päivä mieleen. Yoh sulki silmänsä, hän ei pihahtanutkaan toisen selässä. Ei hän jaksanut alkaa rupattelemaan, eikä hän jaksanut tehdä mitään muutakaan. Häntä vain vaivasi jotkin asiat ja hänen mielialansa painui hieman alas. "Itse... Olet typerys..." Yoh mutisi vielä toisen selässä. Hän rutisti kulmiaan ja yski hieman. Miksi... Sitä hänkin mietti. Ajan taju tässähän lähti.

Tehkööt pilkaa. Helkarin ihmiset. Eihän sille voinut mitään. Oli vain pakko heitäyttyä hieman huonommaksi osapuoleksi, kun otti demonin käyttäytyminen päähän. Yoh mietti hiljaa sitä lumista päivää. Silloin tosiaan taisi sataa lunta. Valkoista kaunista lunta. Iloinen päivä kääntyi suruksi. Lilith oli kaatunut tuon lumi sateen saattelemana suutelemaan maata. Kettu oli juossut apuun. Haltia oli vanha, mutta kuvan kaunis valkoisine hiuksineen ja rypistyneine kasvoineen. Edelleen. Niin kauan hän oli jo elänyt. Kuollut Yohin pidellessä häntä. Lumi oli muuttunut ruusunpunaiseksi naisen alla. Kyyneleet olivat koristelleen haltian kylmiä kasvoja. Yoh oli tainnut itkeä sinä päivänä enemmän kuin koskaan. Oli haudannut naisen kauniin puun juureen. Nukkunut ja herännyt. Puu oli kuollut ja hauta kadonnut.
Yohin silmät olivat raollaan. Hän oli tainnut värjätä demonin turkin punaiseksi. Hengittäminen oli vieläkin yllättävän vaikeaa, hänen oli pakko saada enemmän henkeä. Mies yritti saada enemmän henkeä yhteen toimivaan keuhkoonsa. Se oli jonkin verran raskasta.

//Ei hätää Aksu :) Minä kyllä jaksan odottaa
Nya
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 02 Touko 2013, 13:15

Sethos odotti kaikessa rauhassa, jotta henkiolento pääsisi kiipeämään selkään. Eipä hän oikeastaan voinut mitenkään auttaakaan toista selkäänsä, tässä muodossa. Ihmisilluusiossaan hän ei todellakaan alkaisi ketään kantamaan Lähinnä siksi, ettei voimat riittäneet. Vai tämä puolitoista metriä korkea koiraeläintä muistuttava tosimuoto saattoi kantaa raskastakin kuormaa. Hintelä ihmiskeho ei siihen taas pystynyt.
Unensieppaaja siirsi parhaansa mukaan luisevia ja helposti katkeavia siipiään pois henkiolennon tieltä, nousten lopulta seisomaan, kun oli varmistunut siitä, että toinen oli kunnolla selässä. Sehän tästä puuttuisi, että henkiolento saman tien tipahtaisi alas.

Hitaasti ja varovaisesti demoni lähti löntystämään eteenpäin, testaten, että henkiolento myös pysyi selässä. Askellus oli rauhallista ja pehmeää, demonin vilkuillessa sivusilmällä olkansa yli henkeä. Lopulta askellus kävi nopeammaksi, unidemonin pyrkiessä kuitenkin säilyttämään pehmeän ja sulavan liikkeen, jottei henkiolento liikaa selässä pomppisi. Vauhti kävi kiihtymään pikkuhiljaa ja pian unidemoni vaihtoi juoksemisen silkaksi loikkimiseksi. Loikkien pituus oli alkuunsa normaalin oloisia, mitä nyt saattoikaan odottaa tuon kokoiselta koiraeläimeltä. Mutta mitä pidemmälle matka jatkui, sitä pidemmiksi loikat muuttuivat. Vauhti oli yliluonnollisen nopeaa loikkien ohesta, syystäkin. Juuri nyt ei aikaa ollut pahemmin tuhlattavana. Sethos ei tosin ollut ihan varma, miten henkiolento kuolisi tai mikä tuon yleinen kestävyys oli verrattuna vaikka ihmisiin.. mutta ei tuo nyt kovin hyvässä hapessa näyttänyt olevan.

Matka kuitenkin taittui nyt yli-inhimillisen nopeasti, unidemonin pistäessä viimeisetkin voimanrippeensä peliin kiitämisen suhteen. Vaikka korkean kipukynnyksen omistikin, joka kerta kävi unidemoni ärähtämään kun keho muistutti ruhjeista, jotka tämän vuorokauden sisällä oli hankittu. Mutta mitä nopeammin pääsisi perille, sitä parempi.
Pian metsän reunat tulivatkin vastaan, veren tahriman koirapedon jatkaessa yli-inhimillisen pitkiä loikkiaan suoraa aroille. Lumi kävi pöllyämään ponin kokoisen koirapedon hypellessä hangissa kuin rusakko konsanaan. Suunta vei kohden horisontissa häämöttävää haltiakaupunkia, joka kohosi uljaasti keskellä tuulisia aroja. Typerä paikka kaupungille, jos demonilta kysyttiin mutta eipähän kukaan päässyt yllättämään.
Tovin matkattua, saapui köniinsä ottanut kaksikko kaupungin pohjoisportille. Hengästynyt unidemoni kävi selittämään tilanteen vartijoille, jotka lopulta päästivät hetken harkittuaan kaksikon sisään kaupunkiin. Kerta kyseessä oli taruolentoja joista toinen jopa vannotti olevansa haltioiden puolella eivät vartijat nähneet syytä olla päästämättä haavoittuneita sisään, kohden sairastupaa.

Pidä kunnolla kiinni.. Demoni mutisi huohotuksensa tai no, läähätyksensä lomasta, jolkotellessaan peremmälle kaupunkiin. Yllättäen demoni kuitenkin hypähti ylös, matalimman talon katolle ja lähti sitä kautta kattoja ja muureja pitkin loikkimaan ylemmille tasoille, pyrkien aina ihan ylätasoille asti. Sethos tiesi, että sotilastuvan parantajat olivat kaupungin parhaita, joten kannatti kiikuttaa vakavasti haavoittunut henkiolento suoraa noiden luokse. Katoilla hyppely näytti sujuvan kuin tanssi kömpelö tanssi, jos totta puhuttiin. Sethosin tassut kävivät välistä pettämään alta liukkailla katoilla ja muureilla, mutta loppupeleissä unidemoni sai kiikutettua loukkaantuneen toverinsa aina sotilastuvalle asti.
Vasta siellä Sethos kävi muuttamaan muotonsa takaisin humanoidiksi, ottaen kiinni henkiolennosta ja varmisti, ettei tuo nyt maahan kaatunut. Lähintä sotilasta pyydettiin hakemaan apua ja ei aikaakaan, kun paikalle kiiruhti pari hoitajaa, jotka kävivät ottamaan henkiolennon huostaansa.
Sethos saattoi huokaista helpotuksesta, kun henkiolento käytiin viemään parantajan luokse. Demoni itse jäi jälkeen, häntä ei tarvittu parantamisessa ja hän olisi vain tiellä.. joten tummanpuhuva humanoidi kävi vetäytymään sotilastuvan ulkopuolelle odottelemaan, hoitamaan itse omia haavojaan. Vaikka olikin loukkaantunut, ei Sethos vieläkään apua huolinut


// ja jälleen kesti x.x //
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nya » 03 Touko 2013, 19:11

Jos oikein mietittiin oli Yoh henkiolento. Hän pystyisi ehkä elämään yhdellä ehjällä ja puhkaistulla keuhkolla n. viitisen kuukautta. Tosin jos hän nukkuisi hän pystyisi elämään n. vuoden, mutta nyt oli nukkuttu ihan tarpeeksi. Parantuminenkin veisi ihan liikaa aikaa ja voimia. Henkiolento tunsi, kuinka hänen kuljettajansa tahti kiristyi kiristymistään. Ei hänellä nyt niin hätää ollut tajukaan kun ei ollut vielä lähtenyt. Yoh siirsi kätensä parempaan asentoon ja nosti päätään, jotta näkisi jotakin. Kaikenhan hän näki hieman sumeasti, verestä se ei toki johtunut. Hän vain oli vuotanut liikaa, mutta ei kuolettavasti, ei henkiolennolle kuolettavasti. Olihan hänet alussa luotu pelkistä loitsista.

Yoh tunsi ja huomasi kun he pysähtyivät. Vartijat näyttivät kuuntelevan iso petoa ja päästävän heidät nähtävästi haltiakaupunkiin. Kyllä se haltiakaupungilta näytti. Yoh ei vain ollut enää ihan varma mistään. Hän vain roikkui toisen selässä mukana ja kuunteli toisen sydämmen lyöntejä, kuinka hän tunsikaan silloin elävänsä, vaikka se oli kyllä ihan toisin päin. Pian kuului läähätyksen sekaista puhetta, jonka hän erotti kiinni pitämiskäskyn. Henkiolento piteli kiinni parhaansa mukaan käsivoimillaan ja yski taas. Hän veti henkeä kunnolla ja hitaasti. Hän nosti taas päätään.
Yoh ehti miettiä vaikka mitä matkan aikana. Hän tunsi, että hänen ajatuksensa olivat aivan kamala kaaos päänsä sisällä. Kaikki vilisi päässä ja silmissä. Se vauhti mitöä hänen matka toverinsa kiisi vei puolet ajatuskyvystä mukanaa. Äkkiä tuli pysähdys ja Yoh tunsi, kuin jokin puhui. Haltia kieltä hän tostesi itsekseen.

Pian Yoh sai itsekkin todeta miten kipeä hänen rintansa oli, kun kädet ottivat hänet ja veivät pois. ".Kiitos...En..." Yoh ennätti ähkiä vähäisistä hapistaan huolimatta. Loput hän oli sitten haltioiden armoilla. Voi kun kiva ajatteli Yoh. Hänet asetettiin pehmeälle patjalle ja häntä alettiin operoimaan. Taijat ja muut alkoivat korjaamaan hänen puhki mennyttä keuhkoaan. Vammat saivat ihon päälle ja terveet kasvot tuijottivat monen tunnin operoinnin jälkeen unta. Pian nuo nuorekkaat miehen kasvot muuttuivat karvaisiksi kultaisen ketun naamaksi. Patjalla makasi hyvissä oloissa kettu, joku nukkui unta ja hyvää sellaista.

Aamulla kettu käveli hiljaa sairastuvasta terveenä ja hyvin vointisena, hän vain toivoi, että häne matkakumppaninsa olisi hyvässä kunnossa myös. Jotenkin kettu kuitenkin arveli, ettei herra ollut halunnut hoitoa. Hän ei varmaan sitä edes kaivannut. Kettu käveli neljällä raajallaan hyvin ja nuuhki ilmaa. Hän kiinnitti tuttuun hajuun mielenkiintonsa ja käveli sitä kohti. Hän huomasi tutun synkän hahmon ja muuttui humanoidiksi kirkaana. "Huomenta, kuinka voit. Et kai kärsi?" Yoh kysyi ja hymyili lohdullisesti. Hän oli hyvin kiitollinen toiselle hänen henkensä pelastamisesta.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 15 Touko 2013, 23:55

Yö oli ja meni. Sethos vietti koko yön omissa oloissaan ja kieltäytyi kaikesta mahdollisesta avusta, mitä joku saattoikin erehtyä demonille tarjoamaan. Koiramuodossaan vieraillut demoni nuoli itse omat haavansa ja keräsi yön aikana muutaman painajaisen ravinnokseen, jotta jaksaisi vielä ainakin aamuun asti. Verenvuoto oli kuitenkin jo tyrehtynyt ja suurin osa verestä, joka hänen olomuotoaan koristi, oli peräisin toisista olennoista, kuin hänestä itsestään. Joten vaikka näyttikin kovin pahalta, ei Sethosilla ollut hätää. Jalka kuitenkin oli ottanut eniten osumaa ja arasti yhä askellusta, mutta unidemoni oletti senkin korjaantuvan aikanaan. Hänen kehonsa kun tuppasi korjaantumaan normaalia nopeammin.
Aamun sarastaessa Sethos oli hakeutunut mahdollisimman varjoiseen nurkkaan sotilastuvan lähettyvillä. Hän ei pitänyt pahemmin valosta, yö eläjä kun oli. Ei sillä, että valo olisi häntä satuttanut, mutta silmänsä eivät pahemmin välittäneet kirkkaasta säästä. Sethos oli kietoutunut viittaansa ja nostanut hupun päänsä päälle. Pienesti kävi demoni ummistamaankin silmiään, maassa istuessaan, mutta piti silti kokoajan vahtia siitä, jos joku liian lähelle uskalsi astua. Tosin, kai sekin oli ajan kysymys, kunnes vartijat tulisivat häätämään hänet pois katukuvaa pilaamasta.

Kuitenkin, pian lähemmäksi kävi astelemaan jokin hieman oudompi ilmestys. Kettua muistuttava olento sai unidemonin avaamaan silmiään paremmin. Kuitenkin nuo silmät kävivät äkisti painautumaan kiinni, olennon mitä ilmeisimmin muuttaen muotoaan kirkkaan valon kera. Ennen kuin Sethos uskalsi silmiään avata kirkkaan valon pelossa kävi tuttu ääni rikkomaan sen pienen hiljaisuuden, mikä lähettyvillä oli vallinnut. Hitaasti huppupäinen mies nosti katseensa jo selvästi paremmassa hapessa olevaan tuttavaan.
Elämäni on ollut jo kauan pelkkää kärsimistä, joten kysymyksesi on sinällään hassu Sethos tokaisi tuttuun pessimistiseen tapaansa, tekemättä minkäänlaista elettä noustakseen Mutta mikäli tarkoitit, koenko juuri tällä hetkellä fyysistä kipua, niin voin vastata, ettei se liene murehtimisen aihe.
Sinä tosin näytät olevan paremmassa hapessa
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nya » 17 Touko 2013, 15:15

Yoh katseli toista. Hän hymyili tavalliseen tapaansa. Hän naurahti toisen komenttiin. "Kyllä olen paremmassa hapessa. En minä oikeastaan niin helposti kuole, joka on kyllä vähän sääli..." Yoh sanoi väkinäinen hymy kasvoillaan. "Ja on hienoa, että olet paremmassa kunnossa. Toivon ainakin sitä" Yoh sanoi ja lähti kävelemään huppupään luokse. Hän asettui toisen viereen seisomaan. Sitten lopulta hän istui toisen viereen. "Kiitos." Yoh sanoi. Hän katseli varjosta haltioiden menoa. "Olen kiitollinen, siitä, että pelastit henkeni... Vaikka saatoin olla melko rasittavaa seuraa, pelastit kuitenkin hekeni." Yoh sanoi hymyillen. Jos hän nyt taas lähtisi saarnaamaan elämästä ja sen kalleudesta, oli varmasti toinen hävinnyt. Mies päätti pitää suunsa kiinni. Siinä tuulen leikkiessä häne lyhyillä hiuksillaan hän kuunteli toisen hengitystä ja hiljaisuutta. Kuitenkin mies rikkoi sen viimein puhumalla. "Eikö hiljaisuus tee välillä oikein hyvää? Mutta jos sitä saa liikaa, tulee yksinäinen olo... Eikö... Etkä kaipaa ketään seuraksesi? Eikö sinulle tule yksinäinen olo, vaeltaessasi yksin paikasta toiseen, ilman seuraa, ilman ystäviä?" Yoh kysyi hiljaa. Henki olento risti jalkansa ja veti käsillään niitä lähelle kehoaan.

Yoh käänsi päätään ja laski sen sitten rintaansa päin. Hänellä oli tyhjä ja rauhallinen olo. Joskus tosiaan hiljaisuus teki hyvää kelle hyvänsä. Jos vain ei ollut siinä liian kauan. "Kuinka vanha olet?" Yoh kysyi hiljaa. Hän ei halunnut rikkoa hiljaisuutta, mutta hän halusi tietää hieman toisesta. Hän nautti joka hetkessä, vaikka toinen ei ehkä hyväksyisi häntä ystäväkseen, hän piti toisen läsnä olosta. Se toi muistoja mieleen. Miehen pää retkahti taakse aj hän tuijotti sinistä taivasta varjon alla. Kyyneleet kihosivat silmiin. Ne Yoh pyyhki rauhallisesti hymyillen. Kaikki oli hyvin. Hänellä oli kaikki hyvin. Heillä oli kaikki hyvin. Yoh huokaisi, ei äänekkäästi eikä kamalan kuuluvasti, vain hiljaa.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 18 Touko 2013, 14:57

Henkiolento myönsi olevansa jo paremmassa hapessa, huomautellen, ettei muutenkaan niin helposti kuole. Ketun todetessa sen olevan sääli, kävi Sethos tuhahtamaan, mutta antoi asian sitten olla. Sääli tai ei, vaikutti henkiolento olevan yhtä kestävä, mitä demoni. Ei sinällään yllätys.
Mikäli alkuperäinen vaihtoehto oli kuolema, niin uskoisin, että olen paremmassa kunnossa Demoni tokaisi tuttuun tapaansa, jättäen sitten itsestään puhumisen ja kunnostaan murehtimisen. Jos totta puhuttiin, ei häntä huvittanut moisia tehdä.
Sitten se tuli sieltä. Se kiitos, jota demoni oli osannut odottaa, mikäli henkiolento eloon jäi. Sethos oli elämänsä aikana muutamia kiitoksia saanut kuulla silloin tällöin, mutta aina se oli yhtä kiusallista demonin mieleen. Ei hän osannut vastata moisiin kiittelyihin mitenkään! Ja varsinkin nyt, kun itse oli tavallaan myös velkaa kiitoksen tälle henkiolennolle. Sethos menikin lukkoon, vilkaisten vain pienesti viereensä istahtanutta henkeä. Tämä ei ilmeisesti ollut vielä katoamassa mihinkään demonin lähettyviltä, mutta minkäs Sethos sille mahtoi. Hän oli liian laiska siirtyäkseen minnekään eikä hän nähnyt pakottavaa tarvetta käskeä henkiolentoa tiehensä.

Puheeksi tuli hiljaisuus. Demoni oli oikeastaan ihan mielissään, henkiolennon vaihtaessa puheenaihetta nopeasti, ennen kuin unidemoni ehätti reagoida tuon kiitokseen. Tuhahtaen Sethos kohautti olkapäitään ketun kysymyksiin.
Olen jo viettänyt niin monta vuosisataa yksin, etten enää edes tiedä, miksi seuraa pitäisi ylipäätään kaivata Yksin ei tarvitse olla vastuussa muista Unidemoni vastasi, selvittäen sitten kuivaa kurkkuaan. Katseensa oli nauliintunut suoraan eteenpäin, mutta kääntyi äkisti taas hupun suojissa ketun puoleen, tuon esittäessä mitä odottamattomimman kysymyksen.
Liian vanha Oli lyhyt ja ytimekäs vastaus ketun tiedustellessa demonin ikää.
Eikö yleensä ole tapana ensin esitellä itsensä, ennen kuin käy kyselemään moisia? Demoni jatkoi heti perään, muistuttaen näin seuralaiselleen, etteivät he varsinaisesti nimiä olleet vaihtaneet. Mikä sinällään ei ollut ihme, he olivat tavanneet tilanteessa, jossa ei pahemmin nimiä vaihdeltu.
Sethos Demoni laukaisi oman nimensä ja kävi heti jatkamaan Enkä suostu uskomaan, etteikö sinulla olisi parempaakin tekemistä, kuin tuhlata päiväsi istumalla minun vieressä kadulla...
Jos totta puhuttiin, ei demoni ollut olettanut, että henkiolento vielä hänen seuraansa jaksaisi tulla. Sethos tiesi olevansa tylsää ja tylyä seuraa, mutta ilmeisesti tämä kova ja kylmä ulkokuori ei ollut tarpeeksi ajaakseen henkiolennon tiehensä.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

ViestiKirjoittaja Nya » 19 Touko 2013, 18:19

Mies hymähti toisen ikään. "Jep. Sama täällä päässä." Mies kysyi, eikö ole tapana kysyä nimeä, ennen ikää. Siihen henki olento naurahti. "Niin kai... Joskus tavat unohtuvat.." Mis naurahti. Pian hän saikin kuulla toisen nimen. Se, jos mikä oli mukavaa. "Sano miksi tahdot. Kaksi nimeä joista valita. Yoh tai Loqua. Kuinka vain." Yoh sanoi yhtä saman kaltaisesti, kuin Sethos. Toinen ei uskonut, että hänellä ei olisi mitän niin tärkeää tekemistä, että hän voisi istua tässäö toisen seurana. "Ei ole." Ytimekäs vastaut. "Minä olen elänyt niin kauan, että voin jäädä tähän. Voin jäädä tähän vaikka sadaksi vuodeksi, ei minulla minnekkään ole kiire. Minä olen nähnyt hyvin vähän maailmaa, eikä se haittaa, vaikka en sitä näkisikään. Sota on päällä, mutta minä istun tässä sinun seuranasi, koska minulla ei siis todellakaan ole juuri täänään mitään erikoisempaa tekemistä..." Yoh mutisi ja naureskeli itsekseen.

"ja mikä kiire minulla olisi. Eihän sinullakaan ole parempaa tekemistä, kuin olla möllöttää siinä päivästä toiseen." Yoh sanoi rauhallisesti. "Minä olen alkujaan vain taikuuden luomus, joka syntyi synkään maailmaan kärsimään." Mies sanoi ja katseli eteensä. Hän ei katsonut toiseen. "Minä olen yksinäinen taikuuden luomus." Yoh sanoi ja nojautui eteenpäin.
Hän sulki hetkessä silmänsä musteli niitä kolmeatuhatta vuotta sitten tapahtuneita asioita. Hän avasi silmänsä hitaasti ja katsoi toiseen. "Sinä tosiaan olet kylmä demoni, mutta kuitenkin niin mielenkiitoisen ulojas sellainen. Siksi kai jäin. Demoni tai ei..." Mies sanoi ja käänsi päänsä pois päin. Hänen ilmeensä tuijotteli varjoista haltioita taas. "Maailma on muuttunut niin paljon niistä ajoista, kun minä synnyin... " Mutisi mietteisään.
Nya
 

ViestiKirjoittaja Aksutar » 31 Touko 2013, 16:25

Henkiolento antoi demonille valinnanvaraa nimiensä suhteen. Jos totta puhuttiin, Sethos olisi mielellään jatkanut tuon kutsumista henkiolento- nimellä, mutta kai sitä sitten piti päättää, minkä nimen valitsisi. Sikäli mikäli tulisi tarve kutsua toista nimeltä. Loqua tai Yoh, ei sen tarkempaa määritelmää.
Vieläkään Yoh ei kuitenkaan myöntänyt omaavansa parempaa tekemistä, kuin kuluttaa katukiviä perseellään demonin seurana. Henkiolento kävi kertomaan, ettei hänellä mitään kiirettä ollut minnekään ja hän voisi istua tässä vaikka sata vuotta.
Et kyllä voi Sethos tuhahti vilkaisten huppunsa suojista Yohin puoleen Sinut häädetään puolen vuorokauden sisällä istuskelemaan muualle ylimystö ei katsele meitä katumaiseman pilaajia niin kauaa Olivathan he sentään melko ylhäällä, täällä liikkui niin sotilaallisesti kuin yhteiskunnallisesti tärkeitä ihmisiä, jotka taas eivät katsoneet heidän kaltaisia pulsuja hyvällä Sethosilla oli siitä kokemusta jo monien vuosien varrelta.

Yoh kertoi myös olevansa silkka magian lopputulos, sen pahemmin selittelemättä enempää alkuperäänsä. Eipä Sethos välittänytkään kuulla sen paremmin toisen elämäntarinaa, varsinkin jos se noin surullisesta sävelestä lähti. Ja Sethos kun luuli, että tämä henkiolento oli iloinen tapaus.
Eikö se meidän tehtävä olekin? Sethos tuhahti Yohin huomauttaessa hänen olevan kylmä demoni. Sellaiseen titteliin hän voisi tottuakin.
Maailma oli muuttunut, sitä Sethoskaan ei käynyt kieltämään. Mutta oliko se taaskaan yllätys, ettei hän oikeastaan edes välittänytkään sen muuttumisesta? Hyvä jos hän välitti edes hengittää enää. Kaikki tuntui olevan yhdentekevää demonille, josta johtuen tuo ei oikein osannutkaan enää reagoida hyvien tapojen mukaisesti mihinkään.
Muutu mukana Oli ainoa kommentti, jota demoni toi tähän keskusteluun mukaan. Itsestään selvä selviytymiskeino, jos häneltä kysyttiin. Kannatti muuttua mukana tai jäädä ajassa jälkeen ja siten myös kuihtua pois maailmankartalta.
Avatar
Aksutar
Monarkki
 
Viestit: 14829
Liittynyt: 23 Marras 2007, 14:47
Paikkakunta: Crypt

Seuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 11 vierailijaa

cron