Keväinen metsä oli luonnon kauneutta parhaimmillaan; Äiti Maa heräsi pitkästä unestaan ja siunasi jokaisen lapsensa kukalla ja hedelmällä jollaista yksikään muu olento ei voinut luoda. Jokainen puu puhkeaisi pian nuppuun, ruoho tunkeutuisi läpi kylmän ja metsä heräisi pian eloon. Kevään viimeiset päivät olivat elämän juhlaa, ainakin erään papin mielestä. Jokainen elävä olento saattoi taas unohtaa pimeyden ja siirtyä tervehtimään valoa, kaiken elämän luojaa. Uudelleensyntymä, ihme jonka Äiti Maa antoi kaikille kasvaville luonnon lapsilleen; Lahja jollaista kuolevaiset harvoin kokivat. Ikuisuus, kierto kierrolta jatkuva elämä, joka syntyi joka kevät uudestaan. Kaikki luonto oli heräämässä uuteen kukkaan ja se jos mikä houkutteli myös paikalle valkeahiuksista haltia-pappia.
Calanon asteli metsän keskellä nilkkapitkässä takissaan, hieroen kevyesti silkkistä rukousnauhaansa jonka päätä koristi hopeinen lehtikuvio. Papin mielen täytti tyytyväisyys ja rauha, kaikki sujui kuten Äiti Maa oli sen tarkoittanut; Kylmä väistyi, luonto heräsi unestaan ja alkoi luoda uutta elämää. Oliko olemassa täydellisempää kuvaa ikuisesta jatkumosta, elämästä johon ihminen, haltia tai kääpiö ei voinut vaikuttaa? Calanonin mielestä ei, tämä oli se mihin kaikki elämä perustui; kuolema syksyllä, horros talvella ja uusi elämä keväällä. Näin kulki myös kaiken elävän tie; Vanhuus kuin syksy, horros kuin talvi, syntymä kuin kevät ja pitkä elämä ennen seuraavaa talvea. Pappi ei voinut olla hymyilemättä katsellessaan kaikkea tuota kauneutta, sulkien hiljaa silmänsä ja lausuen mielessään rukouksen;
'Äiti Maa, sinä josta kaikki elämä kumpuaa
Tuo meille uusi kevät, uusi juhla jolloin kaikki luomakunta kukoistaa
Äiti Maa, anna meidän elää rinnallasi ja kiittää sinua
Sinua joka ole kaiken luonut ja Veljinesi pidät yllä
Äiti Maa, sinua minä kiitän, lapsesi muinaisten kautta
Lapsesi joka sinun vuoksesi elää ja kuolee
Äiti Maa, ole armollinen, ole kaunis, ole pyhä
Niin mekin koetamme olla kaltaisiasi
Siunaa tuulta, naurua ja lasta, siunaa Kansaasi.'
Itsekseen rukoillen pappi asteli yhä syvemmälle metsään, silmät suljettuina ja antaen uskon ohjata askeliaan. Jo kauan sitten Calanon oli unohtanut astuneensa ulos haltiakylän mailta, astellen jopa hänelle vierailla mailla. Tällä ei ollut merkitystä, vain luonnolla oli... Eikä pappi muuta kyennyt huomaamaankaan, kuin keväisen luonnon. Käytännössä kävellen sokeana eteensä.
//Lotus with Amber, ladies and gentlemen!