Kirjoittaja Crimson » 28 Heinä 2012, 23:21
Nyt oli vuorostaan Iriadorin aika hymähtää.
Sanoinhan, että anna olla. Tehty mikä tehty. Pidä minua kuinka typeränä tahansa, ei se silti estä minua seuraamasta, kun käyt hengelläsi leikkimään, nuorempi tuhahti. Mutta niinhän se oli. Jos Iriador kykeni jotain henkilöä tässä elämässään suojaamaan, oli se henkilö taatusti Darius. Punapää oli valmis jopa uhrautumaan tuon puolesta, jos oli pakko. Viis hänestä, kuiskaus tarvitsi silti komentajansa. Kenraalinsa. Tuon omapäisen silmäpuolensa, jollaista maa tuskin päällään kantoi toista. Kai hänet jonkin sortin henkivartijaksi olisi saattanut laskea, vaikkakin Haukansilmä itse tuskin ei ajatellut nuorempansa olevan muuta kuin tiellä ja haitaksi.
Mätäs alkoi ratista eliittien ratsujen alla, kun metsän raja käytiin ylittämään ja suunta kävi kohden syvempiä vehreitä kolkkia. Iriador ei ollut puhunut sitten viime kertaisensa, vaan oli katsonut paremmaksi olla hiljaa. Sen sijaan että olisi ääneen kommentoinut, keskusteli tuo silti tiuhaan tahtiin Nashiran kanssa, saaden eläimen jopa ääntelemään toisinaan närkästyneesti jostain mielipiteestä tai muuten typerästä ideasta. Ei naaraspeura mikään tyhmä ollut. Vaikkei mieleltänsä ollut yhtä älykäs kuin tavallinen haltia saattoi olla, ei se jäänyt kakkoseksi yhdellekään toiselle eläimelle. Oliko syynä sitten sarvekkaan lohikäärme puoli, ken tiesi.
Darius totesi telepaattisesti kuitenkin, etteivät he jatkaisi tätä lähemmäs enää ratsujen kanssa. Viimeinen kommentti sai Iriadorin hymähtämään, mutta laskeutumaan kuitenkin ratsailta. Hänhän ei jälkeen jäisi, ja jos hiljaa olemisesta oli kyse, oli Iriador siinä parempi kuin kuolemaan tuomittu hiiri.
Kenraalia ei ollut vaikea seurata auran avulla, joka jatkuvasti ilmoitti mihin suuntaan vierellä, hieman edessä päin asteleva mies hiippaili. Myös korvat kävivät erottamaan viimeinkin puhetta joskin henkilö, jolle ääni kuului, ei ollut lainkaan hyvä merkki. Atrevaux.
Mitä ihmettä päässäsi oikein liikkuu?! Et kai oikeasti ole aikomassa ottaa taas yhteen kenraali Argenteuksen kanssa?!, punapää kysyi telepaattisesti Haukansilmältä heidän pysähdyttyään.
Hecate näytti olevan jälleen otettu. Pienet kädet nousivat vastaanottamaan tuon lahjan, samalla kun otuksen kasvoilla viipyi onnellinen virne. Helminauhaa käytiin tutkimaan tarkemmin. Sillä välin kun Hecate ihmetteli väännellen ja käännellen korua, kääntyi fauni katsomaan taakseen. Miehellä oli kutina, kuin joku olisi seurannut häntä mutta kuka? Tai mikä? Katse yritti haravoida ympäristöä mahdollisimman tarkasti, löytämättä kuitenkaan mitään, mikä olisi saattanut vaikuttaa epäilyttävältä. Olisihan Atrevaux saattanut pamauttaa paineaallon vasten pusikkoa, mutta olisi aiheuttanut sillä kenties vain turhaa harmia ja ihmetystä, joten jätti tuon tekemättä.
Sen sijaan sarvipää tyytyi jäämään jonkinlaiseen valmiustilaan, aistit terävöityneenä mahdollista hyökkäystä varten ja kääntyi takaisin Hecaten puoleen.
Otus oli keksinyt iskeä helminauhun suuhunsa, joka huvitti faunia suuresti. Muutama kumea, möreä naurahdus päästettiin suusta, kunnes hengettärelle suotiin ystävällinen hymy.
Hyvä että pidät siitä, kenraali vakuutteli takkutukalle, vaikkei otus nyt aivan ollutkaan ymmärtänyt, kuinka helminauhaa saattoi oikeaoppisesti käyttää. Pitäkööt suussaan. Kunhan ei vain kävisi nielaisemaan puuhelmistä koottua nauhaa.