Kirjoittaja Crimson » 13 Marras 2012, 15:12
Ilmeisesti sauvalla koiran tökkäiseminen kevyestikään ei ollut ollut kovin hyvä idea. Vaikkei Iriador ollutkaan aikonut saattaa minkäänlaista vahinkoa tuon elukan nahkaan, oli pieni töytäisy herättänyt Kalman kenties luontaisen puolustusreaktion hereille. Näin ollen piski roikkui nyt punatukan kallisarvoisessa hopeoidussa sokeankepissä kiinni hampaillaan, joka ei lainkaan ilahduttanut korkeahaltiaa itseään.
Koiran yllättävää aggressiivista reaktiota säikähti myös vielä hetki sitten niin iloisesti nauranut lapsi, joka päästi suustaan säikähtäneen älähdyksen ja pyrki kauemmas mustaturkkisesta koirasta ja punapäisesta lajitoveristaan. Myös Nashira kohotti päätään ja määkäisi vihaisesti etäämmältä, polkien maata vieläkin tiuhempaan tahtiin sijoillaan, välillä ottaen muutamia maankamaraa täräytteleviä askelia eteenpäin, tarkoituksenaan ajaa itseään selvästi pienempi koira pois isäntänsä kimpusta tällä uhkailulla.
Iriador laski jälleen toisen kätensä pitämään kiinni sokeansauvastaan. Jos hän olisi pitänyt siitä kiinni vain yhdellä kädellä, olisi koira sen repinyt riuhtomisellaan alta aikayksikön pois sotilaan kädestä. Ote sauvasta kaksin käsin oli varmempi, eikä antanut Kalmalle mahdollisuutta repiä sokean yhtä apukeinoa pois tuon ulottuvilta. Olihan Iriadorilla yhä auransa, mutta silti maassa hiljaa makaavaa keppiä oli kovin vaikeaa paikallistaa, ellei sattunut täysin muistamaan suuntaa johon keppi mahdollisesti olisi tipahtanut äänen kera. Ainahan Nashira voisi käydä noukkimassa mokoman sauvan maasta ja tuoda sen isännälleen, mutta punapää itse ei tahtonut tuoda ratsuaan mukaan tähän yhteenottoon, ellei oikeasti ollut pakko. Ei sillä, etteikö kookas naaraspeura olisi itsestään osannut pitää huolta.
Oli miten oli, ei Iriador päästänyt kepistään irti. Hetken kestänyt vetoleikki päättyi siihen, että sauva käytiin riuhtaisemaan vastaan laittamisesta huolimatta takaisin omalle puolelle, pois Kalman hampaiden välistä. Se, kuinka kärsineeltä kevyestä metallista värkätty sauva sillä hetkellä näytti, oli Iriadorin pienin huoli. Vaikkeivät koiran hampaat hänen haarniskaansa purisi, saattaisi eläin silti yhä kaataa hänet nurin maahan, jolloin tilanne olisi toinen monestakin näkökulmasta. Ja sitä sokea ei toivonut käyvän.
Iriador aloitti vastahyökkäyksensä lyömällä sauvalla hieman vinosti ylhäältä auransa sisällä yhä olevaa Kalmaa, jota seurasi toinen poikittainen, nopea lyönti. Se mihin Iriador iskuillaan koiraa kohden tähtäsi, oli arvoitus hänelle itselleenkin. Haltia tiesi vain, että iskut tulisivat osumaan, ellei mustaturkkinen niitä jollain tavalla väistäisi. Keppinsä iskujen perään Iriador pyrki vielä potkaisemaan koiraa kylkeen.
Ainoa virhe jonka Kalma tekisi sokean kanssa otellessaan, olisi lähellä oleminen. Yllätyshyökkäyksiä oli turha yrittää Iriadorin pystyessä reagoimaan niihin turhankin nopeasti uudemman koulutuksensa, kuulonsa ja auransa avulla. Piti olla yllättävän taitava päästäkseen tämän sotilaan puolustuksen lävitse, jos sekään riitti.