Revian
Se oli varmasti isoin älynväläys ikinä. Varmasti, jos keneltä tahansa muulta oltaisiin kysytty, olisi hän voittanut "typerin idea ikinä" -kilpailun sata-nolla tuloksella. Sillä hän olisi voinut lohduttautua, ettei hän ainakaan ollut lähtenyt miekka kädessä haastamaan riitaa tyyliin hallitsijan kanssa. Ehei, sen sijaan hän oli painellut kauas kaupungista, keskellä jäätävää pakkasta, ajattelematta kertaakaan mitä tapahtuisi jos hänen suomunsa jäätyisivät.
Revianilla oli ollut tuuria. Hän ei ollut ärtyneenä muistanut saatika halunnut kastella suomujaan, ja sen sijaan häntä oli uhannut hidas mutta varma suomujen kuivahtaminen. Ei kuitenkaan ollut hänen syynsä, muodonmuuttajalla oli vain viimein kilahtanut. Ensinnäkin, hänen ystävänsä alkoivat pikkuhiljaa ärsyttää häntä. Asiakkaita oli kohtuullisen vähän ja nekin olivat ärsyttävimpiä tapauksia ikinä, joku oli jopa ehtinyt kutsua hänen suomujaan vastenmieliseksi ennen kävelemistään nokka pystyssä ulos. Eiköhän siinä ollut syytä muodonmuuttajalle lähteä pienelle pulahdukselle. Jonkin aikaa hän oli saanut nilkuttaa loppumatkasta, mutta siellä hän nyt oli. Pienellä, satunnaisella lammella jossain päin metsää.
Kalan muisti oli onneksi lyhyt, ja hän hyvä että edes muisti kauanko hän oli polskutellut kylmähkössä vedessä. Vielä vähemmän hän muisti ärsymystään, ja vielä sitäkin vähemmän hän välitti maanpäällisestä menosta. Siitä hän piti uimisesta kalana. Oli yllättävän helppoa vain unohtaa. Sekin, että hän oli lähtenyt keskelle metsää, josta voisi hetkellä millä hyvänsä tupsahtaa ihmisiä, kuten myös sekin että häntä oli pilkattu vain vähän aikaa sitten, kaikki oli niin helposti poissa mielestä. Siinähän se vaara olikin. Oli yllättävän vaikeaa pakottautua takaisin pinnalle, vielä vähemmän kun hän sattui muistamaan ettei hän voinut poistua järvestä kalana. Hänellä oli kidukset; muodonmuuttajanakin hän olisi tukehtunut. Joten ainoa tapa päästä pois lammikosta oli muuttua ihmiseksi ja riskeerata jäätyvänsä kylmässä metsässä.
Revian kuitenkin ymmärsi, ettei hän halunnut jäädä veteen sen kauemmaksi ajaksi. Hänellä oli asioita, joiden takia hän halusi elää. Kuten se söpö pörrötukkainen nainen vuosien takaa. Ja totta puhuen, hän ei halunnut tulla kalastetuksi uudestaan. Jo yksi koukku huulessa oli tarpeeksi.
Metsän tuiskuisen rauhan rikkoi äkillinen loiskahdus, kun veteen vain ilmestyi roiman kokoinen mies. Tuo vetäisi terävästi henkeä rikkoessaan veden pinnan, huomaten uppoavansa yhtä nopeasti takaisin. Hän ehti tarttua isoon kiveen rannalla huitomisensa keskellä, kuten oli tarkoituskin. Hetken aikaa hän haukkoi itseään, miksei hän ollut mennyt rannalle vaikka tiesi ihmismuotonsa olevan uimataidoton?
Nostaessaan vettävaluvan, haltiamaisen olomuotonsa veden yläpuolelle, Revian värähti tahtomattaan. Hän oli litimärkä, ihmekkö tuo. Hänen onnekseen hänellä oli yhä vaateetkin päällä, ne eivät kadonneet minnekkään muutoksen ajaksi. Sen sijaan hänen viittansa oli kai vielä jossain matkatavaroiden kanssa piilossa.
Hetken aikaa Thalioniksi usemmiten kutsuttu mies tuijotti jonekkin päin metsää hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hänen hiuksensa valuivat kasvoille peittäen näkökenttää, mutta se ei oikeastaan haitannut tuota. Hänellä oli tarpeeksi vaikeaa yrittää taas muistaa, miten ajatella hieman monimutkaisemmilla aivoillaan, taikka mitä hän edes teki tässä jäätävässä paikassa. Kohta hänen aivonsa alkoivat taas toimia, ja Revian kohottautui ylös vapisevin jaloin. Hän alkoi tuntea jäätyvänsä, ja hän aloitti hitaasti matkan vedestä törröttäviä kiviä pitkin kohti rantaa. Nyt kun hän vain saisi aivonsa selviksi ja saisi muistettua, minne hän piilotti lämpimän mustan viittansa...
//Kesti laittoman paljon >__> Ongelmia keksiä hieno tai edes siedettävä alkulause. Toivottavasti Revianin hieno sisääntulo vedestä korvaa sen vian. Se yritti tätä, selvästi. Annetaan anteeksi ettei se näytä ihan yhtä hienolta.//