Kirjoittaja Ikane » 14 Elo 2014, 22:48
Lapis ei voi mitään kärttyisälle itselleen - mutta tietää kyllä rajat, kun on kanssakäymisessä muiden kanssa. Tappiin asti hän todella harvoin inttää, eikä tämä saaliinjako nyt häntä ehkä niin paljon ärsyttänyt, kuin mitä saattoi ymmärtää. Tai noh, ehkä kuitenkin aika paljon. Lapis katsoi edelleen toiseen susityttöön edessään hänen vastatessaan. Se siis todella oli hän, joka oli tuohon peuraan viillon tehnyt? Sitten hänen olisi annettava toisen syödä. Suden kunnia ei salli sitä, että viedään sama saalis toisen kaatajan nenän alta - vaikka kuinka paljon häntä ärsyttäisikin se. Lapiksella ei ollut tosiaankaan mitään henkilökohtaista toista vastaan, vaikka taikuus saikin hänet varautuneeksi. Juttu vaan oli niin, että kärttyinen mikä kärttyinen. Onneksi vastakkainen osapuoli oli ymmärtäväinen eikä heti kironnut tätä valkeaa sutta!
Toinen oli oikeassa sanoessaan, että kauriissa oli yllinkyllin kummallekin. Päättäiven puoli toisessa yllätti hieman Lapista - hän ei ajatellut neidon puhuvan siihen sävyyn. Hänestä tuntui että suurin osa oli vain pitsimekkoisia kakunsyöjiä jotka juoruavat teekupin äärellä maan asiat läpikotaisin. Ehkäpä tämä tapaus olisi erilainen! Valkea susinainen äännähti hymähdyksen kaltaisen soinnun osoittaakseen, että toinen saisi toimia miten lystäsi. Hän katseli kireänä toisen toimia - nainen leikkasi lihan ja alkoi paistaa sitä. Kaunis miekka neidolla ainakin on, Lapis mietti itsekseen. Kyllähän hänen oli itselleen myönnettävä, että toisen tasainen ja kuulas iho teki häneen hyvän vaikutuksen ulkonäöllisellä kannalla. Vaikka hän ei naisten perään ollutkaan, olisi tämä nuori nainen varmasti kysytty seuralainen. Toinen esittäytyi Lapikselle, eikä hänen todellakaan tarvinnut miettiä mistä lempinimi tuli. Hän nyökkäsi pienesti toiselle: se oli eräänlainen vastaus osoittaen hänen ymmärtävän. Nainen siirsi katseensa nopeasti toisen kehon poikki - suden korvat ja häntä varmistivat asian. Toinen siis taitaa tulimagiaa ja on jonkinsortin koiraeläin.
Lapis kun oli niin huono keskustelemaan, että usein vain hymähteli ja nyökkäili. Vastasi hän sentään kysymyksiin. "Olen Lapis... Werya." Tauon hän piti pohtiessaan, esittäytyiskö omalla nimellään vai otooperheensä nimellä, mutta päätyi 'ihmisten nimeen' ihan vain siksi ettei vielä tuntenyt toista. Hänhän saattaisi olla joku hullu murhaaja jostain kaukaa, joka vaanii saalista metsässä - ken tietää! Susi päätti näistä uhkakuvista huolimatta jäädä aterialle toisen luo. Vaikka Lapis ei niinkään käytöksestään piitannut, olisi ehkä mielenkiintoista saada kuulla lisää tästä tulentaitajasta. Magia häntä itseään ahdisti, mutta piti mielensä niin avoimena kuin ärtyisyydeltään kykeni. Hämärsusi istahti kauriin vierelle, liikkuen lähemmäs tulta. Lämpö tuntui hennosti hänen kasvoillaan, ja se oli itseasiassa aika miellyttävää. Hän katseli hetken toisen paistopuuhia, ja sitten veristä kaurista vierellään. Yleensä hän aterioi pelkästään susimuodossaan, mutta ehkä se raaka liha uppoaisi myös näin. Hänhän oli susi sisältään, eikä missään nimessä kysyisi, saisiko tulta käyttää. Sellaista Lapis ei ikinä tekisi.
Lapis nappasi pienen tikarin vasemman kenkänsä varresta, jonne sen oli piilottanut, ja alkoi nylkeä peuran lapaa. Saadessaan lihan kauniisti esiin hän laski kasvonsa sen päälle ja alkoi purra ja raastaa lihaa osittain hampaillaan, osittain tikarilla. Lapiksella ei niinkään pöytätapoja ollut, sillä usein hän söin yksin. Kyllä hän hieman toista kunnioitti, ettei aivan veri lentäen heitellyt lihaa kitaansa - mutta täysin ihmismäiseen ateriointiin olisi hieman matkaa. Harvoin kukaan myöskään raakaa lihaa söi. Lapis söin kädessään olevaa lihansuikaletta katsoen toista. Häntä niin kovin kiinnosti, mikä nuori neiti oli lajiaan. "Kuule...", hän aloitti verinoron valuessa hänen suustaan, "kuka oikeastaan olet? Tai enemminkin sinun lajisi minua kiinnostaa. Osaat magiaa." Ruoka suussa Lapis ei sentään puhunut, sehän olisi nyt aivan liian ällöttävää.