Se oli minun kaatoni! // Forte

[Onzki]

//Heti alkuun tällänen aika lyhyt teksti, mutta eiköhän se tästä...:) //

Ysulyan

Ilta oli viilennyt, ja pakkasta oli kiitettävästi ollut jo päivällä, mutta nyt sitä oli jo niin paljon, että lumitiikerin turkin läpi tuntui ilman kylmyys. Tämän tassut upposivat lumeen, ja tämä jätti jälkeensä suuret jäljet.
Yht'äkkiä erään suuren kuusen oksilta tipahti lunta tiikerin niskaan. Suuri kissa ravisteli lumen turkistaan, ja jatkoi matkaansa, hiljaisuuden vallitessa koko metsässä. Tiikeri oli lähtenyt etsimään itselleen jotakin helppoa ja vaivatonta saalista, ettei tarvitsisi pyöriä ympäri metsää. Tämän päämäränä oli peura tai joku sinneppäin, harvemmin tiikeri mietti mitä tappoi ruuakseen. Kunhan se ei vain ollut pentu. Tai kantava naaras. Eli kyllä tämä mietti mitä tappoi. Ysulyanin ajatukset karkailivat, eikä saaliin etsimisestä meinannut tulla mitään, kunnes tämä terästäytyi kuullessaan pienoisen rasahduksen kauempaa. Tämä lähti astelemaan hiljaa rasahdusta kohti, ja kohta tämän näkökentään ilmestyi hyvän kokoinen peura. Tiikeri tunsi tuttuja väristyksiä, kun tämä lähti hiljaa siirtymään saalistaan kohti. Jännittyneenä tämä hyökkäsi peuraa kohti, ja upotti hampaansa sen niskaan. Kauaa ei peura räpiskellyt, kun tiikerin raateluhampaat olivat pienirakenteisen elikon niskassa.
Lumitiikeri maistoi tuoreen veren kielellään, joka vain kasvatti tämän ruokahalua. Ysulyan päästi irti ja alkoi raahaamaan ruhoa jonnekkin suojaisampaan paikkaan. Jälkeen jäi hienoinen verivana, tiikeri ei yleensä ollut näin huolimaton metsästäesään, mutta nyt oli eri tilanne.

Tämä ei ollut syönyt pitkään aikaan, joten vähät tämä välitti tulisiko kohta joku vaatimaan tämän saaliista oman osansa, tämän oli vain pakko päästä syömään. Ysu tiputti ruhon lumeen joka värjäytyi nopeasti punaiseksi. Tämä upotti hampaansa peuran mahaan ja riuhtaisi päänsä kauemmas, niin että tämän suuhun jäi palanen viattoman eläimen mahasta. Mistään välittämättä tämä purki turhautumista ja nälkää monta kertaa pienempään eläimeen. Tämä istahti hetkeksi tajutessaan, miten raa'asti oli ruennut syömään. Tiikeri katsoi lasittunein silmin punaista lunta. Missä vaiheessa hän oli päätynyt tähä tilaan?

[Forte]

Talvi oli ollut harvinaisen ankara, jopa niin kestävälle eläimelle mitä Acar oli. Hän oli taitava suurriistan metsästäjä ja isoinkin peura kaatui hänen allaan. Mutta jostain syystä isot eläimet olivat kaikonneet uroksen lauman reviiriltä ja metsästysretket olivat pidentyneet huomattavasti, johtaen siihen, että Acar oli joutunut jättämään laumansa hetkeksi, etsiessään uusia metsästysmaita. Uros ei ollut syönyt vähään aikaan, mutta se oli edelleen hyvässä kunnossa, vaikkakin nälkäinen. Talviturkki piti sen lämpimänä tuulessa ja tuiskussa, joten Acar oli ollut liikkeellä koko yön, löytämättä mitään syötävää. Mutta ehkä onni oli kääntymässä. Acar nousi takajaloilleen lumisen metsän keskellä ja nuuhki ilmaa. Jossain oli ruokaa, hän haistoi peuran, tai hirven. Kuononsa ohjaamana uros lähti seuraamaan hajua, ja pian se löysikin tuoreet sorkanjäljet. Vihdoinkin jotain syötävää.

Acar seurasi jälkiä pitkän matkan, mutta ne alkoivat muuttua. Peura oli kääntynyt ja juossut pakoon jotain, ja isot, pyöreät käpälänjäljet lumessa kertoivat Acarille koko tapahtuman. Uros nuuhki maassa olevia tassunjälkiä, ne kertoivat Acarille toisen olennon sukupuolen sekä fyysisen kunnon. Lähellä oli myös lumeen roiskunutta verta sekä karvatuppoja, joka kertoi, että tiikeri oli vienyt Acarin jäljittämän peuran. Uros murisi, se ei sietänyt tällaista! Acar lähti juoksemaan verivanan perään, se kyllä taistelisi ruuastaan, koska nyt oli pakko. Lihavina vuosina Acar olisi antanut niin ison eläimen, kuin tiikeri, pitää saaliinsa, mutta nyt olivat laihat ja nälkäiset ajat, joten kaikki ruuanmurenet piti kerätä omaan kupuun, vaikka se tarkoittaisi taistelua.

Uros pysähtyi, nähdessään vähän kauempana suuren urostiikerin ruokailemassa. Se oli tosiaan iso, hyvässä kunnossa oleva, komeaturkkinen eläin. Jopa Acar ajatteli kerran, ennen kuin meni uhkailemaan toista. Mutta nälkä pakotti sen haastamaan tiikerin ruhosta. Acar lähti astelemaan lähemmäs ja päästi uhkaavan karjunnan kurkustaan, osoittaen voimiaan ja kyvykkyyttään haastajana.
"Tuo peura on minun!"
Acar murisi karjunnan jälkeen ja teki valehyökkäyksen lähemmäs, pysähtyen muutaman metrin päähän.

[Onzki]

Ysulyan

Huonoon itsetuntoon keskittyneenä tiikerillä meni yllättävän kauan haistaa jotakin, joka ei ollut peura. Jotakin joka ei ollut syötävää, mutta elävä se silti oli. Ja samassa jostakin loikkasi vihaisen oloinen otus, joka selvästi halusi oman osansa tiikerin kaatamasta peurasta. Mutta oho! Ysulyanilla ei ollut minkäänlaisia haluja jakaa ateriaansa tuon oudon olennon kanssa. "Jaahas, mielestäni minä itse kaadoin tämän. Vai näytänkö siltä etten olisi? Voisit vaikka häipyä että saan syödä rauhassa." Tiikeri haastoi kylmänviileästi, jopa ehkä hiukan välinpitämättömästi. Tätä ei selvästikkään kiinnostanut tuon murinat eikä valehyökkäykset, vaan tämä upotti taas hampaansa peuraan, ja yritti vain keskittyä syömiseen.
Pitkään aikaan kukaan ei ollut ottanut minkäänlaista kontaktia suureen tiikeriin, eipä sillä että se olisi tiikeriä haitannut, mutta nyt tuo olento tuli vaatimaan tämän itse kaatamaa peuraa. Tämä kyllä ymmärsi että ruoka oli vähissä, mutta että sitä pitäisi lähteä jakelemaan henkilöille, jotka näyttivät siltä että saisivat hankittua ruokansa itse? Ei ikinä.
Tiikerille riitti se että tämä joutui juoksentelemaan ympäriinsä vähäisen ruokansa perässä. "Eli jos ei tullut selväksi, on kai parempi että häivyt. Hanki omat ruuat, ja jos et, jäät ilman." Ysu ilmoitti ja asetti tassunsa ruhon päälle, tuijjottaen olentoa välinpitämättömästi.

[Forte]

Acar ei ollut koskaan luopunut mistään. Se ei ollut koskaan perääntynyt haasteesta. Yksikään toinen uros ei ollut voittanut sitä, Acar oli selättänyt jokaisen nuoren pyrkyrin ja saanut näin ollen pitää paikkansa alfauroksena. Joten lähteminen ei tullut kysymykseenkään, se tappaisi tuon tiikerin, jos se ei suosiolla luovuttanut saalistaan. Acarilla ei olisi energiaa lähteä jäljittämään toista peuraa ties kuinka monen kilometrin päästä. Se tarvitsi tämän kaadon selvitäkseen hengissä ja yksi raitaturkkinen eläin ei sitä estäisi. Acar näytti, ettei ollut luovuttamassa. Uros nousi hetkeksi takajaloilleen ja karjaisi lujempaa, ennen kuin lähti tiikerin varoituksista huolimatta lähestymään ruhoa. Joko toinen uros väistyisi tai sitten tappelisi, Acar aikoi joka tapauksessa ottaa saaliin.

Vaikka Acar oli kokenut tappelija, tämä vastus oli erilainen. Uroksella ei ollut mitään tietoa, millainen tiikeri oli. Se tunsi omien lajitoveriensa heikot kohdat ja osasi käyttää niitä hyväkseen, mutta tiikeristä se ei tiennyt mitään.
"Ole hiljaa, raitaturkki. Joko luovut siitä, tai saat taistella."
Acar murisi varoittavasti, tullessaan yhä lähemmäs. Rehellisesti Acar halusi kyllä välttää veristä riitaa, sillä ei ollut energiaa tuhlattavaksi, mutta jos tiikeri ei perääntyisi, ei tainnut olla mitään estettä hyökkäykselle.
"Jäjitin tuota peuraa, varastit saaliini, raitaturkki."
Acar oli tarpeeksi lähellä, ryöstääkseen ruhon ja heileuttia päätään, tarratakseen kiinni lihaan.

[Onzki]

Ysulyan

Tiikeri alkoi kyllästyä liskon uhkailuun, ja jos tuo ei alkaisi pikku hiljaa jättämään Ysua rauhaan tämä saattaisi hiukan suutahtaa. Samassa lisko lähti tulemaan uhkaavasti tiikeriä kohti. Tämä vähät välitti toisen uhkailusta, mutta silti tämä siirtyi ruhon eteen, eli tämäkin siirtyi toista lähemmäs.
Tiikeri harvoin halusi haastaa riitaa, mutta nyt tästä tuntui, että pieni - tai ehkä hiukan isompikin - kahakka sopisi tylsään arkeen.
Toisen viittaus raitaturkkiin, sai tämän naurahtamaan. "Olisit keksinyt jotakin omaperäisempää, olisin saattanutkin ehkä loukkaantua, hiukan. Eikä minua voisi vähempää kiinnostaa, oliko tuo sinun, tai ihan kenen vain peura. olisit madellut nopeammin lisko."Tämä tokaisi, vaikkei tämä tiennytkään oliko tuon tarkoitus loukata.
Toinen oli jo tavoittelemassa tämän saalista, kun tiikeri yllättäen huitaisi voimalla tassullaan toista kohti, ja välittämättä osuiko vai ei, tämä upotti hampaansa peuraan ja kiiruhti kauemmas liskosta.
Ysuluan karjaisi niin, että pitkät hampaat välähtivät. Harvemmin kukaan halusi ' leikkiin ' tiikerin kanssa lähteä, mutta eipä tämän vastustaja vaikuttanutkaan tyhmältä, eikä järin pieneltäkään. Mutta Ysu halusi tietää, olisiko tuosta olennosta minkäänlaista vastusta. Tämä kyllä epäili että lisko oli verrattain kova vastus

[Forte]

Yleensä mahtailu riitti. Se karkotti pienet urokset, kuten Acar vastustajiaan kutsui, muualle. Mutta tämä pieni uros, raitaturkki, ei selvästi halunnut luovuttaa helpolla. Kuka olisikaan? Rankka talvi pakotti heidät kaikki kamppailemaan, Acar oli melkein turvautunut syömään ihmisen jokin aika sitten, mutta se oli epäonnistunut. Mutta ainakin lähemmäs tuleminen sai jotain reaktiota raitaturkissa aikaan. Acar huomasi, että he molemmat halusivat välttää taistelua. He olivat liian nälkäisiä tuhlataakseen kallisarvoista energiaa keskellä talvea johonkin nujakkaan. Mutta tiikeri ei perääntynyt. Se pysyi asemissaan, puollusti raatoaan.
"Näytän sinulle kohta, miten nopea osaan olla."
Acar murisi matalasti, tullessaan lähemmäs.

Acar olisi toivonut ison kokonsa olevan uhkaus, mutta tiikeri pistikin vastaan. Se huitaisi tassullaan Acaria. Alfauros sähähti ja liikahti taaksepäin, saaden kuitenkin iskun kuonoonsa. Se oli kivulias, muttei kestämätön. Acar oli kokenut paljon pahempaakin. Mutta isku antoi tiikerille aikaa lähteä saaliin kanssa kauemmas. Acarin hermot alkoivat olla kireällä, se vastasi uhkaukseen ja sähisi takaisin, mittaillen vastustajaansa. Tiikerin kulmahampaat olivat pitkät ja upeat, sillä oli selvästi voimakkaat leuat. Acarin pää oli melko pieni ja kiilamainen, ja hampaat neulamaiset. Ne soveltuivat pitämään kiinni, kun kynnet tappoivat uhrin. Tiikerillä oli myös paksu turkki, se suojasi puremilta, muttei isoilta, sirppimäisiltä kynsiltä. Lisäksi Acar oli miltei puolet isompi ja lihaksikkaampi, luultavasti vahvempikin, mutta nopeudesta alfauros ei tiennyt. Acar ei enää odotellut, se ei uhkaillut, vaan lähti suoraan juoksemaan, kuin sotahevonen, kohti raitaturkkia. Acar loikkasi eteenpäin, ojentaen käpäliään ja päätään, yrittäen iskeä tiikeriä mihin tahansa ruumiinosaan.

[Onzki]

Ysulyan

Tiikeri inhosi tuollaisia mahtailijoita, koska kuului itsekkin heihin. Tämä ei voinut mitään haltialle, joka piili jossakin tämän sisällä. Idiootti, et ikinä pärjää tuolle, onhan tuo nyt monta kertaa sinua suurempi. Mutta mikäpä siinä, tapata itsesi, niinhän olisi meille kaikille parempi, tämän pieni sisäinen ääni sanoi.
Tämä odotti innolla muukalaisen seuraavaa liikettä, ja samassa tuo lähtikin juoksemaan tätä kohti, kiitettävää vauhtia. Ysulyan ei väistänyt, ei liikahtanut senttiäkään. Pysyi vain paikallaan, siihen asti että toinen loikkasi ilmaan. Itsetuhoinen tiikeri väisti viimehetkillä, ja sai kylkeensä haavat. Tämän valkoinen turkki värjäytyi pieniltä osin punaiseksi, muttei se niinkään tiikerin menoa haitannut.
Tämän teki mieli vain jättää saalinsa toiselle, mutta tämä halusi tuntea kipua. Kipu oli se asia joka sai tiikerin ajattelemaan jotakin lähes järkevää, joten tämä jäi paikalleen odottamaan mitä muukalainen aikoi seuraavaksi.
"No, mikäs on seuraava siirtosi? Saat ruhon, jos se nyt on sinulle noin kovin tärkeää, mutta tämä. Tämä ei jäänyt tähän." Ysu sanoi välinpitämättömästi. Tämä ei välillä ymmärtänyt itsekkään omaa järjen juoksuaan.

[Forte]

Acar oli melko yksinkertainen olento loppujen lopuksi. Se ei tuhlannut aikaansa liian vaikeisiin asioihin ja sellaiseen, mikä ei auttanut sitä selviytymään. Ja kun saalis oli voitettu, ei ollut mitään järkeä enää jatkaa taistelua. Acar ei halunnut tuhlata omaa energiaansa typerään kamppailuun, eikä sillä ollut mitään henkilökohtaisia kaunoja tiikeriä kohtaan, joten sekin oli perääntymisen tai alistumisen jälkeen turvassa. Acarin jokainen aivosolu ja lihas oli kuitenkin nyt kääntynyt hyökkäykseen. Tottuneesti uros hyppäsi sivulle, saatuaan tehtyä ensin mahdollisen iskunsa. Acar oli osunut, se tunsi kynsissään ja käpälissään lämpimän veren. Yksi osuma yleensä riitti, sillä sekin saattoi olla kohtalokas. Niin monta nuorta urosta oli menehtynyt Acarin tekemiin haavoihin, vaikka ne eivät itsessään olleetkaan kuolettavia. Mutta tulehdukset olivat. Acar sähähti vihaisen ja oli valmis ottamaan vastaiskun, mutta sitä ei koskaan tullut. Melkeinpä hämmästynyt äännähdys lähti uroksen kurkusta.
"Et taistele?"
Acar hämmästeli.

Acar sai enemmän itsevarmuutta, nähdessään maassa veritahroja. Lisäksi sanoista päätellen, raitaturkki taisi luovuttaa. Acar sähähti vielä varovaisesti ja tarttui sitten raadon jalkaan hampaillaan, vetäen sen lähemmäs.
"Pieni uros on järkevä, lopetat ajoissa."
Acar tuhahti hieman, mutta tarkoitti sanojaan.
"Sain mitä halusin, en halua taistella turhaan."

[Onzki]

Uros oli tyytyväinen tajutessaan toisen hämmästymisen. "Voin ehkä näyttää idiootilta." Tämä tokaisi ja nautti rauhoittavasta kivusta kyljessään. Tiikeri astahti lähemmäs, välittämättä toisen sähähdyksistä.
"Ruoka todellakin ajaa meidät tekemään hulluja asioita. Moni muukin asia saa meidät tekemään kaikkea sellaista, joita kadumme myöhemmin. Esim sinä tulit väittämään tuota omaksesi, vaikka sinulla ei ollut osaa eikä arpaa tuon tappamisessa. Luulisi nyt että sinunlaisesi pystyisi tekemään edes jotakin oman ruokansa eteen. En väitä että olisin itse parempi, mutta väitän että olisit täysin kyvykäs etsimään omat ruokasi." Ysulyan sanoi, ja yritti selvästi ärsyttää toista. Tiikeri tuijjotti toista haastavasti, selvästi ongelmia haluten.
Lunta alkoi pyryttämään kuin aivan yhtäkkiä. Ysu onnekseen rakasti lunta, eikä voinut mitään halulleen heittäytyä lumeen selälleen. Puut taipuivat ja tuuli humisi, ja tiikeri terästäytyi kuullessaan ääniä. Äänet eivät olleet mitään verrattuna tuuleen, mutta jotakin ääniä silti. Tiikerillä ei ollut mitään hajua mistä äänet tulivat peräisin. "Anteeksi, mutta kuuletko sinä tuon?" Tämä kysäisi, kun noin vain ohimennen.

[Forte]

Acar oli elänyt pitkään laumassa, ja johtajuudestaan huolimatta, uros aina jakoi ateriansa kumppaninsa ja pentujensa kanssa, antaen niiden syödä parhaimmat palat. Joten jakaminen ei itsessään ollut Acarille ongelma, mutta tiikeri ei ollut sen laumasta, joten alfauros puollusti jokaista suupalaa. Saatuaan tiikerin alistumaan ja luopumaan saaliista, Acar alkoi ahneesti repiä siitä palasia ja syömään niitä. Jopa paksut luut rusahtivat rikki ja uros nieli ne kokonaisina. Luuydin oli paras osa, täynnä ravintoa. Samoin kallon osat, joten Acar siirtyi nopeasti rikkomaan saaliseläimen kalloa, päästäkseen käsiksi silmiin ja aivoihin. Ne olivat uroksen herkkua. Syödessäänkin Acar sähisi, mikäli tiikeri tuli liian lähelle. Mutta todella tiikeri puhui ihan liikaa.
"Puhut outoja, raitaturkki. Talvi on ollut kova, osa laumastani on kuollut nälkään. Saalista ei ole helppo löytää, ellei varasta ihmisiltä, tai ihmisiä."
Acar kaarsi liskomaiset kasvonsa hymyilyn tapaiseen ilmeeseen. Ihmiset olivat pieniä, sitkeitä ja niissä oli vähän lihaa. Mutta ne täyttivät kyllä Acarin vatsan hädässä.

Acar nuoli huuliaan ja katsoi pää kallellaan, kun tiikeri heittäytyi selälleen lumeen. Se oli todella hassu olento.
"Olen ottanut haluamani, nälkä on poissa."
Acar murahti lopulta. Se oli syönyt sisäelimet ja luita, mutta jättänyt osan kuitenkin. Mutta jokin muu kuin ruuan tarjoaminen tuntui herättävän tiikerin mielenkiinnon. Acarilla ei ollut niin hyvä kuulo, kuin tiikerillä, joten uros kohottautui takaraajoilleen koko pituudeltaan ja nuuhki ilmaa.
"Äänistä en tiedä, mutta haistan ikävyyksiä, ehkä tulen. Vain kaksi asiaa tuottaa tulta; metsästäjät ja lohikäärmeet."
Acar ei pitänyt suuremmin lohikäärmeistä. Ne olivat isoja öykkäreitä, jotka saalistivat joskus pareittain. Miltei aina ne olivat Acaria isompia ja paremmin varusteltuja, joten uros oli usein menettänyt saaliinsa lentäville liskoille.

[Onzki]

Ysulyan tuijjotti tuota idioottia joka oli vaatinut tämän kaatamaa peuraa itselleen, ja jonka tämä oli tuolle lopulta antanut. "No, kuhan vain höpötän, jos vaikka sattuisit jättämään tuosta vähän minullekkin." Tämä tokaisi ja virnisti pienesti. Pieni näläntunne toi vain iloa tiikerin elämään, mutta ei tämä nälkään halunnut kuolla. Eikä tämä niin tyhmä ole, että olisi enempää haastanut riitaa monta kertaa isomman uroksen kanssa. Mutta ei tämä kai aivan terve ollut jäädessään odottamaan siihen asti että toinen saisi syötyä.

Äänet voimistuivat hidasta vauhtia, ja lopulta tiikeri tuli siihen tulokseen, että liikkeellä oli ihmisiä, määrästä tämä ei ollut varma. Ehkä noin 10-15 kaksijalkaista. "Ihmisiä ne on." Tämä sanoi. Ei muutamasta monta kertaa pienemmästä tulen kanssa hosujasta ollut haittaa, mutta jos niitä oli monta aseiden kera voisi niistä olla ehkä jonkun verran vaivaa. Jos vain nyt päälle yrittäisivät käydä.

//vähän tökerösti varmaan kirjotettu kun jouduin ipadilla kirjottamaan....//

[Forte]

Acar seisoi edelleen takakoivillaan ja nuuhki ilmaa. Uroksen hajuaisti oli hyvä, ja tuuli toi ihmisten tuoksun mukanaan. Siinä ei ollut mukana rikinkatkuista hönkää ja tulikiveä, kuten lohikäärmeissä. Tässä oli enemmän metallinen, mutta samalla maanläheinen, haju. Saattoivat olla sotilaita tai metsästäjiä. Sama se Acarille oli, molemmat yrittivät saada uroksen nahan itselleen. Ja varmasti niin kaunis eläin, mitä tiikeri oli, myös sen turkki kelpasi metsästäjille. Ihmiset harvoin olivat nirsoja, ne kiskoivat valuuttaa irti mistä tahansa petoeläimestä. Acar murisi itsekseen ja kääntyi ympäri kerran, nuuhkien ilmaa.
"Ne ovat luultavasti löytäneet saalistuksen jäljet. Ne hajaantuvat."
Tarkoituksena oli kai piirittää molemmat olennot ja hyökätä sitten. Ihan järkevää, Acar käytti saalistaessaan itse samaa tekniikkaa laumansa kanssa.

Uros laskeutui takaisin neljälle raajalle. Ympärillä olevat puut olivat liian ohuita, jotta niin iso eläin saattaisi kiivetä turvaan. Pienempi naaras olisi siihen pystynyt, muttei uros. Nyt myös Acar alkoi kuulla ääniä, metsästäjät olivat selvästi lähellä. Uros katsahti nopeasti tiikeriin. Se voisi hyvin ajaa raitaturkin metsästäjille, ja näin pelastaa oman nahkansa. Toisen onni oli toisen epäonni ja toisin päin.

[Onzki]

Tiikeri seurasi toisen liikkeitä. Tuollainen matelija saattaisi keksiä vaikka mitä oman nahkansa pelastamiseksi. "Pitäisi kai ruveta hienostelemaan etteivät ihmiset huomaisi jälkiäni." Tämä sanoi, hiukan virnistäen, omaan välinpitämättömään tapaansa.
Äänet alkoivat kuulumaan todella läheltä, ja tiikeri odotti innolla mitä tulisi tapahtumaan. Ihmiset harvemmin kävivät rynnäköllä päälle, vaan heillä oli tarkka ja järjestelmällinen ja suurimmaksi osaksi vaarallinen myös Ysun kokoiselle saalistajalle.

Tuosta toisesta olennosta tämä ei tiennyt, mutta omasta kokemuksesta tämä osasi sanoa että ihmiset olivat varsin viekkaita otuksia, kaikkine ansoinensa ja puukkoinensa.
Yht'äkkiä äänet hiljenivät, ja tämä pystyi arvaamaan että ihmiset suunnittelivat seuraavaa siirtoa. Ysulyan vilkaisi 'seuralaistaan' ja yritti arvioida mitä tuo aikoi seuraavaksi.

[Forte]

Sellainen olento kuin Acar, ei oltu suunniteltu samanlaiseen monimutkaiseen järkeilyyn, mitä ihmiset tai haltiat harrastivat. Acar oli loppujen lopuksi yksinkertainen, se joko taisteli tai pakeni, ja osasi käyttää voimaansa paremmin kuin älyään. Se ei tiennyt, mutta epäili tiikerin olevan paljon itseään älykkäämpi. Kenties sillä olisi parempi pakosuunnitelma. Toisaalta, se ei koskenut millään tavalla Acaria, joten sitä ei kiinnostanut, mitä tiikeri tekisi. Ellei sitten sitä voisi hyödyntää jotenkin, heittää metsästäjille vaikkapa. Acar oli kohdannut metsästäjiä ennenkin ja oli oppinut väistämään suurimman osan ansoista, mutta näitä tyyppejä oli paljon ja ne olivat hyvin järjestäytyneet, levittäytyneet maastoon ja luultavasti tehneet valmiiksi ansoja. Pakeneminen tehtiin kahdelle olennolle lähes mahdottomaksi, ja Acar tunsi ihmisten hajun joka puolella. Uros alkoi liikahdella levottomana ja sähähdellä, se ei pitänyt tilanteesta ja halusi paeta, muttei tiennyt suuntaa.

Acar heilautti päätään kohti Ysulyania ja äkkiä karjahti varoittavasti tiikerille, hyökäten sitä kohti. Acarin ahdistus alkoi käydä liian suureksi, se halusi ajaa tiikerin metsästäjien syliin ja paeta samalla itse, joten uros yritti valehyökkäyksillä saada tiikerin liikkeelle, paimentaa sitä kohti omaa tuhoaan, kuin lammaskoira.
"Sinä! Sinulla on kaunis raitaturkki, sinut ne haluavat! Lämmin talja pakkasille."
Acar sähähteli vihaisena ja yritti saada tiikeriä suuntaan, jossa se oli aikaisemmin aistinut ihmisten tuoksun voimakkaimpana. Kirjaimellisesti oman nahkansa puolesta huolissaan oleva uros tekisi mitä tahansa selviytyäkseen, sillä se halusi vielä nähdä tulevan kevään pentueensa.

[Onzki]

Ysulyan alkoi aistia, että tuo olento jonka kanssa joutui ihmisten piirittämäksi alkoi ahdistua. Tiikerissä ei huomannut minkäänlaisia hätääntymisen merkkejä. Tämä ottaisi kuoleman reippain ja iloisin mielin vastaan, mutta ihmisten lämmittimeksi tämä ei aikonut joutua.
Toinen hyökkäsi tätä kohti ja tämä pysyi paikallaan, astuen vain toista lähemmäs. "Jos vain löisimme viisaat päämme yhteen, ja hankkiutuisimme täältä yhdessä pois. Riistit minulta saaliini, enkä aio sallia sitä että jätät minut ihmisten tapettavaksi ja siten riistät myös henkeni." Valkoinen tiikeri sanoi, eikä edelleenkään esittänyt pienintäkään paniikin merkkiä. "Jos olisin yksin, menisin vain rynnäköllä läpi, mutta minusta tuntuu, ettet sinä taida ihan uskaltaa..." Tiikeri sanoi laimeasti virnistäen. "Ihmiset ovat ehkä järjestelmällisiä ja niin edelleen, mutta monilla niistä on heikkous. Pelko." Tämä totesi, ja antoi aivojensa raksuttaa.
Tämän päähän ei tullut minkäänlaisia ideoita. Ihmisiä voisi harhauttaa, mutta se oli usein aika vaikeaa. "En usko, mutta ajattelin silti kysyä: Onko sinulla vaikeuksia tappaa?" Tämä kysyi nopeasti, nimittäin äänet alkoivat todellakin hiljetä. "Saatanan huono suunnitelma, mutta jos tapamme muutaman ja no... juoksemme?" Tämä sanoi karusti ja virnisti kulmahampaita väläyttäen.