Karkulaisia

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Karkulaisia

ViestiKirjoittaja Forte » 07 Touko 2013, 17:10

// Jees, eli Lotdow //

Koska Roherdiron kasvatti hyvin arvokkaita ja mahtavia hevosia, hän piti tarkasti huolta siitä, että ne saivat mahdollisimman hyvää huolenpitoa. Siksi jokainen hevosmiehen työntekijän piti olla alansa ammattilainen, tietää ja osata käsitellä isoja, vaativiakin, eläimiä, varsinkin nuoria sellaisia. Mutta jokaiselle kävi virheitä joskus, parhaimmillekkin. Osa nuorista oreista oli päässyt eräältä työntekijältä karkuun. Ne olivat kuumaverisiä, energisiä ja arvonsa tuntevia sotahevosten jälkeläisiä, jotka olivat samantien painelleet karkuun, kun tilaisuus oli koittanut. Se, että miten tai miksi ne olivat ylipäätänsä päässeet pakoon, jäisi ikuiseksi mysteeriksi.

Yleensä Roherdironin hevoset tottelivat kutsumanimeään ja mielellään palasivat isäntänsä luokse, mutta nämä villikkot mieluummin menivät sinne, minne nenä näytti. Ne eivät olleet vielä saaneet oikeanlaista koulutusta, joten Roherdironilla, hänen veljellään ja työntekijöillään ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä etsimään. Jokainen valitsi itselleen oman suunnan. Roherdiron osasi jäljittää, hän tunsi hyvin pienimmätkin kavionpainallukset, mutta maa oli ollut viime aikoina hieman kuivaa, joten jälkiä ei näkynyt. Aamu oli vasta alkanut kunnolla sarastamaan, joten vasta nyt näki kunnolla metsän kokonaisuudessaan. Roherdiron kutsui välillä hevosia nimiltä tai vihelsi, mutta kumpikaan ei tehonnut. Sentään haltia oli melko varma, mihin suuntaan orikolmikko oli lähtenyt, hyvässä lykyssä ne vain palaisivat tallille keikistelemään tammojen eteen. Varmuuden vuoksi hän oli lähtenyt jalkaisin, mikä oli erikoista. Nuoret orit eivät vielä tunteneet kunnolla vanhoja konkareita, kuten Arthon tai Veryan, joten toistaiseksi niiden tapaamisesta voisi tulla kunnon tappelua. Tamman seurassa taas kolmikko olisi voinut alkaa tapella keskenään.

Aamu jatkoi kulkuaan, mutta Roherdiron ei ollut vielä kertaakaan nähnyt edes hännän vilausta kasvateistaan, ja alkoi huolestua. Metsässä kuitenkin liikkui isoja petoja, jopa lohikäärmeitä, ja orit saattaisivat erkaantua toisistaan. Sillä hetkellä haltia oli lievästi pahoillaan siitä, ettei ollut ottanut ketään toista mukaansa. Kaksi silmäparia kun näki paremmin, kuin yksi ainoa silmä.
Forte
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 09 Touko 2013, 22:46

Varnefindon

Aamu ei ollut ollut edes pitkällä, kun patikkaretkelle pari päivää sitten lähtenyt haltia oli herännyt paksulta puun oksalta torkkumasta. Hän tiesi ja tunsi ruumiissaan, että hänen kasvonaapurinsa Morna oli pitänyt reipasta menoa koko pitkän yön ajan. Natiseva alaselkä oli kuitenkin vihjannut, että puussa oltiin vietetty suotuisa tovi. Onneksi kesä oli saapunut Cryptiin, eikä vilustumisen pelkoa juurikaan ollut. Varnefindon ei ollut tuhalnnut aikaa, vaan oli suunnannut askeleensa syvemmälle metsikköön.

Cryptissä ei ollut enää liikaa nähtävää, Varne oli kiertänyt sitä omat aikansa. Jokseenkin uusia havaintoja tuli eteen silloin tällöin, mutta paikoin koko Cryptin maasto oli erittäin samankaltaista. Haltia venytteli vähän käsiään kävellessään ja kirosi kipeää alaselkäänsä. Oksilla nukkuminen ei kannattanut, olivat ne kuinka paksuja tahansa. Maasto tuntui seisahtuneelta, kun yhdenkään linnun ääni ei kantautunut pusikosta, eikä tuuli puhaltanut puiden ylitse. Outoa, ja omalla tavallaan pitkästyttävää. Siitä oli jo hyvä tovi kun Varnefindon oli päässyt kunnon seikkailuun mukaan.
"Hywänen aika zentään", haltia huokaisi itsekseen ja tunki pienen muistionsa taskuunsa. Olisipa hän edes ottanut Miriman mukaan, mutta tamma oltiin jätetty Varnefindonin kodin pihalle ottamaan pari vapaapäivää. Naapurit olivat luvanneet katsoa sen perään sen hetken, kun Varne oli patkoimassa. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että lähtisi tänään suuntaamaan kohti kotia.

"Hetkinen", Varne yllättyi kun huomasi kauempana itsestään, aluskasvillisuuden ja pensaiden takana kulkevan tutun hahmon. "Woiko ze olla?" Kaksinaama miltein loikkasi ilmaan ja alkoi napsutella sormiaan. Kyllä, tuota naamaa hän ei unohtaisi koskaan.

//Täällä me olemme, valmiina uuteen seikkailuun! ^^
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Forte » 10 Touko 2013, 13:13

Milloin tahansa muuten tämä olisi ollut miellyttävä metsäretki, mutta tieto, että karkuteillä oli arvokkaita oreja, teki tilanteesta erittäin hermoja raastavan. Roherdiron oli rauhallinen, miltei lempeäluonteinen, mutta tällaisina hetkinä jopa hänen hermonsa venyivät pitkiksi. Oli aikoja, jolloin hän kirosi hevosten rodun, ja tämä oli yksi niistä. Nuoret hevoset ja nuoret miehet olivat hyvin samanlaisia, täynnä energiaa, joka yleensä kanavoitui aivan vääränlaisiin lopputuloksiin. Roherdiron tiesi sen vähän liiankin hyvin.

Pelkästään hevosten hyvinvointi ei ollut haltian huolenaiheena, vaan myös hänen omansa. Vaikka aamu oli suhteellisen varhainen, ilma oli raskas ja painostava, aivan kuin jokin olisi painanut selkää. Linnut olivat yllättävän hiljaa, vaikka päivä näytti kauniilta. Silti, kokemuksesta Roherdiron tiesi, että sanonta "tyyntä ennen myrskyä", piti hyvin paljon paikkansa. Kesän ensimmäiset myrskyt olivat voimakkaita, oltuaan koko talven hiljaa, luonto iski kaikella sillä kevään ja kesän riemulla vastaan. Joskus se vain äityi hyvin väkivaltaiseksi. Ehkä ilmanpaine oli saanut alunperinkin nuoren kolmikon levottomaksi ja riehumaan, hevoset aistivat haltioita tai ihmisiä paremmin muutokset luonnossa.

Roherdiron kutsui vielä muutaman kerran orien nimiä, mutta koska ne eivät selvästi vastanneet, haltia jatkoi hiljaisuudessa, ja yritti kuunnella, jospa joku niistä hirnahtaisi. Koska hevoset tunnetusti eivät kiivenneet puihin tai lentäneet, Roherdiron piti katseensa visusti maanpinnan tasolla. Mutta se ei tarkoittanut, ettei haltia olisi ollut tietoinen ympäristöstään. Roherdiron oli varma, että häntä tarkkailtiin, vaikka hän itse ei ollut vielä nähnyt mitään. Joku suurista, ikivanhoista ja naavaisista puista kätki jonkun, mutta vielä haltia ei osannut sanoa, minkä kanssa oli tekemisissä. Hän kuitenkin jatkoi matkaansa, olettaen vaanijan paljastavan itsensä.
Forte
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 10 Touko 2013, 14:14

"Mutta zehän on Roherdiron!" Varnefindon kajautti kuin olisi ollut seuraamassa paraatia haltioien kaupungin keskustassa. Hän rynnisti pensaiden ylitse kuin raivohullu sotanorsu ja kiri nopeasti Roherdironin luokse, korvat ilosta suorastaan heiluen.
"Onpaz oiwallista nähdä zinut pitkästä aikaa!" Vaikka hänen vanha tuttunsa olikin näyttänyt aika mietteliäältä, hän luotti ideaan voivansa rynniä ilman sen suurempia murheita vanhemman haltian luokse. Viime kerrasta, kun Varnefindon ja Roherdiron olivat tavanneet oli jo aikaa. Talven lumien keskellä he olivat lennelleet yhdessä Critin kanssa, ja miltein heti sen jälkeen Roherdiron oli auttanut Varnea hänen ongelmallisen kasvonaapurinsa hillitsemisessä jo toistamiseen. Varnefindon oli yhä palveluksen elkaa tälle hevosmiehelle, ja sen jos jonkin hän muisti sangen hyvin.

Haltia ojensi kättään eteenpäin saadakseen puristaa Dironin kättä oikein tuttavallisesti. "Wanha weikko, miten zinulla on mennyt? Toiwottawasti wielä muistat minut, Varnefindonin. Wiime kerrasta on jo ehtinyt wierähtää tovi." Varnefindon oli viettänyt yksinäisiä päiviä nyt niin monta peräkkäin, että hänestä tuntui kuin hän olisi voinut puhua nyt ikuisesti. Tämä oli erittäin ilahduttava sattuma, kerrassaan. Ja yllättävä sattuma myöskin. Ehkä viimeinen haltia, jonka Varnefindon oli odottanut näkevänsä keskellä metsikköä oli Roherdiron. Eikö tällä ollut kokonainen talli hoidettavana kotipuolessa? Toisaalta olihan yksisilmällä ollut talliapulaisiakin, jos Varnefindon oikein muisti. Jokatapauksessa, hän paloi halusta päästä jakamaan kuulumisia ystävänsä kanssa, nyt heti.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Forte » 10 Touko 2013, 16:48

Ei tämä kyttääjä ainakaan kovin vaarallinen voinut olla, kerta se tiesi Roherdironin nimeltä. Haltia pysähtyi ja kääntyi ympäri, valmiina vastaanottamaan kenet tahansa, joka ryteiköstä ilmestyisi. Tosin Roherdironilla oli melko vahva tunne, kenen kanssa hän oikein oli tekemisissä, tuosta äänestä ja aksentista kun ei ihan heti voinut erehtyä. Kieltämättä hän oli lievästi yllättynyt. Roherdiron ei nimittäin uskonut, että olisi törmännyt uudelleen Varnefindoniin, sillä haltia tuntui viihtyvän omissa oloissaan epämääräisen kasvonaapurinsa takia. Mutta silti Varnefindonin näkeminen sai Roherdironin hymyilemään, hän mieluummin näki kuin vain kuuli tuttavansa. Äskeinen huonotuulisuus oli lähtenyt tuulten mukana, Roherdironin nähdessä ystävänsä pitkästä aikaa. Talvesta, ja heidän kohtaamisestaan, tuntui olevan ikuisuus.
"Ilo nähdä sinuakin. Ja voit kertoa saman myös Mornalle."
Roherdiron vastasi, astetta rauhallisemmalla äänellä, mitä Varnefindon. Siltikin, Varnefindonin innokkuus ja puhdas, estelemätön ilo tarttui aika nopeasti, ja sai Roherdironin naurahtamaan hiljaa.

Roherdiron tarttui ojennettuun käteen ja puristi sitä ystävällisesti.
"Sinua on kieltämättä hieman vaikea unohtaa, ystäväiseni. Enkä koskaan unohda kasvoja."
Puhuessaan Roherdiron siirsi katsettaan kohti metsää. Hän olisi niin mielellään kutsunut Varnefindonin luokseen teelle, mutta hänellä oli nyt hieman tärkeämpää tekemistä.
"Jos sopii, puhuisin samalla, kun kävelen. Nyt ei ole oikea hetki pysähtyä, jäljitän kolmea karkulaista, nuoria oreja."
Roherdiron ei halunnut olla epäkohtelias, mutta hänen oli pakko jatkaa matkaansa. Haltia kuitenkin heilautti kättään Varnefindonille, antaen sanattoman kutsun, että toinen saisi liittyä hänen seuraansa.
"Kunhan löydän ne, voin hyvin käyttää loppupäivän sinuun."
Sikäli mikäli Roherdiron edes löytäisi hevosiaan. Metsä oli laaja, ne voisivat olla missä vain.
Forte
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 20 Touko 2013, 15:23

Vai että karanneita hevosia? Varnefindon haistoi seikkailun ilmassa ja lähti kävelemään reippaasti Roherdironin vierellä. Idea loppupäivästä yhdessä kuulosti lupaavalta, varsinkin tällaisena päivänä.
"Wai että oikein oreja.." Varne pohti ääneen. "Owatko olleet kauankin kateissa?" Hän ei tiennyt vieläkään hevosista paljoa, vaikka viettikin paljon ajastaan Miriman kanssa. Hän oli nähnyt orit villissä menossaan muutamat kerrat ja pystyi sanomaan että ne olivat lievästi pelottavia laukatessaan pitkin peltoja niin että nurmitupot vain lentelivät. Ja vielä vapaana, ilman aitoja? Jos Varne ei olisi palvelusta velkaa Roherdironille, hän olisi ehkä mielummin keksinyt tekosyyn jatkaa matkaansa. Mutta toisaalta, kun ammattilainen oli matkassa mukana, mitä voisi tapahtua?
"Tulen mieluusti mukaasi", hän ilmoitti suu puolikkaassa, mutta leveässä hymyssä.

Hän kulki Roherdironia seuraten, sillä oletus oli että haltialla oli jotain ideaa mihin suuntaan karkulaiset olivat matkanneet.
"Oletko yksin matkassa?" Varne kysäisi ja vilkaisi vaistomaisesti metsikköön, muttei nähnyt ketään saatika mitään. "Joz minua ei ziiz lasketa." Puiden läpi kävi lämmin tuulahdus ja koko aluskasvillisuus rapisi ja oksat natisivat. Niin hiljaisella hetkellä se kuulosti miltein uhkaavalta.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Forte » 20 Touko 2013, 19:33

Roherdironin sydäntä lämmitti nähdä ystävä, vaikka tilanne ei kaikista paras siihen ollutkaan. Hän toivoi, että he olisivat olleet missä tahansa muualla, metsästysretki kun ei tuntunut oikein oikealta ajalta ja paikalta yrittää olla seurallinen. Yleensä Roherdiron halusi keskittyä täysin seuraansa, mutta nyt hänen piti jakaa huomionsa karanneiden hevosten kanssa. Toivottavasti Varnefindon ei siitä pahastunut. Ainakin hän suostui lähtemään hevosmiehen mukaan, se sentään oli positiivinen merkki.
"Muutaman tunnin. En oikein tiedä, miten ne pääsivät karkuun."
Paraskin hevosmies teki joskus virheitä, joten Roherdiron osasi suhtautua tilanteeseen yllättävän neutraalisti.
"Olen kiitollinen, että haluat tulla mukaan, mutta muista, etteivät nämä ole kuten Arthon tai Veryan. Nämä eivät ole lempeitä ja säyseitä, vaan tulisia sotahevosten poikia. Mikäli näet ne, älä mene lähelle."
Roherdiron ei turhaa halunnut manata pahaa onnea ja epäluuloja, mutta vielä vähemmän hän halusi, että joku kolmesta potkaisisi Varnefindonia vahingossakaan. Sitä hän ei antaisi itselleen ikinä anteeksi.

Roherdiron pysähtyi välillä, etsien jotain mahdollisia merkkejä karkulaisista. Välillä huomio kiinnittyi takaisin Varnefindoniin.
"Olen. Veljeni ja apulaiseni etsivät toisesta suunnasta. Toivon kyllä, että he löytävät orit ennen minua. Ne kestävät säätä ja petoja, mutta olen huolissani muista hevosista. Jos ne löytävät jonkun toisen omistajan tammoja, tulos voi olla vähintään epämiellyttävä. Kaikista pahinta on, jos ne löytävät tiensä jonkun ihmisen luokse."
Haltian ääni muuttui kireäksi kuin viulunkieli lauseen loppua kohden. Hän ei ikinä antaisi kasvattejaan ihmisten käsiin, se oli ehdoton raja. Pelko oli kuitenkin olemassa jossain haltian takaraivossa. Hän tiesi menettävänsä hevoset, jos ne harhautuisivat väärälle puolelle. Miten onnekkaita ne olivatkaan, kun eivät tienneet mitään ihmisten ja haltioiden sodasta.
Forte
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 28 Touko 2013, 13:27

Varnefindon huomasi Dironin kiristyneen äänensävyn ja ymmärsi tilanteen vakavuuden.
"Pelko poiz, me löydämme ne kyllä ajoissa!" haltia ilmoitti kannustavasti, mutta varoi nostamasta ääntään liian korkealle. Toisinaan oli sääli, etteivät kaikki hevoset voineet muistuttaa kilteimpiä yksilöitä, kuten Varnen kotona odottava Mirima oli. Loppujen lopuksi, jos ja kun orit löytyisivät, olisi parempi että Roderdiron ottaisi itse tilanteen hallintaansa, Varnesta kun ei oikein villipyttyjen kanssa ollut toimimaan. Kaksinaama pyyhkäisi nenänviertään mietteissään ja kohautteli vähän olkapäitään. Jäi nähtäväksi, mitä tästä seuraisi.

Tuuli oli lähtenyt yltymään hiljalleen, mutta tällaisina kesäpäivinä se ei ollut mitään uutta. Toistaiseksi aurinko paistoi kirkkaana, mutta tuuten mukana lisääntyneet pilvet enteilivät lämpimän ilman viilentymistä. Tällä hetkellä Varnella ei ollut mitään pientä tuulta vastaan, ilman seisominen oli jo alkanut hiostamaan. Alkujaan Varnefindon oli veikannut eläinten olevan piilossa lämmintä aurinkoa, mutta vieläkään ei kuulunut linnun liverrystä. Tämä kummastutti häntä kovasti, mutta haltia ei viitsinyt vaivata ystäväänsä toissijaisilla huomautuksista puuttuvista eliöstä. Roherdironin pää taisi olla ihan tarpeeksi täynnä murhetta kadonneiden hevosten johdosta.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Forte » 28 Touko 2013, 19:07

"Olen kiitollinen. Autat minua, vaikka sinun oikeastaan ei edes tarvitsisi. Yritän korvata tämän jotenkin."
Roherdiron oli selvästi tyytyväinen, ettei hänen tarvinnut tehdä tätä kaikkea yksin. Roherdiron oli tottunut työskentelemään itsekseen, mutta silloin tällöin jopa hän kaipasi seuraa. Mikä olisikaan siihen parempi, kuin ystävä.

Roherdiron pysähtyi vähäksi aikaa, ja polvistui maahan. Siinä näkyi kavion painaumia, ei kovin vanhoja. Hevoset olivat siis kulkeneet tästä. Painaumat olivat liian kevyet, että ne olisivat kuuluneet ratsukolle, nämä eläimet liikkuivat yksin.
"Ne eivät voi olla enää kaukana.."
Haltia mutisi, ja nousi seisomaan, kutsuen vielä kerran hevosia nimiltä. Ne tunnistivat kyllä nimensä, eri asia oli, vastasivatko ne. Tällä kertaa eivät.
"En pidä tästä. Ilma tuntuu jotenkin raskaalta."
Roherdiron katsahti vähän Varnefindoniin, ja jatkoi sitten matkaansa. Juuri sopivasti, sillä hieman kauempaa kuului kumea jyrähdys.
"Ukkonen se tästä puuttuikin."
Säälle ei kukaan voinut mitään, joten Roherdiron ei asiasta valittanut, mutta hän oli silminnähden huolissaan.
Forte
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 01 Kesä 2013, 09:35

"Korwata? Hywänen aika, etköhän ze ole zinä, joka olet aina minut auttanut kiipelistä tähän mennessä", Varnefindon naurahti, jokseenkin väkennäisesti loppua kohti. Hän ei pitänyt siitä, että muut haltiat joutuivat ongelmiin sen tähden, että hänen typerä kasvonaapurinsa ei keksinyt riehumista parempaa tekemistä itselleen. "Tämä on wähintä mitä woin tehdä. Ja zitäpaitsi: Ystäwä hädässä tunnetaan."

"Huomasin", Varnefindon vastasi huomautukseen painostavasta ilmasta. Cryptillä säät olivat olleet ailahtelevia ennenkin, mikseivät nytkin. Haltia katsoi tummunutta taivasta ja yritti jo kokeilla, saisiko käteensä sadepiskoja. Vettä ei kuitenkaan vielä ollut tullut, eikä välttämättä tullut ollenkaan.
"Ehkä ze kiertää?" hän veikkasi, jokseenkin toivoen. Hevosia ei kuulunut saatika näkynyt, eivätkä he olleet enää minkään lyhyen matkan päässä haltiakylästä enää. Tai eivät olleet missään vaiheessa varsinaisesti olleetkaan.
"Minä luulin että hewoset juoksewat aina kotiin", Varne mumisi, mutta kaikki hänen teitonsa perustui lähinnä kirjoista napsittuihin tietoihin ja kuulopuheisiin.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Forte » 01 Kesä 2013, 21:38

Varnefindon yritti varmaankin pysyä positiivisena, mutta Roherdiron oli skeptinen. Hän ei uskonut, että he saattoivat ohittaa tulevaa ukonilmaa. Jyrinä oli vielä kaukana, mutta tummat, raskaat pilvet näkyivät jo horisontissa. Ne olivat kuin paksu huopa, joka peitti taivaanrannan, ja lähestyi hitaasti. Yksisilmä päätti kuitenkin pysytellä hiljaa, ei ollut hyvä idea hermostuttaa Varnefindonia turhaan. Myrskyt olivat ikäviä, jos sattui olemaan ulkona. Metsässä kunnon sateensuojaa kun ei ollut, ja puihin saattoi iskeä salama helposti. Jännittyneisyys näkyi haltian kehossa, hän oli levoton. Sentään Varnefindon antoi Roherdironille muuta ajateltavaa, hänen kysyessä jälleen kolmesta orista.
"Yleensä ne juoksevatkin, mutta nyt metsässä on niin paljon syötävää, ettei kauraämpäri kutsu niitä. Sitä paitsi, jos ne ovat löytäneet tamman, ne seuraavat sitä vaikka maailman ympäri."
Roherdiron hiljentyi hetkeksi, mutta hymyili vähän huvittuneena.
"Sama tuntuu pätevän myös kaksijalkaisiin."

Roherdiron ei koskaan lakannut ihmettelemästä, miten niin iso eläin, vieläpä kolme sellaista, saattoi piiloutua niin hyvin. Mutta kaikki sentään ei ollut täysin piilossa. Hevosilla oli suhteellisen kova ääni, ja hieman kauempaa kuului yksinäinen, pelokas kiljahdus, mikä lähti yleensä eksyneestä hevosesta. Yksisilmän ilme kirkastui selvästi, ja tämä viittoili Varnefindonia seuraamaan. Ainakin yksi oli lähettyvillä.
"Tule. Olemme jo lähellä."
Roherdiron lähti juoksemaan äänen suuntaan, ja metsän hämäryydestä erottui pian suuri, tummanruskea ja mustaharjainen hevonen. Jokin oli saanut sen pelästymään, sillä kaksikon nähdessään, ori tuijotti molempia silmät ja sieraimet suurina, pää korkealla ja etujalkaansa kuopien. Roherdiron nosti hieman kättään, pyytääkseen Varnefindonia olemaan paikoillaan. Ori ei ollut ystävällisellä tuulella, mutta se ei päässyt pakoon, sillä metsä oli käynyt liian tiheäksi niin isolle eläimelle. Roherdiron lähestyi varovasti oria, joka tanssahteli paikoillaan ja yritti nousta takajaloilleen hieman. Sen korvat painuivat tiukasti niskaa vasten, ja koko olemus kertoi "Pysy poissa!".
Forte
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 30 Kesä 2013, 19:18

Roherdiron lähti juoksemaan ja Varne heti tämän perässä. Kaksinaama luotti yksisilmäisen ystävänsä suunnistustaitoihin, eikä edes kommentoinut koko tilannetta perässä tullessaan. Ja hyvin piakoin olikin näkökentässä yksi karkulaisista, ja haltia olisi voinut vaikka vannoa ettei ollut koskaan nähnyt verenhimoisemman oloista hevosta. Tämähän näytti mielipuoliselta heitä tuijottaessaan. Varne melkeinpä huojentui helpotuksesta, kun Roherdiron antoi tälle merkiksi pysyä paikallaan ja suippokorva nyökkäsi vähäsen, vaikka toisen katse olikin selvästi kiinni hevosessa. Varnefindon ei ollut varma pelkäsiko elikko vai oliko se muutenvain vihainen. Tällaisina päivinä hän itse voisi olla kumpaa tahansa, ukkonen oli masentava ilmiö. "Aiwan, ukkonen." Varne kohotti katseensa taivaalle tummiin pilviin. Tästä ei hyvää seuraisi, ainakaan jos salamointiakin ilmenisi. Pelkäsivätköhän sotahevosetkin ukkosta?

Siinä taivasta tuijotellessaan Varnen kaula alkoi nykiä ja kramppia, kunnes se teki niin rajun nykäyksen että pieni rusahdus lähti. Hetken ajan Morna katsoi taivasta yleisen tympääntyneellä ilmeellään ja sitten taas Roherdironia, joka oli hevostaan lähestymässä.
"Hän varmaan kuolee yrittäessään", tämä totesi sävyttömästi.

Samanlainen kramppisarja ja Varnefindon huomasi tuijottavansa Roherdironin selkää. Mutta eikö hän ollut katsonut taivaalle? Hänen aivonsa raksuttivat hetken aikaa tyhjää, kunnes hän kohautteli olkapäitään ja pudisti päätään. Oli vaikea ajatella selvästi tällaisina hetkinä. Varnefindon kallistui vähän sivulle nähdäkseen, miten Roherdironin oma tehtävä sujui. Haltia toivoi voivansa auttaa, mutta ainut tapa taisi olla nyt vain pysyä paikallaan ja olla hiljaa.

//Juu, ei kestänyt yhtään.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Forte » 01 Heinä 2013, 00:28

Yleensä Roherdiron oli nimensä veroinen. Hän ei ollut vielä kohdannut hevosta, jota ei olisi kyennyt hallitsemaan, edes vaikeissa tilanteissa. Mutta tämä oli toisenlainen tilanne, mihin yleensä haltia oli tottunut. Orit saattoivat olla niin sanotusti hyvin tuhmia, mutta ne eivät koskaan halunnet oikeasti satuttaa. Se oli vain sellaista mahtailua. Mutta nyt hevonen heidän edessään oli valmis puollustamaan itseään, vaikka sitten tappamalla. Se oli kasvanut Roherdironin hoivassa syntymästä asti, mutta pakokauhu sai unohtamaan kaiken, ja pelkästään vaistot saivat hevosen toimimaan. Se kuopi edelleen etujalkaa ja nousi varoittavasti takajaloilleen muutaman kerran, Roherdironin tullessa lähemmäs. Haltia oli todella varovainen liikkeissään, puhui rauhallisella äänellä ja koetti saada orin rauhoittumaan. Viisaasti Varne oli pysynyt taaempana, Roherdiron ei olisi kyennyt antamaan itselleen anteeksi, jos ori olisi satuttanut hänen ystäväänsä vahingossa.

Roherdiron oli aina opettanut tallipojilleen, että hevosten seurassa, varsinkin hermostuneiden yksilöiden kanssa, piti olla aina läsnä. Piti keskittyä vain itse hevoseen, eikä antaa ajatusten harhailla. Valitettavasti Roherdiron juuri itse teki virheen, mitä vastaan hän usein niin saarnasi. Kun Varnen suunnalta kuului jokin rasahdus, aivan kuin katkennut luu tai nikama, Roherdiron käännähti ympäri, hänen ollessaan huolissaan ystävästään. Se oli todella hiljainen rusahdus, mutta se sai Roherdironin herpaantumaan tehtävästään. Yhä uudelleen pystyyn nouseva ori kääntyi miltei samantien, ja pamautti takakaviollaan mahdollista uhkaa. Roherdironia oli potkittu ennenkin, muttei ikinä näin lujaa. Ironista kyllä, se oli osittain haltian omaa syytä, hän opetti sotaorit potkimaan. Potku osui Roherdironia kylkeen ja siinä oli tarpeeksi voimaa saamaan haltia maahan. Siinä oli itse asiassa tarpeeksi voimaa murkaamaan kallon, ja oli todella onni, että Roherdiron yhä oli elossa. Sotaori vaikutti tyytyväiseltä siihen, että uhka oli eliminoitu, joten se saattoi kääntää päätään Varnen suuntaan. Se ei vielä ollut päättänyt, oliko Varne uhka.
Forte
 

ViestiKirjoittaja Lotdow » 01 Heinä 2013, 00:59

Varnefindon pidätteli huudahdusta, kun heovnen osoitti agressiotaan rajulla potkaisulla päin Roherdironia. Haltia valahti hetkessä monta astetta valkeammaksi, kun kokenut hevosmies makasi potkun voimasta maassa, eikä ainakaan heti ollut nousemassa pystyyn. Pahinta oli ettei Varne voinut olla varma, kuinka pahasti oli sattunut, ellei menisi lähemmäs. Ja kun nelijalkainen elikko kääntyi häntä kohti katsomaan, oli kaksinaamalla tiukka paikka miettiä, miten reagoisi tilanteeseen. Roherdiron oli pelottavan lähellä hevosta ja kokemattomalla Varnella ei sen vierelle ollut mitään asiaa, jos hän haluaisi omat kylkiluunsa pelastaa. Mutta entä jos Roherdiron oli saanut luitaan murretuksi? Ensimmäiset hiljaiset jyrähtelyt taivaalta eivät helpottaneet Varnen mieltä ollenkaan, eivätkä kyllä varmasti rauhoittaneet hevostakaan sen puoleen. Varnefindon ei edes kehdannut huutaa Roherdironille mitään, siinä pelossa että hevonen saisi jonkin päähänpiston siitäkin. Vaan ei ollut järkeä siinäkään, että hän nyt seisoisi paikallaan toljottamassa tilannetta koko loppupäivän.

Varnefindon nielaisi yrittäen päästä paineista eroon ja otti ensimmäisen, hitaan ja varovaisen askeleen eteenpäin. Hän ei halunnut katsoa muuta, kuin hevosen jalkoja, kun ne kuopivat välillä multaista maata. Varnefindon eteni äärimmäisen hitaasti ja mahdollisimman pienin liikkein. Hän oli puristanut kätensä kylkiään vasten, vaikkei tiennyt miltä moinen jännittäminen mahtoi hevosesta, joka oli tällä hetkellä suurin uhka lähistöllä, näyttää. Varne ei ollut aikeissa mennä Dironin luokse, mutta edes lähemmäs, jotta voisi puhua tälle ääntään korottamatta.
Lotdow
 

ViestiKirjoittaja Forte » 01 Heinä 2013, 12:27

Potkun aiheuttama kipu sai Roherdironin vääntelehtimään, hänen kylkeään miltei poltti. Hän ei tiennyt, oliko luita murtunut, mutta sillä hetkellä tuntui, että haltian koko oikea puoli kehosta olisi murskattu. Asiaa ei auttanut, että hermostunut ori tanssi vain muutaman metrin päässä, ja voisi vahingossa, tai tahallaan, astua haltian päälle. Roherdiron kääntyi hitaasti ja varovasti ja nousi sen verran polvilleen, mitä kipu antoi periksi. Se ei ollut paljoakaan. Roherdiron piteli kylkeään, ja yritti olla päästämättä mitään ääntä, vaikka tekikin mieli huutaa. Ori oli menettänyt jo mielenkiintonsa häneen, mutta nyt sillä oli uusi kohde. Koska kyseessä oli sotahevonen, sen piti kyetä taistelemaan vastaan, joten ori teki sitä, mihin se oli opetettu. Lisäksi se oli kauhuissaan, ei päässyt pakoon, joten ainoa mahdollisuus oli tapella vastaan. Ori nousi uudelleen takajaloilleen, tällä kertaa korkeammalle, varoituksena Varnefindonille. Roherdiron ojensi kättään torjuvasti kohti Varnea.
"Älä tule lähemmäs! Se voi satuttaa sinua!"
Nopea liikkuminen sai haltian irvistämään kivusta, hän tunsi vaatteiden ja ihon alla uskomattoman kovan kivun, minkä hän oli tuntenut vain kerran aikaisemmin, kun häneltä oli pudotessa murtunut ranne. Nyt häneltä oli murtunut kylkiluu, ehkä enemmänkin kuin yksi.
"Se haluaa vain paeta, anna sen mennä!"
Roherdiron viittasi Varnefindonia väistämään hevosen tieltä. Hän mieluummin ottaisi riskin menettää orinsa kuin ystävänsä. Mutta haltian piti myöntää, hän oli kieltämättä otettu, että Varnefindon edes uskalsi tulla lähemmäs.

Ukkonen jyrisi hieman lähempänä. Tämä todella oli katastrofi pahimmillaan, ja paniikissa oleva hevonen ei selvästi kestänyt sitä enempää. Se loikkasi eteenpäin, ja lähti laukkaamaan, ihan mihin vain, kunhan pääsisi pois koko tilanteesta. Jos Varnefindon jäisi orin jalkoihin, se ei paljoakaan hevosen elämässä painaisi.
Forte
 

Seuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

cron