Roo ja Kaarin olivat raahanneet puolitajuttoman tyttärensä ulos talosta heti, kun vain taisivat, sillä oli selvää, että poika oli jo menetetty. He olivat raahanneet Naun aina kylätielle asti, josta kotipolulle käännyttiin. Siinä he; vanhat ihmiset; katselivat täysin hiljaisiksi tyrmistyneinä, miten heidän elinikäinen kotitalonsa roihusi heidän silmiensä edessä, haudaten ja toivottaen rajan tuollepuolen heidän rakkaan tyttärenpoikansa ja tämän järkyttävän veriteon ja tekijät. Siinä he vain katsoivat ja roikottivat tytärtään välissään.
He eivät hätkähtäneet ollenkaan, eivät huomanneet, kun heidän vierelleen ilmestyi suuri takkukarvainen Räme. Koira kiinnitti kaiken huomionsa taintuneeseen emäntäänsä, ja tämän lipoessa verisiä ja nokisia poskia Nau alkoikin havahtua.
Paikalle alkoi kertyä ihmisiä ja kuului puheensorinaa ja meteliä, kun sammutuskalustoa alettiin kiskoa paikalle, vaikka täydellisen myöhäistähän se olisi. Turhaa. Nuo epätodet liekit olivat palaneet hirmuisella voimalla, tuhonneet, ja nyt tuo rovio alkoi selvästi olla jo sammumaan päin.
Nau avasi ensin toisen silmänsä ja sitten toisen. Kaikki oli sumeaa ja päässä pyöri. Räme nuoli edelleen hänen kasvojaan ja painoi kylmän märän kuononsa hänen kaulalleen moneen kertaan. Tämä sai Naun virkoamaan paremmin, ja ilahtuneena koiransa läheisyydestä hän hymyili ja rapsutti Rämettä korvan takaa. Koira ei kuitenkaan tuntunut ottavan moista iloisena vastaan ja hetkiseksi Nau hölmistyi, ennenkö muisti alkoi virrata hänen aivoihinsa. Nau nosti katseensa ylös, ja silmät rävähtivät sepposen selälleen. Hän alkoi kirkua todellisuuden yhä pahemmin iskiessä hänen tajuntaansa.
Mutta Nau vain aloitti.
Ääni korisi ja kuihtui hänen kurkkuunsa, näytti ja kuulosti siltä, että tuo kirkuna olisi voinut kuristaa hänet. Se takertui hänen sisälleen. Sitten Nau kimposi ylös kurkkuaan pidellen. Hän kakisteli aikansa, ja kun henki alkoi kulkea, alkoi myös rääsyinen Nau kulkea tyynen rauhallisesti kohti hiillokseen käyvää kotitaloaan. Kukaan ei uskaltanut estää häntä.
Hän pääsi perille ja luhistui polvilleen hehkuvankuuman puukasan vierelle lumihankeen. Naun kädet kauhoivat molemmat lunta hänen sivuillaan, kouristuksen omaisesti, kuin tiedostamatta, ja vain tuijotti hiiltynyttä -entistä- seinää. Hiljaa ja kyynelittä. Vaienneen tulenrätinän haamujen ja romahtelevan palaneen puun lisäksi hän kuuli jotain muutakin, jotain jota ei tunnistanut, mutta joka jostain syystä oli hänestä omituisen lohdullista. Tai se olisi ollut, jos naisella olisi ollut jäljellä jokin sellainen paikka, johon lohtu olisi voinut pesänsä tehdä.