Beauty and the Beast


Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Viesti La Helmi 01, 2014 8:14

Re: Beauty and the Beast

Naisen rehellinen vastaus ei ollut ollut näköjään se paras mahdollinen valinta. Albine ei voinut muuta kuin tuijottaa miehen yhtäkkistä riehumiskohtausta suu hieman raollaan. No jo oli, oli eriasia olla karkea kuin täysin vainoharhainen. Pieni kurttu ilmestyi naisen otsalle nenänvarren yläpuolelle toisen mesoamisesta. Ensin nainen ajatteli olla kuuntelematta, mutta Karhuntakun alkaessa tenttaamaan tuota naisen mieli muuttui. Alvine tömäytti teekuppinsa pöydänpintaan ja nousi ylös seisomaan jääden kuitenkin paikoilleen kädet pöydä reunalla. Jääsilmien katse oli muuttunut paljon, niissä ei ollut lämpöä, eikä ystävällisyyttä. Oli lähes uskomatonta miten naisen katseessa saattoi tapahtua niin radikaalinen muutos. "Kuule nyt iso pässinpää, kuuntelitkö yhtään mitä minä juuri sanoin?" nainen sanoi nyt hieman hermostuneen oloisena ja sanat olivat teräviä ja kovia. "Äläkä sinä hauku veljeäsi idiootiksi, sinun se tässä pitäisi ottaa ja katsoa itseäsi oikein kunnolla", Albine jatkoi ja oli selvästi vihainen, vaikkakin enemmän karhun kuin itsensä puolesta.

Albine veti henkeä ja mietti ettei hänen olisi hyvä hermostua. Vahvat tunteet nostivat esiin epätoivottuja kykyjä, eikä nainen pystynyt silloin kontrolloimaan magian käyttöään yhtä hyvin kuin rauhallisena. Naisen magia eli hänen tunteidensa mukana, mistä oli yleensä enemmän haittaa kuin hyötyä. "Ei kukaan" nainen ärähti lopulta ja otti pari askelta taaksepäin irrottaen kädet pöydästä vihaisella eleellä. "Ja vaikka minulla olisi pienintäkään halua tuottaa sinulle jotain harmia joutuisin itse roviolle ennen kuin ehtisin edes sanoa asiani!" tällä kertaa naisen ärtynyt puhe yltyi loppuakohden huutamiseksi. Naista suututti yhtäkkiä yli äyräiden toisen asenne, koska hän ei ollut muuta yrittänytkään kuin olla ystävällinen ja olematta vaivaksi. "Voisit lopettaa sen hydyttömässä itsesäälissä vellomisen ja katsoa hieman ympärillesi. Miten asiasi ovat niin huonosti, hmm? Sinulla on katto päänpäällä ja perhettä seuranasi, mutta se ei tunnu riittävän sinulle, ehei. Ja kaikki muut ovat sinua vastaan, niinkö? Kun yksi koira puree niin voisi varmuuden vuoksi lahdata kaikki koirat kun ne kuitenkin purevat, niinkö?" naisen kiukkuisen, puoliksi huudetun monologin aikana tapahtui jotain hälyyttävää. Se ei näkynyt ensin ulospäin mitenkään, mutta mitä hermostuneemmaksi nainen tuli, sitä selvemmin näkyi jonkinlainen värähtely naisen ruumiin ympärillä muutama milli ihosta irrallaan. "Sinä olet yhtä paha kuin ne tuolla kylässä, sokeita idiootteja kaikki! Min-" nainen lopetti kesken lauseen ja veti napakasti henkeä. Jääsilmät laajenivat ja nainen nosti käsiään eteensä ja ne tosiaan tuntuivat heittävän tyhjästä kipinää. "Voi ei, voi ei, voi ei" ,oli ainut mitä nainen ehti hokea kun jo kiepsahti ympäri ja juoksi ovelle riuhtoen sen auki.

Hänen pitäisi rauhoittua, hänen pitäisi hillitä itsensä. Velhotar tiesi sen, mutta käytäntö ei ollut ihan niin helppoa. Heti ulos päästyään nainen meinasi kaatua, mutta otti käsillään vastaan mitkä sulattivat hetkessä lumen siitä kohtaan mihin oli osunut. Rämpien hetken epämääräisesti nelinkontin sai nainen tasapanonsa takaisin, vaikka ei kyllä siltikään pitkälle päässyt. Nainen lyyhistyi polviensa päälle keskellä lumihankea edes tuntematta purevaa kylmyyttä. Hän puristi silmänsä tiukasti kiinni ja kätensä nyrkkiin sylissään. Velhotar oli jokseenkin mielenkiintoinen näky kipinöidessään siinä keskellä metsää pää painuksissa niin että mustat hiukset verhosivat helposti kasvot. Nainen tunsi silmiensä kostuvan ja jääräpäisten kyynelten pursuavan niistä kasvoille, jossa ne jäätyivät hetkessä. Nainen veti henkeä syvään ja nosti molemmat kätensä kasvoilleen. Viha alkoi sulaa hetkessä suruksi ja häpeäksi mikä ilmeni kyynelten muodossa. Lumi naisen ympäriltä oli sulanut märäksi vesimassaksi. Hänen pitäisi lähteä sanoi se karhunköriläs mitä vain. Ei Albine halunnut satuttaa ketään mutta ei kukaan muukaan voinut häntä asiassa auttaa kun itse. Tai olisihan hän voinut jäädä vuorille yksinään ja pysyä erossa kaikesta. Se ei vain ollut ollut kovinkaan viihtyisää, ei edes vaikka mestari siellä oli aika ajoin käynyt.
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 924

Liittynyt: Ti Marras 05, 2013 1:27

Viesti Su Helmi 16, 2014 2:07

Re: Beauty and the Beast

No... Karhuntakku ei ehkä kuullut aivan kaikkea mitä Albine varmaan olisi tämän halunnut kuulevan, sillä ensimmäisenä mitä mies ajatteli oli: `...Kutsuiko hän minua pässiksi?´
Niinpä, Karhuntakku osasi todellakin olla oikea pässinpää, kuulematta sitä mitä halusi, mutta tällä naisella oli jotenkin ärsyttävä tapa saada asiansa kuuluville jopa tälle paksukalloiselle karhumiehelle, joka vain tyytyi mulkoilemaan vaiti naista. Odottaen että toinen laittaisi suunsa kiinni. Kaksijalkainen nainen. Mitä toinen mistään mitään tiesi, kun oli aina elänyt varmaan helppoa elämää kaksijalkaisena, tietäen minne kuului ja kuka oli.
Tosin, asia ei tainnut olla aivan niin, mitä edemmäs nainen jatkoi palopuheessaan.
Ehkä... Toinen oli oi-
Toisen ympärillä tapahtuva merkillinen ilmiö tosin keskeytti kenties hyvin ratkaisevankin ajatuksen syntymisen Karhuntakun mielessä, joka siristi silmiään. Näkikö hän oikein?

Livertäjä myöskin oli nähnyt sen, ja eläinvaistojaan totellen tämä kohottautui neljälle jalalleen, loitontuen naisesta valppaana. Jokin, jokin oli huonosti.
Ja se mitä kontio tiesi kaksijalkaisista ja näiden vaarallisesta outoudesta, oli että niiden lähelle ei kannattanut mennä.

Mutta nainen itse purki jännittyneen, omituisen tilanteen pakenemalla paikalta suoraan ulos viileään talvimaisemaan, veljesten jääden paikoilleen tuijottamaan hämmentyneinä. Tietämättä täysin mitä oli äsken tapahtunut oikein.
Tekikö- Kipinöikö toisen kädet äsken?

"...Pitäisikö mennä katsomaan häntä?" Livertäjä ehdotti varovasti.
"Miksi? Pysykööt siellä jos halusi", Karhuntakku murahti kääntyen pöydän äärelle nyrpeänä. Livertäjä katsoi ihmisveljeään hetken aikaa, kunnes totesi epätavallisen kylmästi: "Hän oli kuule oikeassakin. Sinulla ei ole asiat niin huonosti kuin voisivat olla. Ehkä jos et rypesi niin kovasti itsesäälissä, huomaisisit miten onnekas olet."
Karhuntakku ei pahemmin näyttänyt jääräpäiseen tapaansa reagoivan veljensä sanoihin, vaan tuijotti eteensä ilmeettömästi.
Vaikka itse asiassa oman veljensä sanat kylmäsivät häntä sisältä.
Livertäjä taas nousi ylös, löntystellen kohti ovea ja siitä ulos, katsoakseen mikä oli naisen kunto, luimistaen korviaan ja haluten tosin heti perääntyä nähdessään toisen.
"Al... Albine neiti? Onko kaikki hyvin?" kontio kysyi varovasti, tietämättä mitä tehdä tai sanoa oikein. Hyvin toisella ei näyttänyt kylläkään olevan, mutta hänhän oli vain kontio. Mitä hän voisi tehdä?
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Karhuntakku, karhun olemuksensa menettänyt katkera mies joka asustelee yksin metsässä.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.
Pentu, manticoren vaelteleva pentukainen.

Viesti Su Helmi 16, 2014 12:25

Re: Beauty and the Beast

Nainen ei enää kipinöinyt, eikä mitään muutakaan, mutta nyyhkytti hiljaa karhun tullessa paikalle. Albine veti syvään henkeä kuullessaan karhun äänen ja kohotti kätensä pyyhkimään silmiään, vaikka muute ei liikkunutkaan. "Olen pahoillani... en olisi saanut hermostua tuolla tavalla", nainen vastasi sivuuttaen oman olotilansa kokonaan. Vaimea rääkäisy kertoi korpin olevan jossain lähistöllä, mutta sekään ei näyttänyt haluavan tulla neidon lähelle nyt kun tuo käyttäytyi niin oudosti. No, oudoti ja oudosti, mutta kuitenkin. Korppi oli nähnyt mihin nainen pystyi ja odotti mieluusti että tuo oli varmasti rauhallinen ennen kuin tulisi lähelle. Albine huokasi väristen liikkumatta paikoiltaan mihinkään. Hän kietoi luisenoloiset kätensä ympärilleen tuijottaen hieman utuisesti eteensä. Silmät olivat yhä märän oloiset, vaikka olikin pyyhkinyt kyyneleet poskiltaan. "Veljesi pitäisi antaa minun lähteä", neito sanoi yhtäkkiä ja niiskautti nenäänsä pyyhkäisten sitä hihaansa. Nainen vilkaisi karhua hymyillen hieman, mutta sekin hymy oli hyvin surumielinen. "Minä en ole kovin hyvää seuraa, vaikka haluaisinkin", neito hymähti ja nosti katseensa taivaalle, joka oli hämärtynyt huomattavasti ja ensimmäiset tähdet syttyivät loistamaan. Albine värähti kylmyydestä mutta ei välittänyt siitä sen enempää.

Yöstä tulisi pilvetön ja kaunis, mutta myös kylmä. Ei, Albine ei tosiaan ollut koskaan kuulunut minnekään. Häntä oli kaihdettu rotuperimänsä ja voimiensa tähden. Häntä oli pidetty kummajaisena ja sitä uskoi olevansakin jos nyt tarkkoja oltiin. Albine hymähti hiljaa ja irrotti toisen kätensä itsestään, käänsi kämmenen ylöspäin ja keskittyi siihen. Pieni iloinen liekki poksahti olemaan naisen tahdonvoimasta ja se lepatti tuon kädellä kuin kynttilässä. "Niin, minä osaan magiaa", nainen totesi hieman tyhjän kuuloisesti. Siinä vaiheessa tulesta huolimatta, korppi lennähti alas puusta naisen olalle mikä sai tuon hätkähtämään ja sitten hymyilemään linnulle. "Hei, Piki", tuo totesi kääntäen sitten huomionsa takaisin liekkiin. Naisen huulet liikahtivat käskysanan myötä, jolloin taikominen ja etenkin taikomisen hallitseminen oli helpompaa. Liekki naisen kädessä jäätyi jääden kuitenkin liekin muotoon. "Hallitsen elementtejä, suurimmaksiosaksi aikaa ainakin", nainen tarkensi ja käänsi kätensä niin että jääpala tipahti maahan. Hän huokaisi hiljaa ja mietti väsyneen oloisesti, että hänen pitäisi nousta kylmästä maasta ja edes hakea viittansa. "Joskus menetän hallinnan ja se tekee minut vaaralliseksi muille. Yleensä se johtuu voimakkaasta tunnetilasta, tosin kaikki tunnetilat eivät tuota vaaraa", nainen selitti katsomatta edes oliko kontio enää paikalla. Osa naisesta uskoi ettei ollut ja juuri siitä syystä ei halunnutkaan katsoa olkansa yli varmistaakseen asiaa. Neito nosti kätensä rapsuttamaan korpin niskaa.
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 924

Liittynyt: Ti Marras 05, 2013 1:27

Viesti Su Helmi 16, 2014 7:37

Re: Beauty and the Beast

Ei Livertäjä voinut katsoa itkevää neitoa pelkkänä tuppisuuna, se oli vain niin värin niin kauniin olennon itkeä. Joten kontio hörähti, istuutuen paikalleen takamuksensa päälle, todeten: "Minun veljeni ympärillä kenellä tahansa on vaikeaa. Älä sinä pode mitään syyllisyyttä siinä." Karhuntakku oli aina ollut tuollainen ihmistyttyään: Äksy, epäluuloinen, itsensä säälijä, katkera... Jep, aika paljon kaikkea ei-niin-hyviä-juttuja. Sellainen Karhuntakku oli.
Tärkeintä oli vain olla ottamatta tätä vakavasti.
Sen pahuksen linnun rääkäisyn kuuleminen melkein säikäytti Livertäjän, joka säpsähti katsellen ettei se koukkukynsinen yhtäkkiä yllättäisi yläilmoista. Mokoma rääkyjä.

Livertäjä katseli surullista neitoa ilmeettömästi, niinkin kuin karhu voikaan. Kuunnellen toisen selityksiä magiastaan ja mitä nyt sisälläkään oli tapahtunut. Rehellisesti sanottuna Livertäjää ei juurikaan magia ollut koskaan kiinnostunut. Se oli jotakin niin absurdia ja määrittelemätöntä, ettei sitä jaksanut pahemmin miettiä saatikka tutkia. Ihmisten ja haltioiden vempeleet sekä ruuat olivat taas enemmän konkreettisia, sellaisia mitä saattoi katsella, tuntea ja maistaa.
Mutta magia näytti olevan tärkeää Albine neidille.
Ja toisen yksinäisyys että eristäytyminen mietityttivät uroskarhua, tämän mieleen tullen kyllä toinenkin henkilö joka oli hiukan samanlainen...
"En ole koskaan ymmärtänyt mitään magiasta, mutta sinä selkeästi osaat", kontio totesi tuumivana hetken hiljaisuuden jälkeen. "Veljeni taas ei siedä sitä. Se häneltä vei karhumaisuutensakin. Mutta..." Livertäjä katsahti kaksijalkaista mietteliäänä.
Ehkä.
"Tiedän että tämä voi kuulosta itsekkäältä, mutta luuletko- Että voisit löytää keinon palauttaa veljeni karhuksi?"
Pyyntö oli ehkä itsekästä ottaen huomioon Karhuntakun kohtelun toista kohtaa, mutta Livertäjä näki tässä tilanteessa mahdollisuuden niin selkeästi.
"Mitä jos tehdään näin; Tulen kahden kuukauden päästä talviuniltani tänne vierailulle, jos et ole siihen mennessä löytänyt keinoa, pääset menemään ilman veljeni estelyä. Ja jos olet, niin veljeni muutoksen jälkeen pääset muutenkin. Miten on, Albine neiti?"
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Karhuntakku, karhun olemuksensa menettänyt katkera mies joka asustelee yksin metsässä.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.
Pentu, manticoren vaelteleva pentukainen.

Viesti Ma Helmi 17, 2014 11:09

Re: Beauty and the Beast

Albine katsoi surullisena kontioon tuon kysymyksen tai paremminkin pyynnön johdosta. Neito huokaisi hiljaa ja pudisti päätään. Hän laski kätensä vettyneeseen maahan ja pian vihreä ruoho kasvoi esille ja kukoisti niin kauan kun nainen sitä piti yllä. "Tähän minä pystyn... muuttamaan jonkun olomuotoa".. nainen pudisti taas päätään. "Se on paljon monimutkaisempaa, minulla ei ole hajuakaan miten se tehdään saati pystyisinkö edes sellaista oppimaan", Albine yritti selittää hieman tuskastuneesti, sillä hän todellakin halusi auttaa miestä, mutta toisaalta taas tuo ei selvästikään halunnut minkäänlaista seuraa. "Joku varmasti osaa", neito huomautti ja onnistui hymyilemään hieman. Nainen käänsi jääkatseensa pois karhusta ja antoi ruohon jäätyä ja kuolla. Eivät hennot korret kestäneet talven pakkasta tai saaneet ravintoa routaisesta maasta. Hän voisi lähteä, voisi hyvinkin halusi karhunköriläs sitä tai ei, toisaalta ehkä hän voisi tehdä jotain hyvää jäämällä? Kuten saada sen jästipään uskomaan, ettei kahdella jalalla eläminen ollut maailmanloppu. Mietittyään tätä asiaa jonkun tovin palasi tuon katse karhuun. "Minä voin jäädä muuten vain, eihän tässä kiire ole minnekään", nainen sanoi ja hymyili nyt hieman iloisemmin. Ehkäpä jossain sopukassa Albine halusi itsekin seuraa ja nimenomaa seuraa joka ei yrittäisi tappaa häntä. Tosin tämä seura liippasi läheltä, mutta oli jo parempaan suuntaan menossa.

Ajatus sai naisen huvittumaan ja tuo naurahti niiskauttaen nenäänsä. "Nonniin", tuo huokaisi ja kampesi itsensä ylös. Naisen leninki oli osaksi märkä, mutta tuo ei näyttänyt välittävän asiasta. Ei nainen voisi sille tehdä mitään, joten mitä sitä surkuttelemaan. Kylmä väristys kävi naisen ruumiin ja pelkäsi vielä vilustuvansa. Neidon katse kääntyi puuhun kätketyn mökin oveen ja hetken sitä katseltuaan hän lähti askeltamaan sitä kohden. No, mies oli itse kieltänyt häntä lähtemästä sen pelossa että nainen hätistäisi jotkut hänen kimppuunsa. Asiaan ei auttanut muu kuin koettaa vakuuttaa toinen siitä että naiseen voisi luottaa. Äskeisen tempun jälkeen se tuskin olisi yhtään sen helpompaa kuin aikaisemminkaan. Albine aikoi silti yrittää ja näin ollen pyyhkäisten vielä kasvoja hihaansa hän avasi oven työntyen turkiksen läpi sisälle lämpimään. Nyt naisella vasta kylmä olikin, kun oli siirtynyt lämpimään tilaan. Hän kietoi hiljakseen kätensä ympärille ja tunsi ihonsa nousevan kananlihalle. Silmät etsivät talon isännän lempeään katseeseen. "Olen pahoillani, en olisi saanut hermostua niin", nainen sanoi ja laski katseensa alas. Häpeä söi kummasti opeteltua itsevarmuutta ja miehen yrmeä olemus ei pahemmin auttanut asiaa. "Vieläkö olet sitä mieltä että minun pitäisi jäädä tänne? Minä.." neito puraisi huultaan ja aivasti ennen kuin jatkoi lausettaan. "Anteeksi... niin minä osaan magiaa, mutta en ole noita, ja noh... joskus kun koen jonkun vahvan tunteen se.. jotain pahaa tapauhtuu niille, jotka ovat lähelläni", neito selitti katkonaisesti ja tunsi taas ikävän palan nousevan kurkkuunsa. Häntä suretti kovasti koko asia, ei hän halunnut kenellekään mitään pahaa. Jopa taistelussa vältti tappamista viimeiseen asti. Nainen kohotti surumielisen katseensa mieheen. "Sinun täytyy ymmärtää, tämä on minun lahjani ja kiroukseni. Minä en ole tervetullut takaisin ihmisten kaupunkiin tai paremminkin... en pidä niistä ihmisistä", neito hymähti ja sipaisi mustan suortuvan suipohkon korvan taakse. "Minä en myöskään ole ihan täysiverinen ihminen.. tai mikään muukaan", Albine myönsi viitaten korvaansa.
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 924

Liittynyt: Ti Marras 05, 2013 1:27

Viesti Ma Maalis 03, 2014 11:49

Re: Beauty and the Beast

Livertäjä ehti jo miettiä, huolimatta optimistisuudestaan, että nainen kieltäytyisi auttamasta veljeä. Ei tietenkään ilkeyttään, vaan ilmeisesti koska ei osannut, mutta kontio tunsi silti olonsa apeaksi isoveljensä puolesta. Karhuntakku osasi olla välillä todella ilkeä ja raivostuttava haluttomuudellaan olla ei-sosiaalinen, sulkeutuen omaan kuoreensa tänne metsän keskelle ilman ketään...
Eikä veli luottanut kehenkään taikuutta omaavaan henkilöön, vaikka tämä osaisi auttaa. Eikä Livertäjä voinut aina tarkkailla veljeään, ettei tämä tekisi mitään tyhmää, peruuttamatonta, epätoivoissaan.
"Minä voin jäädä muuten vain, eihän tässä kiire ole minnekään."
Kontio katsoi ylös naiseen, yllättyneenä mutta ilahtuneena. Eli... Toinen voisi siis sittenkin, ehkä, auttaa veljeä?
Livertäjä siirtyi pois tieltä päästääkseen neidon takaisin sisälle, tullen itse perässä ja sulkien oven heidän perässään.
Ehkä vielä oli toivoa?

Karhuntakku oli siirtynyt pöydän ääreltä takan luokse, seisoen sen edessä ja katsellen liekkeihin kädet puuskassa.
Kuullessaan kaksikon tulevan takaisin sisälle mies katsahti Albineen, ei sen enempää ystävällisemmällä ilmeellä kuin ennenkään.
Hunajankeltaiset silmät tuijottivat tummatukkaista, vilkaisten vain ohimennen veljeä joka palasi takaisin hunajapurkin pariin.
...
Palopuheen jälkeen karhumies ei sanonut hetkeen mitään, tuijottaen naista nyt ilmeettömänpuoleisesti.
"...Jäät tänne, minähän jo sanoin niin", mies murahti jääräpäisesti, kääntyen kokonaan päin naiseen karvaiset kädet yhä puuskassa. "Ja kirouksestasi... Jos luulet että kuolen pikku kipinöinnistäsi, olet pahemmin aliarvioinut minua."

Livertäjä katseli kulma koholla veljeään. Ihan tuollaista vastausta hän ei ollut odottanut.
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Karhuntakku, karhun olemuksensa menettänyt katkera mies joka asustelee yksin metsässä.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.
Pentu, manticoren vaelteleva pentukainen.

Viesti Ke Maalis 19, 2014 4:59

Re: Beauty and the Beast

Hämmennys kävi naisen kalpeilla kasvoilla jotka sulivat pieneen mutta lämpimään hymyyn. "Hyvä... Tosin kipinät ovat vasta alkusoittoa", nainen totesi hymähtäen. Siniset silmät katselivat hetken hyvin tutkailevasti isokokoista miestä. "Kuule Hunajakieli, jos osaisin auttaisin sinua mutta en omaa sen kaltaisia voimia", sympatia kuului naisen äänessä kuten myös se että oli oikeasti pahoillaan. Sitten neidon katse kierteli pienessä tuvassa ja palasi karhumieheen. "Jos teitä ei haittaa voisin mennä levolle", nainen selitti lempeään sävyynsa. Hänen katseensa kävi taljoilla joista oli aikaisemmin ollut puhe. "Noitako tarkoitit? Okei", Albine varmisti ja haki sitten viittansa ja istahti pehmeille turkiksille. Lattiantasossa tuntui hieman vetävän mutta lämpimämpää täällä oli kuin ulkona.

Neito riisui kenkänsä (hän halusi aina nukkua paljasjaloin) ja asetteli ne "sänkynsä" viereen ja otti sitten viittansa ja levitti sen päälleen. "Hyvää yötä", nainen toivotti ja laskeutui makuulle vetäen viitan petoksi ylleen, kääntyi kyljelleen hieman sikiöasentoa muistittavaan asentoon. Ehkä tämä kaikki alkaisi vielä sujumaan. Ainakin Albine toivoi karhumiehen piristyvän.

(anteeksi kesto. Mietin että haluisitko lopetella tän ja ottaa uutta peliä niin että Al on ollu tuolla jo jonkun aikaa? Ehkäpä se parantamis-idea?)
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 924

Liittynyt: Ti Marras 05, 2013 1:27

Viesti Ke Maalis 19, 2014 6:35

Re: Beauty and the Beast

Ja taas toinen käytti hänen nimeään... Karhuntakku ei pitänyt siitä, eikä siitä miten toinen ajatteli haluavansa "auttaa jos voisi". Hän ei halunnut kenenkään apua tilanteeseensa, hän ei ottaisi enää keneltäkään neuvoja, hän oli tehnyt jo yhden virheen liikaa oppiakseen jo, mitä taikuudesta voi seurata. Karhuntakku tuhahti kun naikkonen meni vain nukkumaan, miehen jääden istumaan pöydän äärelle vielä, mulkoillen naisen suuntaan.
Livertäjä taas toivotti hyvää yötä karhumaisen hilpeästi, kellahtaen sitten selälleen lattialle, katsellen takkatulen tanssia ja pian iso kontio oli jo nukkumassa.
Karhuntakku taas yritti ymmärtää tätä tilannetta, tottua ajatukseen että hän sietäisi nyt jonkin aikaa vierasta kotonaan.
Mihin sotkuun hän nytkin oli joutunut... Perhana.
Mutta ei hän voisi nyt potkia toista ulos kylmään ilmaan, talviaika pimentäen jo nyt taivaan sysimustaksi.
Murahtaen ja kohoten seisomaan Karhuntakku heitti muutaman klapin takkaan, vilkaisten vielä naikkoseen, ennen kuin painui itse sänkyynsä. Asettuen turkkisten sekaan karhumies yritti nukahtaa, mutta pitkälle yössä hän ei saanut helposti unta kiinni, ylimääräiset läsnäolot kotikolossaan vaivaten miehen mieltä.

#Juu, sopii ^^#
Nardur, haltioiden yksi eliittikenraaleista oleva kuninkaan uskollinen minotaurus.
Karhuntakku, karhun olemuksensa menettänyt katkera mies joka asustelee yksin metsässä.
Aleiga, aiemmin pohjoisen henkien kiroama villinainen joka on saanut takaisin ihmismuotonsa.
Behg, synnynäinen ihmissusi rääpäle joka on tullut setänsä hylkäämäksi.
Pentu, manticoren vaelteleva pentukainen.
Edellinen

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö