Kirjoittaja Vahti » 04 Huhti 2014, 15:16
#Easily, I sleep like a... Bear xDD#
Mies seisoi sivuttain likkaan, muristen ja lähes täristen hallitsemattomasta tunnekuohusta sisällään. Se tuli kuin aaltoina, jotka olivat toinen toistaan suurempia pyyhkäisten koko kehon yli.
Karhuntakku tunsi vihan, sen saman jonka oli tuntenut aikoinaan nousevan mielessään pelonsekaisten tuntemusten väistyessä tieltä, kun hän ei enää kyennyt muuttumaan todelliseen muotoonsa. Kaksijalkaiset... Hän vihasi niitä kaikkia, ei väliä mitä lajia olivat. Ihmisiä, haltioita, kääpiöitä... Mutta haltioiden hän oli luullut kykenevän omaavan edes jotain selkärankaa, siksi hän oli heihin liittynyt, edes vähäsen omaavan. Mutta näköjään jokaisessa pesässä oli muutama mätämuna. Karhumies oli ollut aivan oikeassa. Älä luota kehenkään tai mihinkään. Ne valehtelevat, aina.
Ja jokainen ansaitsi kuolla mokomat saast-
"Kiltti..."
Vihaiset hunajasilmät vilkaisivat fauniin, jääden tuijottamaan.
Tiedäthän sen epätodellisen tunteen, kun tajuat tehneesi jotakin todella pahasti ja tajuaminen iskee tajuntaasi kirkkaalla, terävällä pistolla? Et ajattele mitään, keho ei tunnu liikkuvan ja kaikki mitä tunsit äsken, pyyhkiytyy olemattomiin valkean, kylmähkön tuntemuksen leviten kaikkialle sinussa.
Juuri siten Karhuntakku tunsi kun näki pelokkaan Elodien.
Muistaen sen samaisen hetken kun hän oli valmis tappamaan jonkun, silloin torilla, haltiakaupungissa.
Ja miten Karhuntakku oli jälkeenpäin pelännyt menettäneensä Elodien. Että tämä pelkäsi häntä, eikä uskaltaisi olla hänen lähellään. Ja miten Karhuntakku pelkäsi lähes itkunpartaalla olevansa jälleen ypöyksin.
Karhumies tunsi kädet ympärillään, pienen faunin kehon omaansa vasten ja toisen huutaen hänelle ääni väristen.
Karhuntakku tunsi yhä kostonhalua, mutta myös halun tehdä kuten Elodie pyysi, jotta tämä ei jättäisi häntä. Ei hän halunnut olla faunille pelottava olento, niin kuin se haltia...
Suuret kämmenet kietoutuivat pienen kehon ympärille, Karhuntakun sydämen syke vähitellen alentuen.
"Ei hätää... Elodie", mies sanoi hiljaisella, matalalla äänellä. "Anteeksi. En tee sitä, älä pelkää."
Karhuntakku nosti toisen kätensä silittelemään tytön hiuksia, huokaisten syvään.
Elodie oli niin viaton ja hyväsydäminen. Ei sellaisen tarvinnut tietää miten kieroutunut ja kylmä maailma saattoi olla.
Joten, ei toisen tarvinnut tietää. Karhuntakku voisi lavastaa sen epäonnistuneeksi ryöstöksi, niin ettei kukaan saisi tietää. Varsinkaan Elodie.
Karhuntakun täytyisi vain odottaa seuraavaa retkeään kaupunkiin. Puhua Jägerille, tehdä sopimus.
Ja toimia nopeasti ja siististi, vaikka hän haluaisi sen suippokorvan kärsivän kiljuen kuin sika....