Kirjoittaja Vahti » 15 Huhti 2014, 00:35
#Youuuu lucky one xD#
Karhuntakku ei pahemmin kääntynyt katsomaan kaksikkoa, hän oli liian ärtynyt kaikesta, pienistä ja olemattomistakin asioista. Hänen oli kylmä, väsy, nälkä... Hän halusi vain olla yksin, märehtiä kunnes hänen mielenlaatunsa paranisi hitaasti itsestään. Hän löysi tummanruskeat, nahasta tehdyt pitkät housut, ja valkean pitkähihaisen pellava paidan. Ne olisivat sopivan lämpimiä. Heittäen paidan sängylle Karhuntakku alkoi suoristella housuja nähdäkseen miten päin ne nyt olivat, kun kuuli Elodien äänen parahtavan takanaan.
Mikä oikeasti säikäytti Karhuntakun, miehen säpsähtäen lähes pudottaen housunsa.
"Mitä ihm-?!" mies murisi katsoen olkansa yli yrmeänä, mutta pysähtyi sitten kun näki faunitytön olemuksen. Surullinen ja huonovointinen syyllisyydentunteesta. Karhuntakku tuijotti pentua hetken aikaa, huokaisten nenänsä kautta raskaasti.
...
Kääntyen sitten taas selin pentuun, alkaen vetää housuja jalkaansa. Ja sitten paitaa ylleen.
Toinen oli sitten hölmö pentu joskus, tosi hölmö.
Karhuntakku kääntyi ja asteltuaan Elodien luokse nosti tämän oitis jahkailematta syliinsä, kuin isä nostaisi lapsensa toinen käsi kannatellen takapuolen alta, pitäen lantiosta kiinni ja toinen käsi edestä kiedottuna vastakkaiselle olkapäälle tukemaan.
Tumman hunajankeltaiset silmät katselivat pienen tytön kasvoja mitään sanomattomina, miehen tarkkaillen Elodietä.
Toinen oli ihan pentu mieleltään, vaikka kuinka oli silloin väittänyt olevansa melkein aikuinen faunien vuosissa.
Toinen ei aina ajatellut asioiden seurauksia tai nähnyt maailmaa harmaana, aina ajatellen hyvää kaikista. Ja jos jotakin pahaa tapahtui, niin otti siitä syyt niskoilleen, koska halusi suojella muita. Katsoi ylös henkilöitä, jotka eivät sitä ansainneet -kuten Karhuntakkua- ja antoi anteeksi kamalimmatkin teot muille, kuten sille haltialle.
Elodie oli vielä viaton lapsi sinisinesilmineen nähden koko maailman hyvänä, vaikka se sylkisi häntä päin naamaa, aina kurotellen kaikkia sen ihmeitä kohti käsillään, vaikka maailma kääntäisi tälle selkänsä.
Karhuntakku oli ollut vain niin kauan yksin, aina muille äristen, vailla sosiaalisia taitoja, että joskus tämä unohti Elodien kanssa yhden tärkeän asian: Ottaa toinen ja tämän tunteet huomioon. Vaikka hän halusikin mököttää ja rypeä hetken tutussa, turvallisessa synkkyydessä, ei hän voinut tehdä sitä Elodien omatunnon kustannuksella.
Koska se ei ollut oikein. Ja hän ei halunnut koskaan satuttaa faunityttöä, edes vahingossa.
Sillä kuten aiemmin oli sanottu, Elodie oli hänen uusi sydän, se pieni omatunnon ääni joka ohjasi tekemään oikein ja joka sai hänet pitkästä aikaa nauramaan aidosti, nauttimaan joka hetkestä vailla menneisyyden varjoja. Ja hänhän halusi suojella tätä uutta sydäntään hinnalla millä hyvänsä, eikö?
Karhuntakku hymähti, hymyillen pienesti.
"Älä pyytele anteeksi pentu", mies sanoi käheällä äänellä, koskettaen huulillaan tytön otsaa. Kuinka hän voisi muka koskaan korvata kaikkea mitä toinen oli hänen hyväkseen tehnytkään?