Kirjoittaja Vahti » 24 Touko 2014, 02:42
#Nih! ^^#
Karhuntakku hymyili tyytyväisenä nähdessään Elodien innostuksen ja ilon uimisesta. Se riitti hyvin miehelle, joka toisen hänen kädestään kiinni pitäen, miehen puristaen takaisin hellästi, lähti kulkemaan takaisin kuivalle maalle. Karhuntakku tunsi olonsa niin keveäksi ja iloiseksi, kykenemättä muistaa koska viimeksi oli tuntenut näin jonkun muun kanssa. Ainakaan miehelle ei tullut nyt ketään muuta mieleen. Ehkä jotakuta muuta asia olisi surettanut, huomatessaan kuinka yksinäinen oikeastaan oli, mutta ei Karhuntakku. Hänelle riitti oikein hyvin Elodie, tämänkin ollen jo aivan liikaa. Hän halusi vain hemmotella, suojella ja tehdä aivan kaikkea mitä toinen ikinä halusikaan. Pyysi toinen mitä vain, mies tekisi sen. Ja jos mies onnistuisi ilahduttamaan tyttöä, se merkitsisi Kahruntakulle koko maailmaa.
Hänen pikku Elodie, pentunsa...
Siinä sitten ravistaen päätään ja pukien ylleen mies kampasi hiuksiaan pois silmiltä taaksepäin sormillaan, miettien oliko hänen hiuksistaan tullut jo liian takkauiset. Että pitäisikö niitä vähän siistiä leikkelemällä ikävät osat pois. Ihan uuden "turkin" kasvattaminenkin voisi olla hyvä idea.
Hmmm...
Karhuntakku alkoi johdattelemaan heitä takaisin kohti pesäkoloa. Päivä ei ollut vielä edes pitkälläkään ja aurinko paistoi kirkkaana puiden oksien lomasta. Karhumies oli löytänyt varhaisia, jo kypsyneitä metsämansikoita, poimien ne ja upottaen ne pitkään ruohonkorteen, ja sen sitten fauni tytölle. Karhumies oli alkanut kertomaan uutta tarinaa, sellaisesta missä seikkaili tällä kertaa pikku karhunpentu ihmisten leirissä kaksijalkaisten ollen poissa, ihmetellen kaikkia outoja kaksijalkaisten tavaroita tutkien niitä pennun uteliaisuudella.
Tarinan pentu oli juuri kaivautunut yhteen retkeilijän reppuun, mutta sitten Karhuntakun piti keskeyttää.
Sillä hän kuuli hevosten nopeat kaviot lähestymässä.
"Hemmetti..." mies murisi hampaat esillä tajuten, etteivät he ehtineet piiloutua kun jo eläintenpolkua pitkin heitä kohti alkoivat lähestymään pehmeällä ravilla kaksi haltiaa ratsuineen. Tavallisia vartioita tarkistamassa metsänrajoja ihmistenvaralta, mutta Karhuntakku oli silti epäileväinen, murahtaen tyttöä pysymään selkänsä takana.
Vaikkakin se taisi olla hiukan turhaa, vartioiden asettuen molemminpuolin heitä, yksi kummallekin puolelle, keihäät käsissään. Mutta ei heitä osoittaen, vielä.
Vaikka Karhunakku oli aikoinaan ilmoittautunut olevansa haltioiden puolella, hän ei silti pahemmin välittänyt näistä hienohelmaisista, suippokorvaisista kaksijaloista.
Molemmat vartijat olivat vaaleahiuksisia, kauniita miehiä joilla oli haltakuninkaan tunnukset kevyen puoleisissa haarniskoissaan, heidän tarpeeksi suojaava mutta kevyt asukokonaisuus ollen tyypillinen metsässä kulkeville vartijoille. Toisella oli pähkinänruskea ori, rauhallinen ja jo vanha, kun toinen omasi kokonaan vaaleanharmaan tamman.
"Keitä olette ja millä asioilla liikutte haltioiden metsässä?" toinen, ruskean hevosen päällä oleva, kysyi vaativana, Karhuntakun tuhahtaen ja vastaten hänen ja tytön puolesta.
"Matkalaisia, ja miksi liikumme täällä ei kuulu teille. Tämä metsä ei ole kenenkään omaisuutta."
"Tämä metsä kuuluu haltioiden kuninkaan valtakuntaan, matkalainen. Ja jokainen siellä liikuskelevan kuuluu osoittaa puolueensa ja kertoa aikeensa."
"Minä kuulun haltioiden puolueeseen, mutta minun asiani eivät kuulu kenellekään. Ei edes uteleville, pidempää kantaville suippokorville."
Viimeinen sana taisi olla loukkaavaa, sillä pian toinen, valkealla ratsulla istuva, osoitti keihäällään miestä ja tyttöä kohti. Karhuntakku murahti hampaat esillä.
"Varohan suutasi, tai pidätämme sinut ja pikkuisen virkavallan vastustamisesta ja halventamisesta."
"Siinähän yrität!" Karhuntakku ärähti kääntyen kohti uhkaavasti osoittavaa keihästä, toisenkin haltian nyt laskien keihäänsä terän heitä kohti.