Kirjoittaja Vahti » 01 Huhti 2014, 02:05
Siitä oli ehkä jo kuukausi, ehkä enemmänkin, kun Karhuntakku oli vieraillut viimeksi haltiakaupungissa ja ystävystynyt erään faunitytön kanssa. Sen jälkeen oli mies palannut shuttavalliseen arkeensa Quinnin metsään, missä hänen kotonaan oli vieraanaan eräs naikkonen. Pidemmittä puheitta ja selittelemättä, nainen ei enää asustellut hänen kotonaan, eteenpäin jo menneenä, mutta Karhuntakku ei voinut olla kieltämättä etteikö hänen kotinsa tuntunut jokseenkin... Ei ihan tyhjältä mutta vähän kuin sieltä puuttuisi jotakin. Hän oli alkanut tottua, tai ehkä paremminkin sietämään, jonkun toisen läsnäoloa kodissaan missä karhumiehellä oli niin vahva reviiritietoisuus että sudetkin jäävät toiseksi.
Mutta se siitä, hän oli jälleen yksin ja saanut palautua omaan erakkomaiseen arkeensa, joskus Livertäjän käyden hänen luonaan kuittailemassa suupielet koholla milloin mistäkin. Typerä hölösuu se oli yhäkin...
Mutta kevät edistyi, ehkä hitaanpuoleisesti, miehen alkaen valmistautua kesään jolloin hän valmistautuisi syksyyn ja talveen.
Keräten ruokaa varastoon, tehden turkiksia ja nahkoja myytäväksi, huoltaen koloaan. Hän oli karhu loppujenlopuksi, ja karhut valmistautuivat aina talveen elettiin sitten kevättä tai kesää.
Nytkin, näin illansuussa, Karhuntakku liikuskeli kotinsa pihalla, nikkaroiden uutta puista lisäosaa sänkyynsä. Hän halusi tehdä siitä hienomman, tehdä jonkin kaiverretun puupäädyn siihen...
Vaikkakin moiset jutut olivatkin turhamaisten kaksijalkaisten juttuja, mitä hän välitti. Kunhan kulutti aikaansa tässä ikävässä elämänvaiheessaan.
Mitä merkittävää hän muka tekisi ihmiselämällään?
Mies katsoi puupukeilleen raahaamaansa ja asettamaansa suurta, leveää puulautaa jonka oli sahannut tuulen kaatamasta, suuresta lehtipuusta vaakasuuntaan. Miettien mitä hän siihen tekisi.
Kun sitten variksen rääkäisy kiinnitti hänen huomionsa, mokoman pahanilmanlinnun rääkäisten korkealta puun oksalta hänelle.
Puhuen jostain tytöstä metsässä -missä vaiheessa Karhuntakku murisi raivonpartaalla saaneena jo tarpeekseen metsään eksyneistä kaksijalkaisistanaaraista, miehen tehden mieli käskeä lintua menemään matkoihinsa- jolla oli sarvet ja kyseli häntä.
Karhuntakun murina kuoli hämmennyksen myötä nopeasti, tämän katsellen mietteliäänä hänelle vielä pariin kertaan innokkaasti rääkyvää varista, joka sitten meni menojaan. Sarvet. Etsi häntä.
Oli vain yksi jonka Karhuntakku tiesi omaavan sarvet, ja jolla oli syytä etsiä häntä metsästä.
Karhumies jätti työnsä sikseen, suunnistaen siihen suuntaan missä varis oli rääkynyt nähneensä tytön. Karhuntakku tiesi Elodien olevan fauni, ja faunit olivat alkujaan metsänasukkaita.
Mutta Elodie eli nyt kaupungissa. Ja niillä kömpelöillä sorkillaan ja aralla olemuksellaan, kuin saaliseläin---
Jep, Karhuntakku lähti täyteen juoksuun, käyttäen jokaista karhunvaistoaan suunnistaakseen Quinnin suuressa metsässä löytääkseen yhden pienen faunin siitä. Tuskin tarvitsisi kuvailla että se tuntui kuin neulan etsimiseltä heinäsuovasta, mutta se ei saanut miestä luovuttamaan asian suhteen.
Loppujenlopuksi, hänhän oli tehnyt Elodielle lupauksen.
Ja toisin kuin kaksijalat jotka aina rikkoivat lupauksiaan, Karhuntakku ei aikonut rikkoa yhtäkään antamaansa lupausta.
Miehellä kesti jonkin aikaa, auringon painuen jo puiden latvojen taakse, kun mies erotti nyyhkytystä ja lähemmäksi astellessaan tutun oloisen mytyn, minkä hän jo kerran oli nostanut käsivarsilleen kaupungissa.
Kasvot hengästymisestä punertavina, hiukset tavallistakin sekaisempina ja päällään vain saappaansa, housunsa ja liivinsä, Karhuntakku oli etsinyt Elodietä metsästään. Huolestuneena ja vimmalla, sen hän saattoi myöntää, vaikka yritti sitä peitellä lähestyessään myttyä.
"Elodie?" Karhuntakku huokaisi lähestyessään faunia raskain askelin. Kaikkea tämä rasittava fauni laittoi hänetkin menemään läpi. "Sattuuko sinuun? Mikä hätänä?" mies kyseli kyykistyessään tytön eteen, helpottunut mutta samaan aikaan toisen hyvinvoinnista huolestunut, pieni hymy kasvoillaan.