Kirjoittaja Noitarinki » 05 Loka 2014, 23:32
Kyllä. Kyllä! Hyvä, kuka ikinä tuo nainen olikaan, tuo oli todellakin vain auttamassa hänet alas tästä perkeleen ansasta! Haulokki tuijotti tuon työskentelyä, välittämättä siitä, kuinka haltia pitikään häntä sylissään. Hän pääsisi vihdoin taas vapaaksi!
Kun työ oli tehty, ei nainen turhia aikaillut laskiessaan pesukarhun takaisin maahan. Tuo taisi kysyä häneltä, mikä olonsa oli, mutta muodonmuuttajaa ei jaksanut juuri sillä hetkellä kiinnostaa yhtään sen enempää. Hän oli enemmän huolissaan Cambiatiostaan, joka lojui pienen matkan päässä maassa. Neliraajainen karvapallo etsi sen pieniin kätösiinsä mahdollisimman nopeasti, sujauttaen sen takaisin kaulaansa hieman vaikean näköisesti. Hän ei halunnut olla tässä kirotussa pesukarhun ruumiissa enää hetkeäkään kauemmin!
Ja ennen kuin hetkeäkään ehti kulua loppuun asti, riipuksen sinivihreä loiste kirkastui silmiäsärkeväksi, ja Joshua oli taas normaalissa olomuodossaan, maassa istumassa kärsivän näköisenä. Harmaa nuorimies piteli päätään käsissään, ohimoitaan hieroen. Kenet hänen täytyisi lahjoa saadakseen jotain apua tähän päänsärkyyn. Haulokki ei ehtinyt kuin nopeasti vilkaista edessään seisovaa haltianaista, ennen kuin tunsi pakottavaa tarvetta tyhjentää mahalaukkunsa sisältö suunsa kautta mahdollisimman pian. Ja juuri niin hän tekikin, noustuaan ensin ylös heikoille jaloilleen ja hoippuroituaan hieman kauemmas metsikköön. Tässä tapauksessa "hieman kauemmas" tarkoitti samaa kuin "muutaman metrin päässä pojottava puu."
Saatuaan toimensa päätökseen muodonmuuttaja yskäisi muutaman kerran kipeän kuuloisesti, kulmiaan kurtistaen. Hän tuijotti hetkisen aikaa holtittomasti täriseviä käsiään, ennen kuin kääntyi hitaasti takaisin kohti pelastajaansa. Suuret, sinivihreät silmät katsoivat kaunista naista niin hyvin kuin siinä tilassaan kykenivät, ja hän pakotti kasvoilleen jokseenkin vaivalloisen virneen. "Olo on kauhea, kiitos kysymästä", terävät kulmahampaat vilkkuivat tämän suussa hänen puhuessaan, ottaessaan askelia takaisin lähemmäs toista. Ei hän liian lähelle menisi missään nimessä, mutta liian kaukana oleminenkin oli ihan yhtä ahdistavaa. Mies kirosi hiljaa horjahtaessaan vaarallisen näköisesti näkökenttänsä pyöriessä pahemmanlaatuisesti, ja nojasi käsillään nuoreen koivuun vieressään.
"Mutta silti.... Kiitos tuosta." Hänen sanansa olivat niin hiljaisia, että ne oli jo vaikea kuulla, mutta sen kummemmin mies ei osannut kiitostaan esittää. Harvemmin hän ketään kiittelemään joutuikaan, hänen ylpeytensä ei moista sallinut ellei ollut jotain erittäin hyvää syytä, niinkuin vaikka nyt.
... Kaikkia kinosti.Naava