Fred
Arvokas hiljaisuus näki hetkensä tulleen ja laskeutui parivaljakon ylle. Jonkin aikaa toisilleen tuntemattomat henkilöt vain tarkkailivat toisiaan, ja Fredistä tuntui siltä kuin Lapis olisi etsinyt lisää vastauksia hänen kasvoiltaan. Miehellä ei kuitenkaan ollut tähän väliin enää mitään sanottavaa, joten hän vain kuunteli tuulta ja katseli vakavana toisen kasvoja, odotti reaktiota, odotti vastausta. Fred räpäytti silmiään luultavasti ensimmäisen kerran vasta sitten, kun Lapis laski hetkeksi katseensa. Samassa nainen avasikin suunsa, ja Fred kääntyi samalla istumaan enemmän tämän suuntaan, ettei joutuisi pitämään niskaansa vinossa.
Puhut kauniisti. Fred tunsi punan leviävän kaulalleen ja hänen oli pakko katsahtaa Lapiksen takana siintävien puiden latvaan välttääkseen typeränä hymyilemisen. Vain vaivoin hän sai kasvonsa pysymään totisina ja siirsi katseensa puolihuolimattomasti takaisin eläimen ja naisen risteymään. Tämänkaltainen kehu oli todella epätavallinen ja tuntui Fredistä melkein miellyttävältä. Hieman oudolta, kenties, mutta ei lainkaan paheksuttavalta. Yleensä hänen ansaitsemansa kehut liittyivät lähinnä tehokkaisiin taistelutaitoihin tai sujuvaan ratsastamiseen, ja mikseivät osakseen myös humalaisena heiluvien naisten kanssa vietettyihin öihin. Sellaiset yöt tosin olivat jo historiaa, pala hänen entistä minäänsä, jonka hän oli kadottanut johonkin. Kadonneeksi hän tunsi itsensä nykyäänkin. Tarkoituksettomaksi? Ehkä.
Lapis jatkoi ja Fred katsoi tähän yhä. Hän tunsi ymmärtävänsä, mitä Lapis tarkoitti puhuessaan armeijan vaatimasta hiljaisuudesta ja sen jälkeisistä ristiriidoista. Hänen olisi tehnyt mieli vakuuttaa naiselle, että hänen seurassaan tämä olisi voinut avautua mistä vain, sillä he tuskin tapaisivat kovin usein tämän kerran jälkeen. Fred ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään, sillä pelkäsi puhuvansa naisen päälle. Valinta osoittautui oikeaksi, sillä seuraava lause sai Fredinkin kääntämään katseensa pois. Hän tiesi, millaista oli elää ilman ketään. Ihmisen kosketus tuntui etäiseltä muistolta ja tällaiset keskustelut olivat harvinaisuuksia, pahaisia sattumia harmaan arjen keskellä. Fred halusi pahoitella, hän halusi myöntää olevansa samanlainen, ja toisaalta hän halusi olla paljastamatta samaa, kurjaa tilaansa.
Uusi hiljaisuus laskeutui ja Fred käänsi jälleen katseensa Lapikseen, kun tämä nousi ylös. Miehen silmäluomet olivat painuneemmat kuin hetki sitten. Hän pohti, miten vastaisi.
"Toivottavasti me voitimme ne sotamme", hän aloitti sitten ja hänen kurkkunsa tuntui käheältä. "Tai jos niin ei vielä ole tapahtunut, niin toivottavasti tulevaisuus on armollinen ja näyttää kerrankin paremmat puolensa."
Fred palasi mielessään takaisin asioihin, joista Lapis oli puhunut. Hänen päänsä humisi tyhjää, ja hän myhäili vieläkin itsekseen kehulle kauniista sanoista. Kehusta olisi kuitenkin aivan turhaa kiittää enää nyt.
"Ja minä ymmärrän... Tiedän, miltä tuntuu olla yksinäinen", Fred sovitti sanoja suuhunsa ja käänsi katseensa kohti lampea, jonka rantavedessä hevoset kahlailivat.
"Sillä niin olen minäkin. Ehkä olen yrittänyt kääntää sen edukseni. Mitä vähemmän on menetettävää, sitä vähemmän joutuu viettämään aikaa pelon ympäröimänä. En kiellä, etteivätkö perheelliset ja suositut ihmiset olisi onnellisia, mutta en tiedä, tottuisinko sellaiseen. On helpompi huolehtia yhdestä henkirievusta kerrallaan", hän naurahti hieman loppua myöten ja kohautti olkiaan. Ehkä. Hyvä tekosyy se ainakin oli.
"Eivätkä he sinusta pelkkää julmaa petoa tehneet", Fred hymähti sitten vienosti viitaten heillä ihmisiin, jotka olivat kouluttaneet Lapista. Mies kallisti päätään myös, antaen sitten katseen viistää pitkin hieman silpoutunutta ja sotkuista olemustaan. Käden uittaminen vedessä ei ollut käynyt hänen mielessäänkään jostain syystä, joten paita oli yhä tuhruinen.
"Jätit minut henkiin. Makasin tuolla rähmälläni sammaleiden päällä ja sinulla oli kaikki edellytykset päästää minut päiviltäni. Miksi? Ehkä sen takia, koska näytämme erilaisilta, tai koska olisin voinut olla uhka. Koska olisin voinut olla aseistettu tai vain näytellä, jotta olisin saanut huomiosi herpaantumaan. Tai vaihtoehtoisesti olisit voinut ryöstää minut, viedä mukanasi hyvän ratsun ja - noh - vähän likaisen vaateparren tai jotain muuta, mitä 'vain julman pedon' päähän olisi saattanut juolahtaa. Ehei... En pidä sinua sellaisena, Lapis. Pikaisen analyysin tuloksena pitäisin sinua enemmänkin pehmona", Fred tokaisi leikkimielisesti ja hymyili kerrankin niin leveästi, että paljasti hampaansa. Iho arpikudoksen ympärillä kiristi, mutta mies oli jo tottunut siihen. Hän vain toivoi, että Lapiksella riittäisi huumoria moiseen väitteeseen. Ensikohtaamisen hetkellä naisen temperamentti oli ollut kaataa Fredin kumoon vaikka hän oli ollut jo valmiiksi maassa, joten hän ei ollut asiasta lainkaan varma.
//Fred kiittää ja kumartaa suurieleisesti, kuten luojansa myös :3