Kirjoittaja Sands » 29 Syys 2014, 00:09
Aurinko oli jo laskenut, antaen tietä yölle ja sen tuomalle pimeydelle. Ihmiskylissä ei olisi varmasti enää montaa kulkijaa kaduilla työtätekevien kansalaisten mieluusti hakeutuen sisätiloihin rentoutumaan, mutta luonto ei nukkunut koskaan. Valossa viihtyvät eläimet olivat jo suunnistaneet pesiinsä, mutta hämärä herätti toisenlaiset pedot ja saaliseläimet jatkamaan ikuista elämän kiertokulkua. Syksy oli jo saapunut, sen pimeyden ja kylmyyden käydessä ilmoittamaan tulevasta talvesta ja haasteesta, mihin luomakunnan piti varautua selvitäkseen hengissä. Puiden lehdet olivat jo kellastuneet ja iso osa niistäkin oli jo tipahtanut maahan, jättäen paljaat, tummat oksat törröttämään kohti taivasta.
Viileä syysilma ja piiskaava viima vasten kasvoja sai Baldramallachin raajat tuntumaan kohmeisilta, koko matelijan tuntiessa olonsa hieman hitaammaksi ja kankeammaksi kylmyydestä tuon liitäessä yötaivaalla metsän yläpuolella. Viime talven tuo oli järkevänä viettänyt lämpimien vuorien sisällä horrostaen, suunnaten matkansa kohti vuoristoa melkein heti tuntiessaan ilman kylmenevän... Mutta nyt tuolla oli mielessä muutakin. Ehkäpä sitä olikin aika viettää edes jokunen talvi hereillä ihmisiä tutkaillen, sellainen idea kuulosti aivan siedettävältä ainakin näin syksyisin, kun ilma ei ollut vielä liian kylmä. Tällä hetkellä lohikäärmeen matka ei kyllä selvästikään ollut suuntautunut kohti yhtäkään ihmiskylää, lentäen asuttamattomilla seuduilla silmät terävästi tutkaillen maastoa allaan.
Olihan lisko ihmiseen verrattuna aivan kookas, mutta tumman värityksensä ansiosta tuo onnistui sulautumaan vasten pimeää taivasta kovinkin hyvin. Siivetkin iskivät ilmaa laiskasti tuon liitäessä verkkaiseen tahtiin, saaden Balin olemaan melkein näkymätön ja hiljainenkin vielä. Silloin tällöin joku kenties kykeni näkemään hieman tummemman varjon liukuessa maan poikki tai kenties tuntemaan – tai kuulemaan – ylimääräisen tuulahduksen tuon siivistä, mutta muuten hämärä oli käärmeelle oikein hyvä suoja. Pimeään tuo oli muutenkin tottunut, tuon silmät ollen kovin herkkinä valolle ja arvostaen vähäistä kirkkautta, nähden aivan hyvin pienilläkin valonrippeillä.
Tippuneet lehdet olivat tehneet suuriakin aukkoja metsän latvustoon, antaen lentävälle lohikäärmeelle hyvänkin näköyhteyden maahan saakka. Eikä tuo tarvinnut kuin yhden äkillisen pyrähdyksen allaan ennen kuin silmät huomasivat sen, heti lähettäen viestin liskon koko keholle. Baldramallach oli nälkäinen. Viestin ei tarvinnut edes yltää aivoihin asti eikä tuon tarvinnut edes ymmärtää mahdollisen saaliseläimen olemassaoloa vatsan nyt ollessa päätösvallassa. Pedon luonne otti vallan silmänräpäyksessä, suuren käärmeen vaihtaessa asentoaan ja syöksyessään taivaalta kohti aukkoa lehvistössä, kohti saalistaan.
Aivan yhtä nopeasti kaikki oli ohi, yhden hätäisen rääkäisyn vain päästessä ilmaan ennen kuin peuran henkitorvi ja niska rusentui suurikokoisen pedon painon alle kaikki se voima takanaan, Balin painaessa etujalka suorana saalistaan vasten maata. Kaikki neljä jykevää jalkaa olivat tukevasti maanpinnalla liskon odottaessa hetki, että se eloton – mutta vielä lämmin – ruho lihaa allaan oli oikeastikin hengetön, eikä vain esittänyt ja livahtanut sitten pakoon. Mahtavat siivet käytiin laskostamaan nätisti vasten selkää, kuunvalon saadessa heijastavan siipikalvon välähtämään himmeästi. Kaulansakin Baldramallach nosti pystyyn, tuon punaisten silmien käydessä kiertämään ympäristöä mahdollisten vaarantekijöiden varalta – ja silloin käärme tuli näkemään toisen elävän saaliin, antaen pistävän katseensa keskittyä tummaan kissaolentoon.