//Nipustin ja Lyron hoi~ :3
Huelin olo oli ollut ärtyisä jo pidemmän aikaa. Hän ei tiennyt mikä häntä vaivasi, mutta hän ei ollut onnistunut muuttamaan muotoaan varmaankaan viikkoon! Ei edes muutamaksi sekunniksi! Nainen käveli tuohtuneena, jälleen kerran, kohti metsää, joka oli hänelle kuin toinen koti. Äidin sanat kaikuivat hänen mielessään: "Muista palata syömään hyvissä ajoin! En jaksa aina lämmittää ruokaa sinulle, kun palaat retkiltäsi." Joo, joo, joo! Ei aina jaksa kuunnella, eikä varsinkaan jättää muodon muutos yritystä väiin yhden ruoan takia. Hän viettäisi metsässä niin kauan aikaa kuin vain haluaisi. Äiti ei mahda sille mitään. Huel päättää itseä mitä elämällään tekee, onhan hän jo aikuinen. Niin juuri! Joskus Huelin oli pakko muistutella itseään olevansa aikuinen, hän tunsi olevansa jotain ihan muuta. Hän oli kaikkea muuta kuin aikuismainen. Lapsellinen voisi olla sopivampi ilmaisu, vaikkei hän mikään hunsvotti ole. Hän on enemmänkin utelias ja uskoo melkein kaikkea mitä vain joku sanoo. Ellei toisen tarina nyt kuulosta ihan älyttömältä.
Nainen istahti kivelle, sille onnen kivelle, jolla oli onnistunut muodon muutoksessa aiemminkin. Hän uskoi kiven tuovan hänelle onnea ja sen, että kivi muistaisi hänet ja antaisi tälle sitä kautta voimia. Hieman puolihaltia silitti kiveä ajatuksissaan, kunnes kiinnitti kaiken huomionsa pois ympäröivästä maailmasta. Huel sulki silmänsä ja yritti kovasti, hän ajatteli susia, karhuja, mitä vain eläimiä, jotka olivat isoja ja muistuttivat joko koiraa tai sutta. Ajatuksissa vilisi mielikuvia susien hampaista ja murina kuului hänen päänsä sisällä. Nainen melkein jo tunsi kuinka hänen raajansa pitenivät, mutta ei uskaltanut avata silmiään, silloin yleensä hänen keskittymisensä herpaantui ja muodonmuutos epäonnistuisi. Kun hän jo tunsi karvojenkin muodostuvan ihoonsa, hän hihkaisi ja avasi silmänsä. Vain pienen hetken ajan saattoi Huel kuvajaisestaan järvestä nähdä pieniä karva haituvia ja hieman pidemmät käden raajat. Kuitenkin, liika innostuminen sai muodonmuutoksen kaikkoamaan yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Huel panikoi ja rukoili muotoaan tulemaan takaisin: "Voi ei, ei, ole kiltti tule takaisin!" Nainen päätti yrittää uudelleen, entistä kovemmin. Se ei kuitenkaan enää auttanut. Huel katsoi pettyneenä kuvajaistaan uuden yrityksensä jälkeen kiven juurelta alkavasta järvestä. Hän oli taas oma itsensä, siis tämä tylsä puolihaltia Huel. Raivo tuntui vyöryvän hänen tietoisuuteen, eikä hän osannut enää hillitä itseään. "Voi penteleen pirut sentään!" Huel ei ollut mikään paras kiroaja tai pahojen sanojen käyttäjä, mutta vihaiselta hän varmasti kuulosti tuon sanoessaan. Hän potki kiveä jaloillaan ärsyyntyneenä ja ponkaisi seisomaan. Hänestä tuntui kuin voisi repiä hiuksensakin irti päästään. Kuitenkin hiukset olivat liian arvokkaat hänelle ja hän tyytyi vain polkemaan maata ja potkimaan sitä ärsyynnyksissään. Huel ei useinkaan halua vahingoittaa maata jalkojensa alla ja menettää malttiaan. Nyt kuitenkin ärsyyntyminen ja pettymys ottivat vallan. "Miksi en voi osata mitään!" Hän tuhahti vielä kun meni nojaamaan läheiseen puuhun uupuneena, mutta vihasta edelleen kiehuen. Tiheä metsäkään ei helpottanut Huelin oloa, vaikka se yleensä rauhoitti lehtien havinalla häntä. Nyt tarvittaisiin jotain muuta keinoa viilentää päätä. Mutta miten...?