Kirjoittaja Crimson » 24 Marras 2013, 00:08
Jacka katsoi harmaaturkkia, tuon näyttäessä täysin hämmentyneeltä keijuhaltian yllättävästä esittäytymisestä. Olihan tuo ymmärrettävää, muttei nuorikko usein nähnyt ketään hämmentyvän siitä, että hän kertoi noille nimensä. Kettu oli siitä vielä onnekas, että Jacka kertoi tuolle omaa nimeään, eikä hatusta vetäen valinnut yhtä valenimistään tähän hätään. Tuskinpa tuo oli keijusta koskaan kuullut, vaikka olihan Jackalopen maine alemman kastin huulilla tunnettu, muttei kuitenkaan yhtä tunnettu, kuin aatelien ja porvareitten…
Ketunkorva kävi kuitenkin astumaan lyhyen vilkuilunsa jälkeen lähemmäs keijuhaltiaa, joka sai Jackan hymyilemään pienesti. Otus esittäytyi varovasti ääneen Rabaniksi, saaden Jackan näyttämään entistäkin tyytyväisemmältä niin aralta vaikuttavan olennon rohkeasta repäisystä.
”Hauska tutustua Raban”, keijuhaltia totesi pirteästi, taputtaen hyvin nopeasti, mutta silti kovin kevyesti harmaaturkkista olkapäälle ja käveli sitten tuon ohitse hyvin määrätietoisen oloisena. Jäniksenkorvainen pysähtyi kuitenkin vielä ja kääntyi katsomaan taakseen, ”Parempi että lähdemme jo nyt matkaan, ettei ehdi tulla niin säkkipimeää, etten minäkään enää näe eteeni. Tule, mennään”, nuorikko totesi hymyillen, viittoen vielä erikseen Rabania seuraamaan perässään.
Pieni suoja, johon Jackalope oli Rabania viemässä, kuului hänen vanhalle klaanilleen. Klaanilla oli useita sijoja siellä täällä ympäri Cryptiä, joissa jäsenet saattoivat pitää tarvittaessa majaansa. Useimmiten noita suojia käytti vaelluksillaan Jacka itse, eikä nulikka ollut luopunut tästä tavasta vieläkään, vaikkei enää kiltaansa kuulunutkaan. Vanha päällikkö oli kuitenkin aina tervetullut vierailemaan vanhoilla sijoillaan, eikä kenelläkään ollut syytä kieltää suojien käyttämistä keneltäkään, edes ulkopuolisilta. Tiettävästi Jacka oli vieläpä todistanut tämän kyseisen majan olevan tyhjillään, joten kenenkään ei pitäisi olla häntä ja Rabania siellä häiritsemässä.
Matka kulki läpi yhä vain synkkenevän metsän. Jacka piti jatkuvasti huolen siitä, että Raban seurasi hänen perässään, eikä yhtäkkiä eksynyt minnekään pimeässä. Ohessa keijuhaltia myös mietti, näkikö Raban paremmin pimeässä mitä hän itse? Olihan tuo kuitenkin eläin – ainakin jollain tasolla.
”Olemme ihan juuri perillä”, Jacka ilmoitti, ”Nousemme vain tuon pienen mäen rinteelle vielä”, nuorikko jatkoi, osoittaen lyhyesti vielä suuntaan johon oltiin jatkamassa.
Loivaa rinnettä myöten risteili kapea polku, jonka viertä kaksikon tuli seurata. Polku ei ollut edes vaikeakulkuinen, jonka takia keijuhaltia ei jatkuvasti pitänytkään silmällä sitä, kuinka Raban pärjäsi hänen perässään. Polun päässä häämötti lopulta kuitenkin pieni rinteeseen kaiverrettu kolo, jonka toiselta puolelta kajasti himmeä valo. Jackalope ohjasi Rabanin astumaan ensin ihmisen mentävästä kolosta toiselle puolelle, seuraten itse lopulta perässä.
Kun kaksikko saapui perille pieneen, mutta viihtyisään luolaan, kävivät siellä risteilevät valopallot kirkastumaan nopeasti, valaisten koko suojapaikan nähtäväksi. Siellä oli useita makuusijoja oljista ja vanhoista räteistä, sija nuotiolle, polttopuita – jotka tosin vaikuttivat kovin kosteanoloisilta – sekä kaikennäköistä krääsää kattiloista käsintehtyihin peleihin.
”Perillä ollaan!”, Jacka totesi ehkä turhankin iloisena, viitaten kettua astumaan peremmälle, ”Eihän tämä hääppöinen suoja ole.. mutta ole kuin kotonasi”.
//No problem, itse kullakin tässä taitaa olla aktiivisuus ongelmia käsiteltävänä x)//