Kirjoittaja Wolga » 18 Huhti 2016, 10:59
Se, että Nora oli avustanut toista synnytyksessä vain päiviä aikaisemmin, ei helpottanut hänen oloaan yhtään tämän liskonaaraan seurassa. Se ei vienyt pois totuutta, että olisi hyvin helppo saalis terävähampaiselle jätille. Siispä kätilö ojensi hennot käsivartensa ottamaan tarjotun munan vastaan, kiersi sen tiukasti vartaloaan vasten – pitäen silti huolen ettei onnistuisi vahingoittamaan sen haurasta kuorta. Jälleen pohti sitä, että tämän munan sisällä voisi kasvaa se, joka lopulta ottaisi hänen henkensä. Ajatus sai pisamakasvoisen kätilön värisemään, toisaalta täytyi olla tyytyväinen sillä näillä olennoilla oli tuskin syitä ottaa ihmisiä vangikseen ja kiduttaakseen. Seurasi katseellaan naaraan toimia, kun se ihmeen hellästi ja varoen poimi yhden munista suuhunsa. Tuntui jättävän hyvästit pesään jääville. Näky oli niin erilainen, jopa luottamusta herättävä, verrattuna siihen miten olento puhutteli häntä. Siinä vaaran saattoi melkein käsin tuntea. Hetken kätilö pohti olisiko hän voinut jotenkin auttaa muita jälkeläisiä, mutta hänen mahdollisuutensa useamman munan kantamiseen olivat huonot. Eikä halunnut ottaa riskiä, että hän olisi se, joka aiheuttaisi jälkeläisten kuoleman. Ennemmin sitten näin.
Nyökkäsi viimein naaraan komennolle viedä heidät turvaan ja käänsi sitten tälle selkänsä. Savun havu puski sieraimiin jo kitkerämpänä, ohittamattomana. Se kieli, että tuli saavuttaisi heidät pian. Lämmönkin pystyi jo melkein tuntemaan. Kätilö kiihdytti ohuet jalkansa hölkkään, mahdollisimman tasaiseen jotta ei vahingossa hölskyttäisi kuoren sisällä kasvavaa elämää olemattomiin. Matka tuntui pitkältä, niin pitkältä että hetken kätilö mietti oliko vienyt heidät sittenkin harhaan. Moinen liike koituisi kaiketi hänen kohtalokseen. Nainen ei kuitenkaan hidastanut kulkuaan, katsoi tiukasti eteensä ja varoi vilkuilemasta jotta olento perässään ei huomaisi hänen epävarmuuttaan. Kun oli menettämässä jo toivoaan, näki pienen kirkasvetisen puron ja sen ylittävän lankun. Helpotus tuntui hyvältä. Eihän hän ollut heitä hukkaan johdattanut, ei ollenkaan. Pian he pääsisivät tutun hökkelin pihaan, paikalle jonne harvat eksyivät ilman kutsua. Pysähdyttyään kätilö huohotti raskaasti, hiki kimalteli pisamaisilla kasvoilla ja sydän tuntui pusertuvan ulos rinnasta – olo oli kuin hakatulla. Voimaton ja tärisevä. ”Minne haluat tehdä pesän?”, kysyi naaraalta huohotuksesta katkonaisella äänellä.