SE RÄJÄHTÄÄ!

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Agna » 06 Elo 2015, 19:15

Jerrell

Mies oli poistunut ikkunan luota ja istahtanut kapoiselle sängylle Lorican viereen. Sänky tuntui kovalta takamuksen alla, varsinkin ollakseen tarkoitettu nukkumiseen, ja Jerrell mietti, millaista olisi rankka päivä toisensa jälkeen lysähtää - tai pikemminkin kolahtaa - sen päälle nukkumaan. Palkitsevalta, kai; olihan sänky pehmeämpi kuin ei mitään, ja toisilla ei ollut sänkyjä lainkaan. Siihen nähden tämä oli kai oikein oivallinen paikka nukkua. Jerrell oli kuullut, että kaupungin länsikujilla asui ihmisiä, joilla ei ollut taloja ollenkaan, ja länsikujien lähellä olevissa kaupunginosissa oli köyhääkin köyhempiä ihmisiä, joiden taloista luultavasti puuttuivat sängyt kokonaan. Ajatus ei miellyttänyt kuuroa, sillä hänen mielestään heikompiosaisia olisi pitänyt jotenkin tukea. Hänkin oli saanut valtavasti tukea sen jälkeen, kun oli tullut Cryptiin, ja ilman edellistä ammattiaan hän luultavasti asuisi muiden köyhien tavoin lähellä länsikujia jossain rapistuvassa, haperoituvassa majassa. Sen sijaan vuosien tuottamat tulot olivat poikineet hänelle oikean talon ja oikeaa maata, jolle hän sai tehdä, mitä halusi. Sen jälkeen hän oli ollut pitkään melko varaton, mutta sentään hänellä oli ollut talo päänsä päällä. Alridge ja Lorica olivat auttaneet hänet jaloilleen myymällä hänen tuottamiaan syötäviä, ja siitä hän olisi perheelle ikuisessa kiitollisuudenvelassa. Ehkä osa tuosta velasta olisi paikattu tänään.

Joitain toveja myöhemmin mies havahtui siihen, että kaikki liikahtelivat paikallaa, ja Silas oli jo rynnännyt ulos kädet heiluen. Jerrell hyökkäsi ikkunaan katsoakseen mistä oli kyse, ja totta tosiaan, nelipyöräiset, katetut vankkurit lipuivat mökin ohi sillä samaisella tiellä, jota Jerrell oli aiemmin tutkaillut. Ja vielä oikeaan suuntaan! Mies taputti käsillään innoissaan kapeaa ikkunalautaa, ja kääntyi sitten kahden naisen puoleen. Silas oli jo juossut vankkurille asti, ja luultavasti osaisi pyytää, mitä tarvitsi. Nora näytti nuokkuvan, hän oli ilmeisesti nukkunut - tai käynyt lähellä unta. He keskustelivat jotain Lorican kanssa, mutta Jerrell ei ihan päässyt puheeseen kiinni. Hän päätti poistua mökistä nähdäkseen, oliko Silasin neuvottelu tuottanut tulosta, ja huomasi sitten tunnistavansa vankkureiden kuljettajan, joka oli laskeutunut kärryjensä päältä tullakseen keskustelemaan muidenkin kanssa. Jerrell ei tiennyt kuljettajan nimeä, mutta oli nähnyt tämän kauppatorilla lukuisia kertoja. Luultavasti hän siis tuntisi Lorican, ja oli ehkä tunnistanut Silasinkin. Kuuro ei ollut aivan varma.
Mies jäi odottelemaan pihalle ja nyökkäsi Jerrellille tervehdykseksi, ja kuuro vastasi samalla tavalla hakien sitten Lorican sisältä.

Jerrell talutti vastasynnyttäneen naisen ulkoilmaan. Lorica tuki toisella kädellään mekon sisään käärittyä lasta, toisella itseään Jerrellin olkaa vasten. Tämä talutustapa oli paljon helpompi, kun miehen ei tarvinnut pitää koko kyynärvarrellaan naisesta kiinni. Kuljettaja tunnisti Lorican selvästi, ja riisui kuluneen hattunsa tervehtiäkseen tätä. Mies sanoi jotain vastasyntyneestä ja, kun hän katseli tätä heltyneenä, Jerrell tunsi suurta ylpeyttä itsestään. Minä autoin hänen tuomisessaan maailmaan, hän olisi halunnut sanoa tälle varttuneemmalle miehelle, jonka omat lapset olisivat luultavasti jo aikuisia hekin. Lorica halasi kyljellään Jerrelliä kiitosten ja hyvästien merkiksi ennen irroittautumistaan vanhemman miehen otteeseen, ja Jerrell saattoi heidät kärryille asti. Onneksi kärryn perässä oli pari porrasta, joten heidän ei sentään tarvinnut nostaa äitiä lapsineen kyytiin istumaan. Kun pakolliset pulinat ja selvitykset matkasta oli tehty, Lorica nousi portaat toisen miehen avustuksella ylös. Melko kiikkerältä nousu kuitenkin näytti, ja Jerrell oli valmiina ottamaan putoavan lapsen tai naisen vastaan - onnekseen hänen ei tarvinnut. Silas viittoi kuurolle kiitoksen kävelessään tämän vierelle ennen vaunuihin astumistaan, ja Jerrell halasi poikaa tukevasti vastaukseksi. Silas myös antoi Jerrellille leipäpalansa ja kuivalihansa, koska vankkureissa näytti olevan tarpeeksi ruokaa jaettavaksi muutenkin. Huomaavainen ele, sillä kuurolla luultavasti tulisi vielä nälkä tämän illan aikana. Lähtijät olivat oletettavasti kiittäneet Eleonoraakin ennen poistumista, Jerrell toivoi. Hänelle oli jätetty perheen hevonen, jotta hän saisi tuoda sen kotiin sitten, kun palaisi. Hevosella matka taittuisi yksin paljon nopeammin, kuin se oli tullessa taittunut - puoleen väliin tosin. Jerrell kääntyi katsomaan Noraa olkiaan kohautellen. Hän ei tiennyt, oliko halukas lähtemään vielä, sillä olisi mielellään jutustellut kätilön kanssa enemmänkin. Se, halusiko kätilö tehdä niin, oli Jerrellille kuitenkin arvoitus. Siispä hän työnsi kädet taskuihinsa ja palasi sisään mökkiin. Olihan hänellä joka tapauksessa vielä hujan hajan levitettyä omaisuutta siellä.

//Hahaa, eikä mikä sattuma! :D On hyvä nimi kyllä!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Wolga » 24 Elo 2015, 12:01

Kätilö työnsi sormensa oranssinpunertaviin hiuksiinsa astellessaan hieman lähemmäs pihalle pysähtynyttä miestä kärryineen, ei hänen käsissään ollut tehdä päätöksiä muiden puolesta, mutta jos hän olisi saanut päättää, olisi tämä mies saanut kuljetettavakseen vain sanan kotipuoleen. Nyökkäsi leukaansa pyöreä kasvoiselle miehelle, kun tämän tutkiva katse seisahtui nukkavieruun kohta enemmän keijua kuin ihmistä muistuttavaan naiseen. Tai ehkä tuo tulija joutui katsomaan kahteen kertaan saadakseen selvyyden siitä, että oliko tämä hentoinen hahmo edes nainen. No, mekko sillä oli yllään kuitenkin. Mitä ilmeisimmin tämä mies oli kuitenkin tämän kolmikon tuttuja, ehkäpä luotettavaksi tiedetty ja tunnettu sillä Lorican kasvoilla ei näkynyt häivähdystäkään epäluulosta. Myös Silas tuntui olevan innoissaan sopiessaan kyydistä. Viimein Nora laski katseensa myös Jerreliin, aikoikohan toinen lähteä samalla kuin pieni perhekin? Mitä mies yleensäkään tänne jäisi hänen kanssaan kahden, olisiko se kovin outoa jos toinen haluaisikin jäädä vielä hetkeksi? Olihan tuo kuuro mies toki juossut varmasti yhden päivän edestä, ei olisi mikään ihme jos pitkissä raajoissa vielä painaisi väsymys.

Vastasynnyttäneen äidin puhutellessa häntä lämpimään sävyyn, katkaisi kätilö ajatuksen juoksunsa ja siirsi huomion naiseen. Hymy piirtyi huulille aitona, lähes rentona ja siro käsi ojennettiin ottamaan vastaan lämmintä kädenpuristusta. ”Ette te ole tästä mitään velkaa, sainhan jo ruokaakin”, hymyili naiselle, joka tiedusteli asiallisesti kuinka paljon hänen pitäisi toimittaa kiitokseksi kaikesta. Lorica tuntui epäileväiseltä ja ilmeisen halukkaalta väittämään vastaan, mutta epäilemättä hänkin oli kovin uupunut eikä jaksanut vääntää kättä ruoka palkkion riittävyydestä. Ehkäpä nainen päätti mielessään, että lähettäisi tälle kätilölle vielä jotain kiitokseksi avusta. Jos ei rahaa, niin ruokaa, tai jotain muuta tarpeellista. Nora sipaisi sormillaan vielä pienokaisen päälakea ennen kuin Lorica jatkoi matkaansa hyvästelemään pitkän huiskeaa miestä. Selvästikin toisen oli tarkoitus jäädä tänne vielä hetkeksi. Nora ei osannut sanoa, oliko ajatus hänestä hyvä vai erittäin huono. Kädet vietiin puuskaan rintakehälle ja alahuuli jäi hampaiden vangiksi, kun katseli pihallaan avautuvaa näkymää.

Kun vieras, tai ei ehkä enää niin vieras, mies kääntyi häntä kohden ja kohautti olkiaan otti Nora askeleen taaksepäin ja risti käsivartensa rintakehälleen tiukemmin, seurasi katseellaan miehen kulkua ohitseen ja mökkiin. Olihan toisella tosiaan omaisuutta levällään. Lähtisikö mies nyt heti? Kun hahmo oli kadonnut sisälle ränsistyneeseen mökkiin, Nora huokaisi. Ehkäpä hän halusikin tutustua tähän ilmeisen hyväntahtoiseen ihmiseen, siitä huolimatta että toisen jalkovälissä oletettavasti killui jotain mikä teki ihmisestä kuin ihmisestä potentiaalisen pahantekijän. Kätilö rentoutti käsiään ja silotteli mekkonsa kangasta vatsan kohdalta. Sitä paitsi, hän oli omassa kotonaan ja tutun metsän keskellä. Kyllä hän yhden väsyneen kuuron saisi karistettua kannoiltaan. Katse seisahtui yhä pienellä terassilla lepäävään kirveeseen. Ja olihan hänellä aseitakin. Kyllä hän oli niin turvassa, kuin vain toisen ihmisen seurassa saattoi koskaan olla.

Nora ei kuitenkaan seurannut miestä mökkiin, vaan kaapaisi taskunsa täyteen pihalta löytyviä pikkukiviä jonka jälkeen siirtyi hökkelinsä taakse. Seinää vasten oli nojallaan hieman huteran näköiset tikkaat, jotka eivät varsinaisesti kutsuneet kapuamaan niitä pitkin ylöspäin. Puolat olivat jo kelottuneen, harmaan puun näköiset ja paikoitellen tikapuissa kasvoi sammaltakin merkkinä kosteudesta, joka oli vanhaan rakenteeseen pesiytynyt. Kätilö ei kuitenkaan osannut pelätä tikapuiden kestävyyttä, sillä olihan hän ennenkin niitä pitkin kavunnut katolle katselemaan maisemia ja tähyilemään mahdollisia vaaroja, jotka voisivat häntä odottaa. Niin nainen teki nytkin, tosin päivän ponnistuksista jäykät raajat pitivät huolen siitä, että katolle kipuaminen ei tuntunut niin kevyeltä kuin yleensä. Kätilö asettui harjalle istumaan ja hymyili. Maisema oli hiljainen, vain pikkulinnut ja muut metsäneläimet pitivät ääntä. Kärryjenkin natina ja kavion kopse oli jo kadonnut, vieden mukanaan matkustajien iloisen puheensorinan. Pisamaiset kasvot rentoutuivat ja hymy syveni, oikeastaan hän odotti näkevänsä Jerrellin ilmeen, kun mies havaitsisi hänet täällä. Halusi myös tietää, olisiko toinen edes halukas tulemaan katolle hänen seurakseen. Ja jos ei olisi, niin miten he pääsisivät yhteisymmärrykseen siitä, että jatkaisivatko he vielä hetken iltaa yhdessä, jos toinen oli maassa ja toinen katolla? Kätilö naurahti mielikuvalleen.

Nora päätti, että heittelisi noilla pikkukivillä kuuroa, mikäli tämä tulisi pihalle. Ehkäpä sitten saisi miehen huomion ja voisi viittoa, sekä huutaa toista liittymään hänen seuraansa katolle. Oikeastaan olisi hyvää treeniä, jos hän saisi kerrankin kirjoittaa toiselle ihmisille ja joutuisi lukemaan toisen kirjoittamia tekstejä. Ja ainakin se olisi jännittävämpää kuin kirjojen tavailu hiljokseen äänettömässä mökissä.

//sorrriiii, hieman venähtänyt tämä vastaaminen!
Wolga
 

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Agna » 31 Elo 2015, 22:01

Jerrell

Mies asteli mökkiin uupunein jaloin ja metsästi katseellaan hattuaan sekä takkiaan. Ensimmäiseksi mainittu oli yhä Eleonoran sängyllä, takki sen sijaan tuhannen mytyssä keskellä lattiaa. Kuuro poimi takin syliinsä ja käänsi nihkeät hihat oikein päin samalla suoristellen rutistuneita liepeitä. Selkämyksessä oli jonkin verran hiekkaa jonka mies puristeli huolellisesti pois ennenkuin puki vaatekappaleen jälleen päälleen. Hänen oli ehtinyt jo tulla hieman viileäkin, kun hiki oli haihtunut iholta taivaan tuuliin ja väsymys oli vallannut kehon. Syöminenkin oli saanut ruumiinlämmön laskemaan. Ja olihan ilta jo pikkuhiljaa hiipimässä Cryptin metsien ylle, joten ei siis ollut mikään ihme, että iho alkoi nousta kananlihalle. Jerrellin jalat kuljettivat hänet sängyn vierelle, ja mies poimi hatun käsiinsä. Hän ei laittanut sitä päähänsä, vaan piteli sitä rintansa korkeudella käsissään, kuin olisi saapunut kertomaan jollekulle raskaat uutiset omaisen kuolemasta. Jerrell otti mukaansa myös paperin ja kynän, sillä hän halusi kiittää kätilöä sanoin. Olivathan he ehtineet toimittaa jos jonkinlaisia töitä tämän päivän aikana yhdessä, jakamatta ajatuksiaan kuitenkaan juuri lainkaan.

Mies vaelteli talossa huoneesta toiseen, ja kun ei löytänyt Eleonoraa mistään, hän kurkisti pihalle. Olihan nainen saattanut mennä heittämään vettäkin, he kun olivat juosseet koko päivän eikä kumpikaan ollut valittanut liian täydestä rakosta. Toisaalta juomistakin oli harrastettu aika vähän. Jerrell yritti olla tiiraamatta liian tarkasti metsään siltä varalta että kätilö oli oikeasti kadonnut toimittamaan jotain henkilökohtaisia asioitaan, mutta päätti sitten kävellä ulos. Olihan hänen löydettävä Nora ennen lähtöään, sillä olisi epäkohteliasta kadota tiehensä tuosta noin vain. Sellainen ei kuulunut Jerrellin tapoihin, eikä varsinkaan nyt kun hän melkein väitti tulevansa toimeen arkaluontoisen kätilön kanssa. Jerrell koputteli sormellaan ulko-oven reunaan ja katseli ympärilleen hattu, paperinippu ja kynä käsissään. Hän oli edelleen katonräystään suojissa ja käänteli päätään puolelta toiselle kuin petoeläimiä pelkäävä peura. Vihreänruskeat silmät kahlasivat metsikön reunoja myöten, mutta turhaan. Mitään ei näkynyt. Jerrell päätti ottaa pari askelta eteenpäin siltä varalta, että Nora olisi mennyt talon taakse.

Olkapäähän kopahtava, pieni esine sai Jerrellin kääntymään säikähtäneenä ympäri. Hän katsahti ensin ovelle ymmällään, mutta lähes yhtäjaksoisella liikkeellä nosti katseensa katolle. Toinen pikkiriikkinen kivi osui häntä samanaikaisesti rintaan, muttei juuri tuntunut takin läpi. Jerrell oli jo levittänyt kätensä sivuilleen äskeisestä pahoitteluasennosta, ja hänen kasvoilleen nousi hämmästyneen ilmeen kautta huvittunut, nauravainen hymy. Kaiken tämän jälkeen häntä nakeltiin kivillä katolta? Mies sulloi kaikki tavaransa vasempaan kouraansa ja kyykistyi noukkimaan maasta pienen kiven itselleenkin. Hän heitti sen itsevarmana kohti kattoa, mutta heitto meni kyllä täydellisen vinoon ja luultavasti kolahti jonnekin Eleonoran oikealle puolelle. Mies hieraisi nolostuneena hartiaansa ja kohautti sitten olkiaan. Urheilulliset lahjani rajoittuvat valitettavasti tanssillisia taitoja vaativiin lajeihin. Olen pahoillani, oi neito katolla, hän puheli mielessään ja heilautti sitten kättään sen merkiksi, että luovuttaisi suosiolla kivenheittokilpailussa. Siispä hän tyytyi etsimään keinoa, jolla Nora oli päässyt katolle. Ilmeisesti hän halusi kuuron katolle seurakseen - mistä mies tietysti oli hyvinkin otettu. Kierrettyään tovin taloa Jerrell huomasi kiikkerän näköiset tikkaat, ja totesi ne nousukohdaksi. Hän laski hattunsa päähänsä suoristettuaan ensin sen lierin, ja sulloi sitten paperin ja kynän taskuunsa. Muutamalla väsyneellä vedolla hän oli saavuttanut katon reunan, ja ravisteli uupuneena käsiään. Parilla päänpudistuksella ja puuskahduksella hän ilmoitti naiselle, ettei kiipeäminen kyllä olisi tullut kysymykseenkään normaalitilanteissa enää tällaisen päivän päätteeksi. Nyt Jerrellillä ei kuitenkaan ollut vaihtoehtoja. Tai no, olisihan hän voinut karauttaa matkoihinsa hevosellaan, mutta ajatus ei ollut niin mielekäs, kuin seuran pitäminen.

Katolle päästyään Jerrell käveli kädet levällään tasapainotellen Eleonoran viereen ja asetteli itsensä istumaan harjanteelle naisesta mallia ottaen. Tästä katolta katseltuna ilta näytti hämärämmältä, kuin sisältä päin - tai sitten Jerrell tajusi vasta nyt, miten paljon aikaa oli kulunut. Hän näytti hymyillen kätilölle paperia ja kynää. Syventyessään paperin ääreen Jerrell ei kuitenkaan enää tiennyt, mitä olisi kirjoittanut. Hänen oli ollut tarkoitus lausua vain kiitokset ja hyvästit, mutta nyt hänestä tuntui, ettei hän vielä ollut lähdössä.
Mikä päivä, hän aloitti kirjoittamisen ja tuijotti kahta sanaa paperilla. Mieheksi kuuron käsiala oli melko moitteetonta. Se oli vanhanaikaista ja silmukkaista, mutta siitä sai selvää. Kaunista se ei ehkä ollut, mutta hoiti tehtävänsä sanojen välittämisessä. Jerrell punnitsi seuraavia sanojaan tarkkaan. Hän halusi puhua tästä päivästä, sillä hänellä ja Noralla ei ollut mitään muutakaan jaettavaa. Kenties toistensa menneisyydet, mutta kummallakaan ei ollut hyviä syitä avautua historiastaan. Onko lapsen syntymä aina yhtä ihmeellinen? En ole koskaan nähnyt mitään noin -- Jerrell seisahtui hetkeksi miettimään, millä sanalla kuvaisi pienokaista, -- koskematonta. Sanat näyttivät turhan kaunopuheisilta miehen mieleen nyt kirjoitettuina, mutta hän antoi niiden olla. Kynä pyöri hänen kädessään, ja hän vilkaisi Noraa vierellään, siveellisen välimatkan päässä. Jerrell käänsi paperia ja katsoi, mitä he olivat aiemmin kirjoittaneet, ja koitti siten päätellä saisiko sinutella Noraa. Voitko hyvin? hän kirjoitti sitten äskeisen alle ja päätti jättää teitittelyn. Vaikka se olisi ollut kohteliasta, olisi se tuntunut väkinäiseltä kaiken tämän seikkailun jälkeen. Hän ei ollut varma oliko Nora täysin toipunut aiemmasta pyörtymisestä, mutta ulkoisesti hän näytti olevan kunnossa, ellei erinäisiä väsymyksen merkkejä otettu huomioon. Kuuro ojensi paperin ja kynän naista kohti.

//Ei haittaa! Itse kullakin vähän kestää koulujen alkamisen takia :> Koitan päästä taas vauhtiin!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Wolga » 15 Syys 2015, 15:34

Pidättyväinen ja arka kätilö ei tosiaan olisi kaiketi ensimmäinen ihminen, jonka kuvitteli näkevänsä ränsistyneen talon katolla heittelemässä puolituttua miestä kivillä. Sen Norakin toisen kieltämättä häkeltyneestä ilmeestä ymmärsi, hetken mietti että oliko ratkaisunsa väärä – ehkäpä jotenkin nyt kutsui miehen riisumaan kohteliaan ja luotettavan naamionsa, kun nuori nainen avasi varovaisesti käsiään tämän edessä. Kuvainnollisesti. Yhtälailla kuin häntä määritti menneisyytensä haamut, oli hän kuitenkin jossain syvällä myös ihan tavallinen ihminen, nainen ja kätilö. Ihminen, josta katolle kiipeäminen oli rauhoittavaa ja mukavaa, ihminen joka halusi jakaa tämän maiseman ja tunnelman toisen ihmisen kanssa. Etenkin, kun siihen nyt oli hyvä tilaisuus ja seuralainenkin oli osoittautunut kohtalaisen täysipäiseksi tapaukseksi. Hymy pilkahti suupielissä, kun tikapuilta kuului tyytymätöntä puhinaa ja pian natinaa, kun mies lopulta päätti kiivetä katolle.

Nora siirtyi hieman, kun tasapainoa hakeva kuuro hipsi hänen viereensä ja osoitteli paperia ja kynää. Nyökkäys antoi vienon suostumuksen keskustelun aloittamiseen, tai kirjoittelun nyt heidän tapauksessaan. Mies vaikutti keskittyneeltä pidellessään kynää, selvästi pohtiessaan mitä voisi kirjoittaa – ei ollut ihme, että tällaisen päivän jälkeen ei löytynyt sanoja. Olikohan Jerrell ollut puhelias ennen kuuroutumistaan? Eikö toinen ollut kirjoittanut, että oli kuuroutunut jossain vaiheessa elämäänsä eikä suinkaan jo pienenä lapsena. Tutkiva katse siirtyi miehestä maisemaan, joka totta tosiaan tuntui hämärtyvän melkein silmissä, kun aurinko painui puiden latvojen taakse ja pian katoaisi taivaanrantaan. Pimeys teki maisemasta samalla satumaisen ja turvallisen, mutta muistutti mielessä asuvia alkukantaisia vaistoja hämärässä vaanivista vaaroista. Nora kuitenkin uskoi, että metsässä oli paljon paremmassa turvassa kuin ihmisten keskellä kylissä ja kaupungeissa, joissa liikkui ihmisten lisäksi myös kaikenlaisia muita eläjiä. Toki niitä muita eläjiä kulki metsässäkin, mutta täällä tilaa toistensa kiertämiseen oli, eikä hän ollut kohdannut täällä olonsa aikana montaakaan otusta, joka olisi osoittautunut vaaralliseksi.

Kun paperinpalaa ojennettiin häntä kohden, kätilö empi hetken. Halusiko hän todella edes tietää, mitä tällä vieraalla miehellä olisi sanottavaa? Entä jos se olisi jotain ikävää? Epäilys kuitenkin sivuutettiin ja paperi otettiin haltuun, hymy käväisi suupielissä hänen katsellessaan noita koukeroisia kirjaimia. Aikaisemmin hän ei ollut nähnyt tällaista käsialaa, kauniilla tavalla jotenkin rujoa – ehkä vähän vanhanaikaista? Huulet liikkuivat sanoja tapaillen, kun nainen luki kirjoitettua tekstiä. Välillä kohotti katseensa pihaan, tai vilkaisi miestä vierellään, mutta keskittyi pian tekstiin. Noraa häiritsi lukemisensa hitaus, se että jonkun sanan näinkin lyhyestä tekstistä joutui tavaamaan kahteen kertaan, ennen kuin sen merkitys avautui. Hän ei kuitenkaan halunnut luovuttaa, se olisi merkinnyt epäilemättä Jerrellin lähtöä takaisin kotiinsa. Vielä ei tuntunut olevan oikea aika hyvästeille. Toisen kirjoituksesta välittyvä tunne lapsensyntymää kohtaan oli liikuttavaa, hellä hymy väreili Noran siroilla kasvoilla. Ehkäpä hän voisi saada oppipojan? Ajatus sai naisen hymähtämään. Asiakkaiden ilme ainakin olisi näkemisen arvoinen, jos hän ryhtyisi kuljettamaan kuuroa miestä mukanaan toimittamassa lapsia maailmaan. Naiset, saati näiden miehet, tuskin olivat vielä valmiita moiseen.

Luettuaan viimeisen kysymyksen, empi Nora hetken, lopulta ojentautui koskettamaan Jerrellin olkaa nopeasti. Lähinnä hipaisemaan. Kosketusta siivitti nyökkäys, jonka oli tarkoitus vakuuttaa toinen hänen hyvinvoinnistaan. Olihan olonsa edelleen heikko ja nälkäkin oli palannut, taskunpohjalle säilötty kuivalihan pala lämmitti mieltä, eikä Nora vielä halunnut tyydyttää alkavaa nälkäänsä. Vasta sitten, kun tiesi menevänsä pian nukkumaan. Kätilö oli kuitenkin tottunut siihen, että olonsa tuskin koskaan oli kovinkaan voimakas, joten tämän hetkinen tila ei juuri poikennut normaalista. Seuraavaksi keskittyi vastaamaan hänelle osoitettuihin kysymyksiin, jälleen huulet liikkuivat sitä mukaan kuin kynä piirsi harakan varpaita paperille. Sellaista tää joksu on, mut se mitä sä näit tuolla metsässä, korvaa mulle kaiken. Se on aina yhtä ihmeellistä, kirjoitti. Noran olisi tehnyt mieli kirjoittaa enemmänkin, kuvailla sitä tunnetta joka valtasi hänet aina, kun etenkin haasteiden kautta maailmaan saatiin ilmestymään terve ja elinvoimainen lapsi. Hän ei kuitenkaan tiennyt sanoja, joilla voisi sitä kuvailla. Sille ei ole sanoja, mulla ei ole sanoja, kirjoitti ja nosti katseensa hetkeksi Jerrelliin, mietti miten jatkaisi. Se pieni olento, jok ensimäistä kertaa avaa silmänsä sun käsivarsilla, rääkäsee… Sil on koko elämä eesä. Nora puri välillä alahuultaan, vilkaisi taivasta jotta ei herkistyisi. Olisihan sekin näky, kun asiansa tunteva kätilö rupeaisi pillittämään ilman järkevää syytä. Älä huoli, mä voin ihan hyvin. Tälläinen on mun valinta, mä haluun et köyhilläki on mahdollisuus apuun. Tuo metässä laukkaaminen vaan ei oikein tee hyvää mulle. Kynän liike keskeytyi, kun Nora mietti kuinka jatkaisi tätä keskustelua, ehkä yrittäisi viedä sitä kevyemmille urille. Hän ei kuitenkaan ollut hyvä vitsailemaan, eikä erityisen kepeä luontoinen muutenkaan.

Onko sinulla perhettä? Et ole tainut olla ainakaa syntymäsä mukana?. Viimeinen lause kirjoitettiin paperille ja Nora tuijotti hetken tuottamaansa tekstiä. Hän olisi halunnut kysyä vielä jotain, tai sanoa jotain. Ei kuitenkaan tiennyt miten olisi enää jatkanut, joten alahuultaan mietteliäänä pureskellen ojensi lapun kohti Jerrelliä.
Wolga
 

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Agna » 27 Syys 2015, 19:35

Jerrell

Kuuro mies nyökkäsi paperilappusen saatteeksi Noralle, joka oli ottanut paperin vastaan, joskin selvästi pohdittuaan ensin. Jerrell ei oikein ymmärtänyt mistä moinen ele johtui, mutta toisaalta hän oli ehtinyt tarkkailla tarpeeksi päivän mittaan tätä naista todetakseen varovaisuuden olevan osa hänen käyttäytymistään. Mies tuli muistaneeksi kirveen, jolla Eleonora oli aluksi häntä uhannut, ja kykeni nyt melkein huvittumaan vielä päivällä häntä hirvittäneestä tilanteesta. Olihan se ollut melko absurdia, mutta naisen eleessä oli ollut perääkin, kun Jerrell mietti asiaa nyt erilaisin silmin. Hän pohdiskeli arpia naisen niskassa ja kuvitteli, että Noralla oli luultavasti syynsä kohdata toivomattomat vieraat raskaasti aseistettuna.
Ilmeen naisen kasvoilla pystyi kuitenkin tulkitsemaan positiiviseksi, kun hän lopulta syventyi lukemaan sanoja. Vaikka hymy olikin pieni, kuuro huomasi sen kyllä. Hänen silmänsä olivat vuosikausien tuijottelusta tarkat, eikä tuon vienon kaaren huomaamiseen vaadittu liiemmin ponnisteluita. Jerrell päätti kuitenkin olla tuijottamatta toisen lueskelua, joka vaikutti hieman nihkeältä. Se oli ymmärrettävää, sillä Cryptissä oli paljon sellaista väkeä, joka ei osannut lukea lainkaan. Vaikka mies osasikin kirjoittaa ja lukea itse sujuvasti, hänen mielestään oli arvostettavaa jo se, että kirjoitettujen kirjainten seasta löysi oikeat sanat ja kykeni lisäksi vielä kirjoittamaankin niitä.

Jerrell hieroi käsiään yhteen odotellessaan vastausta. Ilta oli hieman viileä, mutta mies ei voinut sanoa olevansa kylmissään. Oikeastaan hänen oli ihan hyvä olla. Katolla ei tuullut, mutta aurinko paistoi enää niin matalalta, ettei sitä voinut nähdä tiheän metsän takaa. Toisella puolella kaksikkoa taivas oli syvän sininen, toisella puolella aurinko värjäsi nauhamaisia pilviä vaaleanpunaisiksi. Se oli oikein kaunista. Joskus Jerrell mietti, olisiko luopunut mielummin näköaististaan vai kuulostaan, jos olisi saanut valita. Hän olisi luultavasti valinnut kuulon kaikista sen puutteen aiheuttamista ongelmista huolimatta. Oli totta, ettei hän voinut enää laulaa tai soittaa - tai ainakaan oppia soittamaan uusia kappaleita - eikä kuulla musiikkia, laulua tai puhetta. Oli myös totta, että itsensä puolustaminen oli paljon hankalampaa, kun kuka tahansa saattoi yllättää takaapäin koska vain. Toisaalta sokea olisi vielä avuttomampi vihollisia vastaan, ja liikkuminen olisi paljon hitaampaa. Jerrell oli kuitenkin kuullut (tai pikemminkin nähnyt) puhuttavan, että jotkut sokeat käyttivät kuuloaan silminään. Miten se toimi, siitä ei miehellä ollut aavistustakaan. Sokeat kuitenkin jäivät paitsi niin paljosta, kuten tästä upeasta auringonlaskusta ja erilaisten ihmisten kauneudesta. Haltioista puhumattakaan, mutta heidän kaltaisiaan Jerrell ei ollut nähnyt vuosiin. Mies tunsi kosketuksen olkapäässään ja kääntyi katsomaan naista vierellään. Tämä nyökkäsi sen suurempia selittelemättä ja syventyi takaisin kirjeen pariin. Jerrell oletti, että se oli jonkinlainen vastaus johonkin, mitä hän oli kirjoittanut kirjeeseen, mutta vasta hetken päästä mies ymmärsi mihin Eleonora oli äsken vastannut. Hän hymyili vastaukseksi, vaikkei nainen sitä enää katsonutkaan.

Nainen näytti puhuvan ääneen sanoja sitä mukaa kun kirjoitti niitä. Siinä oli jotain viehättävän alkeellista Jerrellin mielestä, mutta hän ei oikein osannut sanoa miksi. Jostain syystä toisen jatkuva, harras yrittäminen sai miehen heltymään. Eleonora oli ollut niin tomera ja päättäväinen synnytyksen yhteydessä, että Jerrell oli alkanut pitää häntä eräänlaisena auktoriteettina heidän keskinäisen kokosuhteensa suuruudesta huolimatta. Todellista voimaa kun ei aina mitattu hauiksissa. Tällä hetkellä Jerrell kuitenkin tunsi olevansa fiksumpi osapuoli, vaikkei hän missään nimessä väheksynytkään kätilöä sen tähden, ettei hänen kirjoituksensa ollut yhtä nopeaa. Kukin tyylillään.
Kun Jerrell vihdoin sai paperin takaisin käsiinsä, ei hän malttanut juuri pitää sivistyttä katsekontaktitaukoa kommunikoidakseen naisen kanssa, vaan hyppäsi suoraa rivien tavailuun. Kuten viimeksikin, oli Eleonoran käsiala hieman hapuilevaa, mutta siitä sai moitteettomasti selvää. Se, mikä yllätti kuuron, oli tekstistä huokuva, voimakas kielen murtaminen. Puhuikohan Nora näin luonnossakin? Ehkä hän sattui aiemmin artikuloimaan vähäiset lauseensa vain tehdäkseen asiansa kuurolle selväksi? Jerrell oli itse aina puhunut hyvin virallista yhteiskieltä, kenties jäänteenä hovielämästä.
Selväksi tuli ainakin se, että vauvan syntymä oli aina yhtä hienoa. Ajatus sai Jerrellin hymyilemään. Hän ymmärsi, ettei Nora osannut kuvailla tapahtumaa enempää. Miehen sydäntä lämmitti valtavasti, kun hän luki Noran rivit siitä, että tämä halusi tarjota köyhillekin mahdollisuuden turvalliseen synnytykseen. Se oli arvokas apu, ellei jopa korvaamaton. Leukapartainen mies tunsi kuitenkin korviensa hieman punehtuvan, kun nainen huomautti ettei juoksentelu metsässä tehnyt hänelle hyvää. Kyllähän Jerrell ymmärsi sen, mutta heillä oli ollut kiire. Ehkä hänellä olisi mahdollisuus pahoitella nyt.

Jerrell luki viimeisen kysymyksen ja seisahtui hetkeksi siihen. Hänen mahaansa kouraisi, mutta hän päätti jättää kysymyksen viimeiseksi, niinkuin se oli ehkä tarkoitettukin.
Olet varmasti korvaamaton apu monille äideille, Jerrell aloitti, ja lisäsi sitten vielä: ja heidän perheilleen. Hän ajatteli, että Nora ehkä kaipaisi ulkopuolisenkin kehuja, vaikka äidit varmasti kiittäisivätkin häntä aina synnytyksen jälkeen. Olen iloinen, että olet kunnossa. Anteeksi että pidin niin kovaa kiirettä... Olin hieman paniikissa, jos totta puhutaan. Jerrell naurahti itsekseen ensimmäisen kerran sen päivän aikana - ei kovin äänekkäästi, mutta väreily hänen kurkunkannellaan kertoi, että Norakin oli saattanut kuulla sen. Miehen suusta pääsi ääntä lähinnä tällaisissa tilanteissa muistuttamaan siitä, että ääni tosiaan oli yhä olemassa, vaikkei sitä käytettykään. Jerrell oli kyllä tietoinen siitä, että jotkut kuurot pystyivät puhumaan täysin normaalisti, vaikkeivät he kuulleet omaa ääntään. Vastapuolen puheen he "kuuntelivat" huulilta lukemalla kuten hänkin, mutta hän ei itse vielä ollut uskaltautunut kokeilemaan, osaisiko puhua normaalisti ilman että kuulisi itseään. Hän pelkäsi alkavansa huutaa vahingossa, tai että kukaan ei saisi sanoista selvää. Ehkä hän rohkaistuisi jonain päivänä.
Sitten mies vakavoitui ja jäi pyörittelemään kulmistaan kolhiutunutta kynää. Oliko hänellä perhettä? Ei. Piti olla. Oli ollut tyttö, jonka Jerrell olisi halunnut viedä vihille, mutta niin ei koskaan käynyt. Sota oli hänelle katkera ja kova asia, se oli niin armoton ja muutti kaiken hänen elämässään. Jerrell ei tiennyt, missä hänen vanhempansa olivat, sillä sota oli ajanut heidät erilleen.
Minulla ei ole perhettä. Tauko. Kuuro mietti, olisiko halunnut tehdä tuskansa selväksi, mutta ei uskonut asian koskettavan kätilöä. Hän oli varmasti nähnyt jos jonkinlaisia ihmiskohtaloita elämänsä aikana, joten Jerrell ei halunnut hukata hänen aikaansa syytämällä niitä hänelle lisää. Itsehän Nora oli tietysti kysymyksensä kysynyt, joten tuskin hän aivan välinpitämätönkään asian suhteen oli. Päätös oli kuitenkin jo tehty. Tämä oli ensimmäinen synnytys, jonka näin. Toivon joskus näkeväni oman lapseni syntymän. Jerrell päätti vastauksensa. Siitä huokui pelko yksin jäämisestä, eristäytymisestä. Mies kuitenkin ymmärsi olevansa outo tapaus monille, ja siksi ehkä pelottavakin. Eikä hän voinut syyttää siitä muita.

Entä onko sinulla? Nora oli kirjoittanut asuvansa yksin, mutta se ei aina tarkoittanut, etteikö henkilöllä olisi perhettä - vanhempia, sisaruksia tai omaa jälkikasvua. Puolisoa tai vaikka lemmikkiä. Jerrell oli asian suhteen vilpittömän utelias, kuten ihmisistä yleensä. Siksi hän halusikin kysyä lisää kysymyksiä, nyt kun he kerran kaksin tässä istuskelivat.
Kauanko olet asunut Cryptissä? Nora kertoi tulleensa lännestä, mutta Jerrell ei tiennyt, tarkoittiko se aluetta ihmisten kylän toisella puolen, vai kenties läntisiä mantereita. Kauanko olet ollut kätilö? Arvostan ammattiasi kovasti, sillä se vaikuttaa rankalta. Eikö sinua pelota asua yksin? Häntä nimittäin pelotti aika ajoin, eikä hän ollut edes nainen. Crypt sulki sisälleen myös epärehellisiä henkilöitä, ja Jerrell oli hiljattain saanut tuta heidän karkeutensa jouduttuaan pahoinpitelyn uhriksi keskellä kylää. Jerrell listasi kysymyksiä toisensa perään ja seisahtui sitten huomaamaan, kuinka tungettelevalta kuulostikaan paperilla. Hän rykäisi hieman ja jatkoi sitten toiselle riville.
Olen pahoillani, monta kysymystä. Olen liian utelias. Sinun ei tarvitse vastata niihin, jos et halua. Mies päätti kirjoitelmansa ja pähkäili, halusiko vielä lisätä jotain peitelläkseen epäkohteliaisuuttaan, mutta päätti olla kaivamatta kun valoa ei enää näkynyt. Hän ojensi paperin Noralle virnistäen vinosti ja kohautti hieman pahoittelevasti olkiaan. Eihän hän ollut sinänsä mitään pahaa sanonut, mutta hän pelkäsi, että Nora saisi viestistä sellaisen vaikutelman, että Jerrell olisi hieman liian kiinnostunut hänen elämästään. Jerrell henkäisi syvään ja jäi katselemaan kätilöä. Voi, kuinka hän olisi halunnutkaan puhua.

//Myöhäisillan edit 1.10.: Hih heh huh ajattelin että tämä kuva ei ole jakoa varten mutta pakkohan se nyt on! Katsoin äsken varmaan 5 "Strangers kissing for the first time" -videota ja nyt olen niin romanttisen hölmön fiiliksissä että tuli luotua tämä :d Koska tuli siitä kaikesta kiusallisuudesta mieleen nämä kaksi kiusallista. Jep jep. Ei mitään. Kaikki hyvin. Jatkakaatte!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Wolga » 28 Joulu 2015, 17:19

// anteeksi, anteeksi tämä kesto! Ja vastaus on ihan puhdasta tajunnanvirtaa, että koita saada siitä jotain kiinni :D Jaja siis aivan mahdoton tuo kuva, sulan kun katson sitä. Etenkin, kun ne kyseiset videot on niin ällöttävän romanttisen ihania. Hymyilen aina tyhmänä, kun katselen niitä kiusaantuneita ja hellyttäviä ilmeitä. Joten oli oikea päätös julkistaa tuo kuva! //


Hän antoi nyt katseensa pysytellä Jerrellissä, kun mies luki hänen tekstiään. Puhumattomuus tuntui turvalliselta. Kätilö ei ollut kai koskaan ollut hyvä puhumaan, tai ainakaan hän ei muistanut olleensa koskaan puheliasta sorttia. Ehkä hän puhui perheelleen ennen kuin kaikki muuttui? Hänen lapsuuden muistoihinsa ei liity puhetta, tai keskusteluja – ihme, että on oppinut puhumaan ollenkaan. Hän puhuu kysyttäessä, ja kun tilanne on sitä vaatinut. Kyllähän hän myös tuntee kohteliaan rupattelun käsitteen, mutta ei voi väittää olevansa siinä erityisen hyvä tai luonteva. Siksi kai Jerrell tuntui niin hyvältä seuralta tällaisen päivän jälkeen, he kommunikoivat mutta eivät puhuneet. Sopivan etäisesti, mutta silti intiimisti ja tutustuen. Matalana värisevä nauru sai Noran irtoamaan ajatuksistaan ja kohottamaan kulmiaan yllättyneenä, hän oli ajatellut, ettei miehestä lähtisi juuri ääntä. Että äänen tuottamiseen tarkoitetut rakenteet olisivat jotenkin ruostuneet pois, tai surkastuneet. Kätilö ei edes yrittänyt peittää hymyään, huvittuneena omasta ajattelemattomuudestaan hän käänsi katseensa maisemaan ja antoi itsensä jälleen kadota ajatuksiinsa. Eikö toinen ollut kertonut, että ei ollut aina ollut kuuro? Tai ainakin mies oli ollut hovinarri joskus, ehkäpä toisella mantereella ennen Cryptiin saapumista. Ei kai hovinarrit voi olla kuuroja? Tai miksi ei. Mutta kuninkaat kaiketi haluaisivat kertoa näille toiveitaan, mikä kävisi helpommin, jos molemmat osapuolet kuulivat.

Metsä kuulosti rauhalliselta, valmistautui yöpymään. Päivälinnut livertelivät viimeisiä sointujaan ja etsivät tovereitaan, tai ehkä huutelivat ilmaan loitsuja pitääkseen pedot pois pesistään. Kukapa niistä tietää? Ei Nora ainakaan. Vaikka ei kyllä kyseenalaistaisikaan, jos joku kertoisi metsänelävillä olevista ihmeellisistä kyvyistä. Kuten vaikka loitsimisesta. Tämä maailma tuntui niin kummalliselta paikalta, ehkä yliluonnollisuuksia oli kaikkialla muuallakin, todennäköisesti oli, mutta tälle mantereelle niitä oli pesiytynyt huomattavan paljon. Tai ehkä täällä oli otolliset oltavat erilaisille lajeille, myös niille maagisemmillekin. Nora ei voinut olla muistelematta kohtaamistaan suuren, puhuvan liskon kanssa. Kuinka hurjasti sen kohtaaminen oli pelottanut ja kuinka hän ei ollut voinut jättää vanhaa emoa vain kuolemaan synnytykseensä. Vaikka se olisi voinut maksaa hänelle hengen. Vaikka olipa hänen hengenmenokseen meinannut koitua useampi muukin asia, siihen kai oppi suhtautumaan – kuolemaan. Vaikka hän ei tahtonut kuolla ja pyrki pitämään itsensä elinvoimaisena, ei kuolema häntä pelottanut. Häntä pelotti kivut ja tuskat, ahdistus ja vangituksi jääminen. Kuolema olisi aina pois pääsy, hyvästä ja pahasta.

Kynän paperia vasten aiheuttama kahina lakkasi, mikä sai kesakkoiset kasvot kääntymään kohti kirjoittajaa. Käsivarsien ote tiukkeni sääriensä ympäriltä ja leuka painautui polvea vasten nojalleen, täydelliseen tarkkailuasentoon. Myöhemmin hän ymmärtäisi, miksi mies oli hetkeksi lopettanut kirjoittamisen ja miksi kasvot olivat verhoutuneet vakavaan ilmeeseen – ehkäpä kivuliaaseenkin? Miehen ilmeitä oli kiinnostava seurata, etenkin nyt kun ne tuntuivat vaihtuvan tiheään. Siinä missä naista kiehtoi ääretön elämänilo ja nauru, kiehtoi häntä myös ne synkemmät tunteet. Hän niin harvoin tunsi kadehtimaansa iloa ja naurua, muutoin kuin työssään, ne tuntuivat kovin vierailta ja oudoilta tunteilta. Vaikka epäilemättä sellaiset tunteet olivat elämän kannalta hyödyllisiä ja sydäntä keventäviä. Synkät tunteet olivat hänelle tuttuja, ei lainkaan pelottavia tai lamaannuttavia. Kätilö oli oppinut elämään oman mielensä maailman kanssa, vähine iloineen. Ehkä Jerrellin vakavuus tuntui hänestä samaistuttavalta, teki miehestä lähestyttävämmän.

Hymy leveni suupielissä, ei nyt korvasta korvaan kuitenkaan, kun seurasi miehen kynän liikettä paperilla. Toinen pääsi selvästi synkemmistä aiheista eteenpäin, johonkin innostavaan tai kiinnostavaan. Kynä näytti kiitävän tottuneesti paperilla, muodostaen samalla kauniista kirjaimista lauseita. Nora antoi itsensä keskittyä toisen sivuprofiiliin, joka nyt oli hyvin tarjolla. Maisemaa hän saattoi katsoa vaikka joka ilta, mutta harvoin hän vapaaehtoisesti jakoi iltaansa tuntemattoman miehen kanssa. Tai oliko toinen enää niin tuntematon? Katse seurasi kapean nenän kaarta aina pienen parran ohi ulkonevalle ylähuulelle ja sitä pitkin leualle. Miltähän noin pieni parta mahtaisi tuntua sormissa, tai poskella? Nora kyllä muisti elävästi miltä risuinen merimiehen parta tuntui, moisen näkeminenkin sai kätilön edelleen nykypäivänä kavahtamaan. Siisti, hillitty parta ei kuitenkaan ainakaan tämän miehen kasvoilla aiheuttanut juuri negatiivisia tunteita. Lähinnä ajatuksen siitä, että toisen muuten kovin kauniilla tavalla lapsekkaisiin kasvoihin sopi huoliteltu parrantapainen oikein hyvin.

Kulmat rypistyivät miehen virnistykselle, josta oli luettavissa veijarimaista pahoittelua – sellaista nuoren miehen ilmeilyä. Toisaalta moinen ele hieman huvittikin Noraa, sillä hän ei ollut aiemmin ajatellut Jerrelliä erityisen nuoreksi. Mutta totta puhuakseen seuralaisensa ei varmasti voinut olla kovinkaan iäkäs. Olihan mies jaksanut juosta ties mistä asti mökille, samalla Noraa kantaen. Puhumattakaan siitä kuinka monta kertaa toinen joutui matkan taittamaan. Ei siihen vanha mies kykenisi. Kätilö otti paperin vastaan, huomaten samalla, että tila alkoi uhkaavasti loppua. Ajatus huolestutti naista. Mitä sitten tapahtuisi, kun paperista loppuisi tila?

Miehen kehut lämmittivät kätilön mieltä. Kyllähän hän kehuja sai, tai kiitoksia nyt ainakin lähes päivittäin, mutta ajatus ulkopuolisen arvostuksesta lämmitti hänen mieltään. Vaikka ei Jerrell enää ulkopuolinen ollut, olihan mies nähnyt hetkiä aiemmin paljon enemmän kuin moni avioliitossa asuva perheellinen mies koko ikänsä aikana. Ehkäpä kehut juuri siksi lämmittivät erityisesti? Poskipäät punehtuivat hieman mielihyvästä ja pisamat näyttivät hetken hehkuvan vaaleaa ihoa vasten, kun Nora käänsi katseensa seuralaiseensa ja kosketti varoen tämän polvea saadakseen miehen huomion itseensä. Jerrellin katsoessa, kätilö kiitti tätä lausuen ”kiitos”, samalla miestä silmiin katsoen. Ehkäpä tuolla sanalla ja eleellä oli suurempi tarkoitus kuin kiittää kirjoitetuista kehuista, ja olikin. Nora halusi kiittää kunnioituksesta ja avusta, seurasta jota nyt huomasi kaivanneensa ja sanattomasta ymmärryksestä hänen omasta tilastaan. Tämän jälkeen keskittyi jälleen lappuun. Ei perhettä, sanojen perässä kenties hieman tummemmaksi painunut piste. Nora epäili tauon johtuneen noista sanoista. Myös toisen kirjoitettu toive tuntui vahvistavan tätä ajatusta. Nyt hän olisi toivonut voivansa puhua niin, että Jerrell olisi kuullut. Hän olisi halunnut sanoa, että kyllä mies vielä joskus löytäisi perheensä – jos ei omia lapsia, niin kenties jonkun orvon. Orpoja Cryptissä tuntui riittävän, eikä Nora epäillyt hetkeäkään etteikö entisen hovinarrin sydän olisi ollut riittävän avoin myös niille lapsille, jotka eivät olleet hänen omiaan.

Kysymykset muuttuivat henkilökohtaisemmiksi, hänenkin perhettään tiedusteltiin. Nora oli huono valehtelemaan, edes kirjoittamalla, mutta hän ei halunnut kertoa menneisyydestään liikaa. Sellaisia asioita ihmiset eivät aina osanneet käsitellä, eikä hän halunnut niistä puhua. Ei kai edes kirjoittaa. Oon ihan yksin ja se on oma valinta, kirjoitti huultaan purren. Eräs merimies ja sen sisko kasvatti mut, merimiehen kohdalla kynää pitelevä käsi vapisi hieman, tämä oli enemmän kuin kukaan Cryptissä oli hänestä kuullut. Cryptissä oon asunu noin vuoden, tulin muualta, kirjoitti kuten totuus olikin. Hän kirjoitti murtaen, puhekieltä kaiketi siksi, että oli suurimmaksi osaksi itse opetellut lukemaan ja kirjoittamaan. Toki nunnien opastuksella, luostarissa hän oli myös opetellut puhumaan yleiskieltä ja niin sanottua kirjakieltä. Hän yhä ’ajattelee’ murtaen, tekstiä ei saa muodostumaan kuten sen oikein kuuluisi. Vakavuus vaihtui jälleen hymyksi, kun miehen kirjoitus muuttui innokkaammaksi ja kysymykset kevyemmiksi. Näihin olisi helpompi vastata.

Oon ollu kätilö jo vuosia, mä kuljin pentuna erään lapsenpäästäjän kans ja sit luostarissa kunnes usklasin lähtiä tänne, nyt kirjoittaminenkin tuntui helpolta ja tuo kumma tekstin läpi välittyvä into tuntui tarttuvan Noraan. Mä pelkään kipua ja vankeutta, mut en mä pelkää kuolemaa tai yksinäisyyttä, vilkaisi Jerrelliä syrjäkarein, miettien miten hän voisi kirjoittaa jotta ei järkyttäisi miestä synkkyydellään. Ja mulla on keinoni suojella itteäni asioilta joita pelkään, hoksasit kai?, virnisti muistellessaan heidän ensikohtaamistaan. Vaikka todellisuudessa hänen mukanaan kuljettamat teräaseet on enemmän oman hengen riistämistä varten, kuin itsepuolustukseen – etenkin jos tilanne vaikuttaa toivottomalta. Mitä hovinarri tekee?, kirjoitti ja olisi kai kirjoittanut muutakin, ellei olisi huomannut tilan loppuvan kesken. Kulmat painuivat takaisin huolestuneeseen ryppyyn. Hän ei ollut varma, että oliko miehellä paperia vielä taskussaan lisää vai pitäisikö heidän väistyä yön tieltä tahoilleen nukkumaan? Nojautui hieman Jerrelliä kohden ja osoitti täyttä lappusta, jonka jälkeen levitti avuttomana käsiään ennen kuin tarjosi paperia ja kynää takaisin miehelle.
Wolga
 

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Agna » 29 Joulu 2015, 18:08

Jerrell

Ilme Noran kasvoilla oli varovaisen innokas, kun tämä tavaili paperin ensimmäisiä rivejä. Jerrell hymyili havainnolleen ja käänsi katseensa eteenpäin metsän suuntaan, mutta tunsi sitten kosketuksen polvellaan ja kääntyi takaisin naisen puoleen. Lyhyt sana oli helppo lukea huulilta, ja luettuaan sen Jerrell kohtasi kätilön katseen. Ei tarvinnut olla tietäjä osatakseen tulkita, että nainen oli tosissaan. Eikä se ehkä ollut kiitos ainoastaan paperiin kirjoitetuista sanoista, vaan muustakin. Hennon ihmisen kasvoilta huokui tyytyväisyys, ehkä liikutus? Ei samanlainen liikutus kuin siinä hetkessä, jonka Jerrell oli kokenut pidellessään vastasyntynyttä vauvaa sylissään, vaan jotain muuta. Ehkä tässä hetkessä oli jotain naisen kaipaamaa, kuka tietäisi, ja Jerrell ei voisi kysyä. Hymy kohosi miehen suupielille ja hän nyökkäsi hitaasti vastaukseksi. Olisi ehkä puristanut tuttavallisesti naisen kämmentä, muttei uskaltanut. Hän päätti jättää kosketuskontaktien tekemisen Noran harteille, sillä aiemman kokemuksen perusteella hän ei selvästikään ollut mielissään liiasta läheisyydestä. Se sopi Jerrellille, sillä hän ei halunnut säikyttää naista enää enempää, vaikka he olivatkin koko päivän juosseet käsikynkässä metsän päästä toiseen. Jokin miehen mielen sopukoissa sanoi silti, että olisi parempi pitää naiseen sensuelli turvaväli.

Jerrell siirsi katseensa jälleen tummuvaan, iltaiseen metsään, kun Nora jatkoi tekstin tapailua. Lisähaastetta naisen jo muutenkin tahmeahkoon lukemiseen toi varmasti se, että pihalla alkoi hämärtää, eikä valo ollut näkemiseen kaikkein otollisin. Pimeää pihalla ei vielä ollut, mutta valo alkoi livetä heiltä karkuun tasaista tahtia. Se harmitti Jerrelliä, sillä hän joutuisi ensinnäkin ratsastamaan pimeässä kotiin, mikä hankaloittaisi hänen toimintakykyisimmän aistinsa toimintaa ja tekisi hänestä kuuron lisäksi myös sokean, ja toisaalta hänen pitäisi jättää uusi tuttavuutensa hetkeksi rauhaan. Jerrell halusi olla sosiaalisempi, kuin pystyi, ja siksi tällaiset hetket olivat hänestä unohtumattomia. Uudet tuttavuudet, nimittäin, ja millaisen seikkailun he olivatkaan jo kokeneet! Yhtäkkiä Lorica, Silas ja vauva palasivat hänen mieleensä, ja hän pohti, olisivatko he jo päässeet turvallisesti kotiin. Niin mies ainakin toivoi, ja tunnusteli kuivalihaa taskussaan. Jostain syystä kuuro ei tuntenut nälkää. Ehkä hän oli liian meditatiivisessa mielentilassa ajatellakseen nälkää kaiken tämän seesteisyyden keskellä, ja toisaalta vieraan naisen seura ehkä vähän jännittikin häntä nyt, kun kaikkein aggressiivisin tilanne oli jo ohi ja adrenaliini oli lakannut virtaamasta. Jäljellä oli enää normaalia kanssakäymistä - tai no, niin normaalia kuin kuuron ja kuulevan välillä saattoi olla. Paperi oli ainakin ihan varteenotettava keino kommunikoida.

Jerrell kääntyi katsomaan Noraa, kun huomasi sivusilmällään tämän nojautuvan itseään kohti. Kätilö ojensi hänelle paperin, jossa oli enää muutamalle riville tilaa. Noran eleistä saattoi myös päätellä, ettei heidän juttutuokionsa kestäisi enää kauaa, ellei paperia löytyisi lisää. Jerrell vakavoitui hetkeksi, käänsi paperin ympäri ja totesi, ettei toisellekaan puolelle mahtunut juuri mitään, sillä heidän ensimmäinen keskustelunsa oli kirjoitettu sinne vallan huolimattomasti ja melko isoin kirjaimin, luultavasti jotta molemmat saisivat sanoista selvää tositilanteen tuoksinassa. Mies puhalsi ilmaa nenästään mietteliäänä ja tunnusteli taskujaan. Toisessa oli kuivalihaa ja toinen oli tyhjä. Housuissa ei ollut taskuja. Jerrell loi Noraan huolestuneen katsauksen, kohautti olkiaan ja nosti sitten etusormensa pystyyn sen merkiksi, että nainen soisi Jerrellille hetken, kun hän lukisi mitä tällä oli ollut sanottavaa.

Nora kirjoitti asuvansa yksin, ja ilmeisesti oli tyytyväinen päätökseensä. Mikäs siinä, Jerrell mietti, vaikkei ollut ihan vakuuttunut siitä että nainen olisi turvassa keskellä metsää varsin haperoituvassa mökissä. Miehellä ei kuitenkaan ollut varaa kyseenalaistaa kätilön valintoja, sillä tällä oli luultavasti syynsä. Nora kirjoitti myös merimiehestä ja tämän siskosta, ja kuuro pohti, mitä heille oli mahtanut käydä. Ehkä Nora oli vain saanut tarpeekseen muiden huostasta ja muuttanut pois. Jerrell oli kuitenkin huomaavinaan, että käsiala oli heikompaa tässä kohdassa kirjettä. Joko merimiehen kohtalo oli ollut surkea ja hän oli ollut naiselle tärkeä, tai vaihtoehtoisesti Nora oli ollut onnekas päästessään hänestä eroon. Jerrell halusi tietää lisää. Hän halusi kuulla koko tarinan ja olisi voinut viettää vaikka koko yön odottaessaan, että Nora olisi kirjoittanut kokopitkän version mökkinsä seiniin tai vaikka raapinut sen tikulla hiekkaan, mutta mikään kysymys ei ollut tarpeeksi hienovarainen kaivelemaan puolituntemattoman naisen menneisyyttä lisää. Siispä Jerrell sai tyytyä vain pätkäistyyn versioon ja joutui käyttämään mielikuvitustaan.
Cryptissä Nora oli asunut ilmeisen vähän aikaa, mutta kätilönä hän oli toiminut pitkään. Jerrell ei ollut yllättynyt, sillä niin varman näköisenä nainen oli toiminut päästäessään Lorican lapsen ja ohjeistaessaan kuuroa. Nora oli selvästi omistautunut työlleen, ja se oli Jerrellistä ihailtavaa. Kaikenlainen ammattitaito herätti hänessä kunnioitusta, ja varsinkin tämä, johon liittyi uuden elämän mahdollistaminen. Mikä valtava voima Noran hartioilla lepäsikään - ehkei hän edes itse käsittänyt sitä.

Seuraavaan kohtaan syventyessään Jerrellin ilme synkentyi. Nora pelkäsi kipua ja vankeutta, muttei kuolemaa tai yksinäisyyttä. Nuo olivat sellaisen henkilön sanoja, joka oli elämänsä aikana kokenut juurikin sitä, mitä pelkäsi; sellaisen henkilön, jota oli satutettu, ja joka ei päässyt pelkäämästään paikasta pois. Kuuron aivot tuntuivat raksuttavan hetken aikaa, kun hän käänsi osittain järkyttyneen ja osittain valaistuneen katseensa kätilön kasvoihin, sitten hetkellisesti niskaan, jota leikkaavat arvet mies yhä muisti, ja sitten jälleen kasvoihin. Ne arvet eivät olleet siinä vahingossa, eivätkä minkään eläimen aiheuttamia. Vaikka no, eläin oli joissain tilanteissa suhteellinen käsite. Koska kuuro ei kuitenkaan voinut sanoa mitään, hän kääntyi takaisin paperin puoleen. Ei siis ihme että Nora oli suhtautunut häneen aluksi sellaisella kauhulla. Jerrelliä hävetti yhtäkkiä hirveästi, että hän oli noin vain kävellyt sisälle naisen taloon, mutta sen pahoittelu oli jo myöhäistä, ollutta ja mennyttä. Kun Nora kirjoitti osaavansa puolustaa itseään ja viittasi heidän ensikohtaamiseensa, miehen mieli kirkastui ja hänen suustaan pääsi uusi, tahaton naurahdus, jonka jälkeen suupielet jäivät huvittuneeseen hymynkareeseen paljastaen rivin valkeita hampaita. Se oli tottavie ollut melkoinen ensikohtaaminen, ja valtava kirves pikkuruisen naisen käsissä tuntui nyt enemmän koomiselta kuin uhkaavalta. Sitten Jerrell rykäisi ja otti kynän kirjoitusotteeseen sormiensa väliin. Paperilla oli tilaa enää parille riville, joten hän kirjoitti: Siispä toivon, ettei sinua satuteta enää. Viimeinen sana paljasti miehen ajattelevan, että niin oli joskus tapahtunut - tai se paljasti, että hän oli nähnyt naisen arvet, vaikkakin tahattomasti. Se oli hienovaraisinta, mitä mies saattoi asiaan sanoa osoittaakseen samalla, ettei hän ainakaan aikonut olla Noralle mikään uhka. Jerrell ei saanut toisten satuttamisesta mitään mielihyvää, ja pelkäsi sellaista kohtelua itsekin. Hovinarrit tekevät näin, Jerrell lopetti tilan päättyessä ja antoi paperin Noralle, odotti että hän lukisi sen, ja nosti sitten jälleen sormensa pystyyn sen merkiksi, että yrittäisi nyt selittää asiansa ilman sanoja.

Kuuro asetti ensin kätensä sellaiseen asentoon, kuin olisi pidellyt sylissään näkymätöntä luuttua. Vasen käsi oli olevinaan luutun kaulalla ja oikea käsi näpytteli ilmaa miehen vatsan kohdalla. Hovinarrit soittivat soittimia. Sitten Jerrell nosti kaksi sormeaan pystyyn sen merkiksi, että seuraisi seuraava asia. Hän rykäisi kurkkuaan niin, että tunsi äänen virtaavan ulos sieraimistaan. Jerrell katsoi Noraan, vei kaksi sormea huultensa eteen ja piirsi kaaren suun luota pois päin osoittaakseen, että hovinarrit lauloivat. Tätä liikettä hän säesti kolmella lyhyellä nuotilla, jotka hän hyräili tietämättä lainkaan, mille ne kuulostaisivat. Ajatus sai hänet naurahtamaan hieman sen jälkeen ja pudistelemaan päätään. Hän kohautti olkiaan huvittuneena ja kohotti käsiään sen merkiksi ettei tiennyt, miltä se kuulosti. Sitten hän nosti kolme sormea kasvojensa korkeudelle ilmoittaakseen, että seuraisi kolmas asia. Kolmantena Jerrell oli pitelevinään näkymätöntä naista tanssiotteessa - hän ei uskaltanut nousta seisomaan ja esittää tanssiliikkeitä liukalla katonharjanteella, tai katkaisisi vielä niskansa tippuessaan alas - eli hän asetti oikean kätensä näkymättömän naisen vyötärölle ja vasemmalla piti kiinni tämän kädestä. Hän ei uskaltanut näyttää mallia Noran kanssa, ettei tämä lähtisi konttaamaan karkuun. Sitten Jerrell keinui huolettomasti puolelta toiselle, ja sen jälkeen vielä demonstroi muutamia iloisempia tanssiliikkeitä käsillään, mutta idea luultavasti meni perille jo ensimmäisen liikkeen kautta. Sitten Jerrell pysähtyi hetkeksi ja näytti mietteliäältä. Hovinarrit kertoivat myös vitsejä ja huvittivat hallitsijoita tarinoillaan, mutta miten sen saisi kerrottua? Mies vilkaisi naista ja nosti neljä sormea pystyyn. Sitten hän teki peukalostaan alaleuan ja muista sormistaan yläleuan ja napisutti niitä yhteen suunsa vieressä osoittaakseen, että hovinarri puhui paljon ja teki paljon suullaan. Sen jälkeen hän laski kätensä ja puuskahti hieman surkuhuvittuneesti. Toisinsanoen hovinarri teki kaikkea sitä, minkä kuuroudella saattoi mitätöidä heti. Jos Jerrell olisi ollut lääkäri, hän voisi yhä ommella repeytynyttä lihaa takaisin yhteen, tai kirjailijana saattaisi yhä kirjoittaa. Mutta tarvitessaan puhettaan ja kuuloaan hän ei voinut jatkaa hovinarrin tehtäviä, tai ei ainakaan uskaltautunut yrittämään, onnistuisiko se.

//Hiiohoi! Täällä ollaan! Ja saat ihan päättää seuraavassa pelissä mitä tapahtuu, passittaako Nora Jerrellin jo kotiin nukkumaan vai keksiikö kaksikko vielä jotain tähän peliin (viskaa vaikka yksärillä jos haluat suunnitella jotain) c:
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Wolga » 30 Joulu 2015, 02:24

Kätilö nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi, ehkäpä tätä keskusteluksikin kutsuttavaa kanssakäymistä olisi helpompi käydä, kun toinen saisi luettua hänen kirjoituksensa. Katseli nyt jalkoihinsa, niiden alla nököttävään paikoin sammaloituneeseen kattoon. Joskus rankkasateella vettä oli satanut sisään. Silloin katon reikien tilkitseminen oli saanut kätilön itkemään elämänsä kurjuutta, hän oli vasta saapunut Cryptiin ja löytänyt tämän hökkelin. Ja kun muutenkin oli ollut hankalaa opetella elämään ilman luostarin suomaa turvaa, niin sitten vielä kirottu kattokin vuoti. Nyt Nora saattoi jo nauraa muistolleen litimäristä vaatteista ja kohmeisista sormista, kun oli siinä turhautumisen ja ärtymyksen tunteessa uhmannut kohtaloaan kiipeämällä märälle katolle. Sinä iltana hän oli naputellut ränsistyneen hökkelin pihapiiristä löytyneillä tykötarpeilla harmaita lankun pätkiä kattoon ja huutanut kaatosateeseen kuin hullu. Mitä oli huutanut? Ei kätilö oikeastaan enää muistanut, epäilemättä kaikkea mikä mieltään painoi aina itsesäälistä kuolleisiin vauvoihin ja menneisyyteen. Sen jälkeen hän oli nukkunut hyvän yön, ikään kuin sade olisi puhdistanut hänet kaikesta pahasta. No, eihän se ihan niinkään ollut. Mutta ehkä se sade oli tylsyttänyt terää hieman, auttanut Noraa löytämään palan minästään. Jälkeenpäin oli myös siistinyt korjauksiaan kauniimmalla ilmalla, eivät ne vieläkään erityisen taidokkailta paikkauksilta näyttäneet, mutta hieman paremmilta kuitenkin.

Silloin, kun kuuro käänsi kasvonsa häneen, Nora tajusi paljastaneensa liikaa. Eihän hän halunnut kenenkään tietävän, tai kyselevän, saati muistuttavan häntä asioista jotka olivat tapahtuneet. Ymmärrys paistoi noilla kasvoilla, ainakin siltä hänestä tuntui kun syrjäkarein seurasi miehen toimia. Vaistomaisesti vei kätensä niskaansa ja hieraisi aavistuksen koholla olevaa ihoa sormillaan, muisto niistä iskuista vihloi aina joskus – ikään kuin arvet olisivat tulleet vain hetki sitten. Toisaalta, melko taidokas orjuuttajansa oli ollut, kun oli kyennyt mitoittamaan raivonsa siten, että mitään hiuksilla tai vaatteilla peitettävissä olevaa jälkeä ei Norasta löytynyt. Yhä avonaiset hiukset aseteltiin paremmin peittämään ihoaan. Hän oli pilannut kaiken, nyt mies varmasti haluaisi kysyä ja tuntisi ehkä sääliäkin. Kätilö pelkäsi, että jatkossa Jerrell tulisi muistuttamaan pelkällä olemassa olollaan häntä niistä asioista, joita ei halunnut muistaa. Pelkäsi, että joka kerta toisen nähdessään hän muistaisi mitä oli mennyt ajattelemattomasti kertomaan. Se hetki toisen katseen alla tuntui hiljaisemmalta kuin aikoihin, ja sekunnit tuntuivat minuuteilta. Kun Jerrell viimein käänsi katseensa takaisin paperiin, huomasi kätilö pidättäneen hengitystään ja ilma purkautuikin voimakkaana huokauksena ulos naisen keuhkoista. Ehkäpä oloaan olisi helpottanut nähdä toisen hymy, olisi kai ollut hauska tietää miehenkin muistelevan heidän kohtaamistaan huvittuneena. Ei Nora tuota hymyä kuitenkaan nähnyt, oli liian keskittynyt omiin mietteisiinsä. Pohtimaan, että pitäisikö hänen nyt nousta jaloilleen ja laskeutua katolta, laittaa ovi kiinni perässään ja toivoa että Jerrell ymmärtäisi poistua vähin äänin paikalta. Mutta voisiko hän toista lähettää yönselkään, eihän mies kuullutkaan mitään. Pimeässä ei näkökyvystäkään paljoa hyötyä ollut, ehkä tuo talon nurkilla käyskentelevä hevonen toimisi ratsastajan korvina ja kuljettaisi myös ratsastajansa turvaan mikäli vaara uhkaisi?

Rykäisy sai Noran siirtämään katseensa nyt kirjoittamiseen syventyneeseen mieheen. Sanat löysivät nopeasti paikkansa, toinenhan ei ollut löytänyt enempää paperia joten suurempaa tarinointia tuskin oli tulossa. Ainakaan kirjoitettuna. Niinpä osasi olla valmiina ottamassa vastaan kaikesta käsittelystä jo hieman suttaantunutta paperin palaa. Tällä kertaa vältti kuuron katsetta, ei halunnut tietää mitä toinen ajatteli tai saada mitään mielikuvia siitä, mitä katse hänelle voisi kertoa. Tuo mies toivoi, että häntä ei enää satutettaisi. Nora oli päättänyt, että niin ei tulisi koskaan enää tapahtumaan, mutta ei voinut sanoa sitä seuralaiselleen. Ei siksi, että häntä ei kuultaisi vaikka yrittäisi. Vaan siksi, että pelkäsi sanojensa paljastavan paljon enemmän kuin itsestään halusi antaa. Vai oliko tuo pelko oikeastaan enemmänkin opittua kuin todellista? Ehkäpä aikaisempi ajattelemattomuus olikin mielen epätoivoinen yritys päästää irti jostain? No, Nora ei ollut koskaan tutustunut mieleen sen erityisemmin, joten eihän osannut moisille ajatuksille antaa juuri painoarvoa. Nuo kirjoitetut sanat kuitenkin upposivat lihaan kirvelevinä, mutta oudon lohdullisinakin. Oli mukava uskoa siihen, että tämä mies toivoi hänelle hyvää.

Ensin kulmat kurtistuivat häkeltymisen merkkinä, kun teksti tuntui loppuvan kuin seinään. Ai mitä ne hovinarrit tekevät? Hän kääntyi katsomaan hieman epäileväisenä mieheen, joka nyt oli nostanut yhden sormen ilmaan. Hetken kätilö joutui miettimään mitä juuri näki, ensin tuo kummallinen käsien asento ei näyttänyt ollenkaan tutulta. Lopulta ymmärrys astui hämmennyksen tilalle ja naisen ilme varmasti kirkastui niin, että Jerrellkin huomaisi tämän tajunneen. Nora nyökytteli ja hymyili suorastaan riemuissaan siitä, että oli tajunnut mitä toinen eleillään yritti esittää. ”Sinä soitit”, lausui varoen ja hiljeni jälleen, kun mies nosti kaksi sormea pystyyn. Oikeastaan oli aika kutkuttavaa arvailla mitä tuleman piti ja mitä hänelle seuraavaksi kerrottaisiin ilman ääntä, sehän oli kuin jonkinlainen leikki. Toinen esittää ja toinen arvaa. Seuraavien eleiden jälkeen värisevä ääni purkautui Jerrellin huulilta, kyllähän sen melodiaksi tunnisti vaikka Nora ei tiennytkään minkä melodia. Ääni oli kuin verhon takaa, mutta sai naisen vakuuttuneeksi siitä, että tämän miehen ääni oli ollut kaunis. Jos nyt miehistä niin saattoi sanoa. ”Lauloit”, nyökytteli sanansa tueksi. Tämä oli hyvä leikki, se veti ajatukset tiivisti tähän hetkeen. Seuraava oli helppo arvata. Hetken Nora myös pelkäsi, että toinen intoutuisi liiaksi ja nousisi jaloilleen, se ei olisi ollut kovin turvallinen ratkaisu ottaen huomioon missä he aikaansa viettivät. Hän oli joskus halunnut opetella tanssimaan, etenkin sen jälkeen kun oli nähnyt kuinka nuori mies oli onnesta mykkyrässä tanssittanut anoppiaan esikoisensa syntymän johdosta. Se oli näyttänyt hauskalta. Se vain vaatisi läheistä kosketusta, joten Nora oli päätynyt vain haaveilemaan. Vauhdikkaampi elehdintä kirvoitti naurahduksen, joka purkautui ilmoille vaikka sitä yritettiinkin estää. Ehkä Jerrell ihan tosissaan esiintyi, silloin ei sopisi nauraa. Viimeinen ele sai naisen tuntemaan olonsa kurjaksi toisen puolesta, etenkin tuo jopa lyödyn näköinen olemus miehen selvästi ajatellessa tilannettaan. Selvästi hovinarri tarvitsi ääntään puhumiseen, ehkäpä vitsailuunkin – olikohan Jerrell hyvä kertomaan hauskoja tarinoita? Tai oliko ollut.

”Olen pahoillani”, koetti lausua sanat selvästi, ilmehtiä niin että toinen ymmärtäisi hänen todella tarkoittavan mitä sanoi. ”Ehkäpä vielä joskus?”, yritti toiveikkaana ja levitti sanojaan vahvistaakseen kätensä sivuilleen, kämmenet kohti taivasta ja kohautti olkiaan. Nora olisi myös halunnut sanoa, että toisen hyräily ei ollut kuulostanut ollenkaan huonolta, vaikka sitä olikin saanut kuunnella vain muutaman pienen nuotin verran. Eihän hän kyllä mikään musiikin tuntija ollut muutenkin kai hellämielinen, että ehkäpä joku toinen olisi voinut olla muutakin mieltä. Hän olisi myös halunnut koskettaa toista sellaisella voimaannuttavalla, kaiken parantavalla tavalla kuin jotkut ihmiset osasivat. Ei säälien, vaan niin että huolet unohtuvat, lämpimästi ja varmasti. Nora ei siihen kyennyt, ei nyt eikä ehkä koskaan. Siispä käänsi hetkeksi katseensa pois miehestä. ”Meidän on parempi laskeutua, kohta on niin pimeää että emme löydä tikkaita”, puhui käännettyään kasvonsa jälleen toisen puoleen ja osoitti tikkaiden suuntaa ja sitten taivasta. Noran eleet olivat varmasti epävarmanoloisia ja väkinäisiä. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka elehtivät voimakkaasti käsillään puhuessaan. Niinpä tällainen ylimääräinen sanojen tehostaminen tuntui kovin vieraalta. Halusi kuitenkin olla kohtelias vierastaan kohtaan, tai ainakin yrittää olla. Ei kuitenkaan jäänyt odottamaan oliko mies ymmärtänyt, vaan lähti jo tottunein liikkein etenemään tikkaita kohti.

Maa tuntui turvalliselta jalkojen alla. Etenkin nyt, kun oli viettänyt hyvän tovin katolla pienessä epävarmuuden tunteessa. Nora asteli tuon kulkupeliksi jätetyn ratsun luokse ja silitti sen lämmintä kaulaa. Hän ei halunnut vaikuttaa epäkohteliaalta, mutta ei myöskään halunnut pyytää miestä enää asuntoonsa. Todellisuudessahan he olivat tunteneet vasta hetken, vaikka yhteiset kokemukset olivatkin saaneet Noran ajattelemaan tästä vain hyvää. Yksi ilta ei kuitenkaan vielä riittänyt vakuuttamaan kätilöä kenenkään hyvyydestä, ei edes tämän kuuron miehen kohdalla. Koko ajan oli hankalampi ajatella, että toinen kykenisi tekemään pahaa kenellekään, mutta hän jos joku tiesi ihmisluonnon olevan arvaamaton. Jerrellin saapuessa lähemmäs, Nora muotoili huulillaan anteeksipyynnön ja laski katseensa maahan, tunsi häpeän punan poskillaan. Olihan se täysin tunteetonta laittaa vieras yönselkään, mutta hän ei voinut muutakaan.
Wolga
 

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Agna » 31 Joulu 2015, 00:35

Jerrell

Kuuron esittämä pantomiimi näytti herättävän kevyempää ilmapiiriä, ellei jopa hilpeyttä, mikä sai entisen hovinarrin mahan kuplimaan tunteesta, jollaista hän ei ollut toviin kokenut. Toisten huvittaminen oli - tai oli ollut - Jerrellin mielipuuhaa, eikä siitä niin kovin kauan ollut, kun hän oli saanut lukemattomia ihmisiä nauramaan tempauksillaan. Vain jokusia vuosia. Ehkä pian vuosikymmen? Jerrell ei ollut pysynyt laskuissa, sillä hän oli yrittänyt häivyttää rajan menneen ja nykyisen väliltä. Ehkä hän ajatteli, että sillä tavalla se sattuisi vähemmän. Menneisyyden ajatteleminen, siis. Oli kuin hänellä olisi ollut kaksi elämää yhden ihmisiän sisällä: se elämä, missä hänen tarkoituksensa lepäsi, ja nyt tämä uusi. Ne olivat kuin vastakohtia toisilleen, mutta mies ei moittinut uutta kohtaloaan sen enempää kuin tarve oli, sillä niin moni oli kohdannut toisenlaisen lopun. Sitäpaitsi hänen tarinansa Cryptissä oli toivon mukaan vasta alkamassa, ei suinkaan loppumassa. Verkkaisesti, mutta varmasti.
Nora lausui pahoittelunsa mitä ilmeisimmin Jerrellin kuuroutumiselle, tai sille, että ammatti lieni iäksi menetetty. Jerrell kohotti katseensa naisen silmiin, mutta tämä jatkoi puhumista. Seuraavat sanat, jotka nainen kohteliaasti artikuloi ja teki näin lukemisesta kuurolle helpompaa, saivat miehen hymyilemään leveästi. Hän kohotti kulmiaan ja hartioitaan, ja kallisti päätään oikealle. Ehkä vielä joskus. Ajatus oli epätodennäköinen, mutta niin oli ajatus sodastakin ollut. Tai siitä, että Jerrell tulisi synnyttämään lapsia keskellä metsäpolkua. Niin no, eihän hän sitä lasta synnyttänyt, kunhan piteli käsissään, mutta oli sekin ollut tarpeeksi epätodennäköistä se. Hetken he katselivat muualle, kenties jonnekin pimeyteen, eikä Jerrell ollut oikein varma, mitä olisi halunnut siellä nähdä. Punaisen maton, joka olisi johdattanut hänet linnaan esiintymään? Tai kenties tällä hetkellä vain soihduin valaistun polun, sillä hämärä alkoi kieliä siitä, että hänen olisi pakko lähteä kotiin, ennen kuin matka olisi liian vaarallinen. Ja ilmeisesti Eleonora oli samaa mieltä, sillä niin paljon kuin Jerrell ehti seuraaviin sanoihin mukaan, nainen käski laskeutua ennenkuin tikkaat katoaisivat. Sanojensa tueksi tämä osoitti taivaalle ja sitten suuntaan, josta he olivat katolle kiivenneet. Jerrell nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi ja seurasi, kun nainen meni tikkaiden luo edeltä. Se oli ehkä parempi, sillä hän ainakin tietäisi, mihin tikkaat oli asetettu. Mies sen sijaan ei ollut niiden sijainnista aivan sataprosenttisen varma, ja olisi ehkä vahingossa heijannut itsensä suoraan hietikolle. Kun nainen oli kadonnut näkyvistä ja Jerrell hivuttautunut katon reunalle, oli hänen vuoronsa kammeta vartensa alas.

Jerrell napitti takkinsa kiinni päästyään tikkaiden toiseen päähän. Jostain syystä hän tunsi illan tuoman vilpoisuuden vasta nyt, kun kaikki aktiviteetti oli loppunut, vaikka olisi luullut katonrajan olleen kylmempi paikka, kuin maankamaran. Hattu lepäsi vielä miehen pörheillä, joskin hiestä ja pölystä suttaantuneilla hiuksilla, mutta joutuisi luultavasti matkaamaan kotimatkan hänen kainalossaan tai kourassaan, muuten se lentäisi tiehensä. Nora oli jo kävellyt ratsun luo taputtelemaan sitä tuttavallisesti. Kätilö näytti nyt paljon rauhallisemmalta hevosen seurassa, kuin oli päivällä ollut, tai sitten hektinen tilanne oli tehnyt hänestä muutenkin rauhattoman. Oli miten oli, Jerrell käveli eläimen ja naisen vierelle ja kosketti ystävällisesti päänsä korkeudella sijaitsevaa lämmintä, pehmeää turpaa. Vienosti hymyillen hän katsahti Noraan, joka kuitenkin näytti pahoittelevalta ja lausui jopa ääneen anteeksipyynnön. Hetken mies näytti hölmistyneeltä ja tutki maahan katsovaa kätilöä, joka oli selvästi häpeissään. Jerrell tiesi Noran kavahtavan kosketusta, ja vaikka osasikin odottaa varautunutta reaktiota, hän tarttui naisen käteen ja puristi sitä lempeästi ennen kuin nosti sen naisen rintakehän korkeudelle heidän väliinsä, kämmenpuoli ylöspäin. Sitten hän kaivoi toisellä kädellä takkinsa taskua ja löysi sieltä kuivalihan lisäksi palan leipää. Molemmat Silasin antamat eväät hän asetti kätilön pienikokoiselle kämmenelle ja sulki sitten tämän sormet sen merkiksi, että hänen olisi välttämätöntä pitää ne. Minkäänlaisia vastaväitteitä hyväksymättä Jerrell taputti pari kertaa kevyesti naisen kättä ja katsoi häneen huolehtivaisen säntikkäästi, nyökäten sitten päätään hymyillen. Tarvitset sitä enemmän kuin minä, hän mietti. Ja varmasti kätilö tiesi sen itsekin. Oli selvää, että he tulivat aivan toisenlaisista lähtökohdista, ja Nora näkisi kyllä, että jos Jerrellillä oli varaa vaatturiin ja hattuihin, hän kyllä pystyisi ruokkimaan itsensä - oli hän kuuro tai ei. Mies päästi kesakkoisen naisen kädestä irti, tarttui hattunsa lieriin ja soi uudelle tuttavuudelleen kohteliaan, lyhyen kumarruksen hyvästien merkiksi.

Kun hevonen oli irroitettu väliaikaisesta tolpastaan, nousi Jerrell ratsunsa selkään ja käänsi rintamasuunnan poispäin mökistä. Ajatus öisestä kotimatkasta uuvutti kuuroa, mutta toisaalta hän oli onnellinen päästessään nukkumaan omaan sänkyynsä. Noran kohtalo häntä sen sijaan suretti, sillä hän oli itsekin istahtanut tämän kovalle sängyntapaiselle ja melkein murtanut kankkunsa kolahtaessaan siihen. Jerrell silmäsi hetken kohti metsää ja kääntyi sitten vielä katsomaan kätilöä siltä varalta, että tämä yhä katsoi lähtevän perään. Huolimatta siitä, oliko hän jo kääntynyt pois vai seurasiko hän yhä muukalaisen lähtöä, Jerrell hymyili hänelle. Kiitos. Sitten kuuro kannusti hevosensa kevyeen raviin kohti metsäpolkua. Ratsuparka oli seisoskellut hyvän tovin paikallaan viilenevässä kesäillassa, joten sen lihakset tuskin olisivat vielä hetkeen valmiit kiireiseen laukkaan, ja niinpä kuuro saattoi kadota lehvien ja neulasten sekaan hattu tukevasti otsallaan keinuen.

//Minun osaltani tämä peli oli tässä! :> ♥ Kiitos niin superpaljon ja muiskis ja muiskis, se oli huikea setti! c:
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 1/2
Aberec 0/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 0/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 0/2
Arasinya 2/2
Levo 2/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar
Agna
Hovinarri
 
Viestit: 2573
Liittynyt: 06 Kesä 2008, 11:32
Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

ViestiKirjoittaja Wolga » 31 Joulu 2015, 02:29

Totisesti, hevosen lähellä oleminen ei tuntunut enää niin kovin hermostuttavalta kuin aiemmin. Ehkä se johtui siitä, että tilanne oli kaikin puolin rauhallisempi nyt kuin aiemmin. Epäilemättä myös tuon ratsun rauhallinen oleilu loi ympärilleen myös luottamusta, eikä Nora ollut keksinyt muutakaan tapaa ilmaista vieraalleen ajatuksiaan. Hän kuunteli miehen lähestymistä jokaisella solullaan, ihokarvat nousivat tuntosarvien lailla pystyyn, ikään kuin tuo hentoinen karvoitus siellä täällä olisi voinut jotain kertoa. No, olisihan nuo käsivarsien untuvaiset ottanut ensimmäisenä vastaan kosketuksen, jos Jerrell olisi moisiin lähestymisyrityksiin ryhtynyt. Kätilön huojennukseksi mies kuitenkin ojensi kämmenensä hyväilemään eläimen turpaa. Sitten se tapahtui. Se mitä Nora ei ollut osannut enää hetkeen todella pelätä – kuurohan oli selvästi kunnioittanut hänen koskemattomuuttaan jo hyvän tovin. Ja vaikka kyseessä oli vain tuttavallinen, suorastaan lempeä kosketus kädelle, sai se kätilön vetämään kiivaasti henkeä tiukaksi viivaksi puristuneiden huulien välistä. Katse nousi selvästi säikähtäneenä hattupäiseen mieheen, etsi varoittavia merkkejä. Nora ei kuitenkaan löytänyt häivähdystäkään, joka olisi voinut kieliä häntä uhkaavista ajatuksista. Niinpä tyytyi vain jännittyneenä seuraamaan, kuinka kätensä nostettiin hieman ylemmäs ja pian tunsikin jo hieman kuivahtaneen leivänpalan karheuden ihoaan vasten. Ja oli siinä muutakin, ei tarvinnut olla älykäs ymmärtääkseen näkemättäkin, että mies oli luovuttanut hänelle matkaeväänsä. Ensimmäinen reaktio oli kieltäytyä, kuten vähään tyytyvien luostarin kasvattien kuuluikin, mutta Jerrellin sulkiessa Noran sirot sormet eväiden ympärille, tunsi Nora liikuttuvansa. Kätilö ei edes muistanut milloin viimeksi olisi kokenut jotain näin koskettavan ystävällistä vieraalta, tai tuntenut olevansa hetken jonkun muun huolenpidon kohteena. Hän itse oli tottunut huolehtimaan itsensä lisäksi myös asiakkaistaan, ei niinkään siihen että hänestä huolehdittiin. Vaikka varmasti monikin asiakkaistaan olisi halunnut häntä auttaa, helpottaa hänen elämäänsä, mutta Nora ei varsinaisesti kutsunut ihmisiä lähelleen. Etäistä ihmistä on haastava auttaa, saati tarjota huolenpitoa tai ystävyyttä.

Heidän käsiensä irrotessa, työnsi Nora kämmenensä mekkonsa helmoissa sijaitseviin taskuihin ja huomasi niiaavansa vastaukseksi kohteliaaseen hymyyn ja kumarrukseen. Jos kätilöä ei olisi niin ujostuttanut tämä kummallinen ele, olisi häntä ehkä naurattanut oma kömpelyytensä ja juroutensa. Hetkessä tilanne oli ohitse ja mies noussut ratsunsa selkään, jättäen kätilön seisomaan yksin pihaansa. Nora kiersi sirot kätensä itsensä ympärille ja tunsi kylmän tuulahduksen ihollaan, värähti huomatessaan illan tosiaan jo kylmenneen. Katseli hetken uuden tuttavansa perään ja ei enää tiennyt, että toivoiko etteivät he kohtaisi enää vai toivoiko kohtaavansa. Hän kuitenkin käänsi selkänsä poistuvalle ja lähti harppomaan kohti ovea, eikä siis saanut tietää ratsastajan vielä kääntyneen katsomaan peräänsä. Nora tarttui oven vierellä yhä nököttävään ruostuneeseen kirveeseen ja asteli sitten sisälle tupaansa, tyytyväisenä siitä että voisi mennä kylläisenä nukkumaan ja herättyään saisi myös pienen aterian.

//Eiköhän se ollut siinä minunkin osaltani! Ja siis kiitos vaan itsellesi <3 En malta odottaa uusia kohtaamisia!
Wolga
 

Edellinen

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 5 vierailijaa

cron