Kirjoittaja Agna » 31 Heinä 2015, 18:55
Jerrell
Mies oli niin kiintynyt vauvan tuijotteluun, että häneltä meni kaikki ympärillä tapahtuva sillä hetkellä ohi. Hän oli jo unohtanut Lorican ja Silasin ja ihmetteli kahdella kämmenellään lepäävää päätä, joka oli vain niin pieni. Jalkojensa yllä työskentelevään lapsenpäästäjäänkään mies ei kiinnittänyt sen kummoisempaa huomiota, mutta pani puoliksi merkille, että tämä kehtasi sentään koskea häneen. Jerrellin sai varsinaisesti havahtumaan vasta kätilön toiminta, kun tämä alkoi kietoa narua vauvasta lähtevän... letkun ympärille. Napanuora, oletettavasti. Jerrelliä melkein hirvitti, kun nainen toi lapsen kaulan lähelle veitsen, ja sen kylmä terä hipoi syntyvän läpikuultavaa ihoa. Kätilö oli kuitenkin tehnyt tämän ilmeisesti lukuisia kertoja, sillä hänen otteensa veitsestä ei horjunut, eikä terä pistänyt lasta. Nuora katkesi, ja kuuro huomasi liikettä lapsen kasvoissa, joskin vain häviävän pienen hetken ajan. Jerrell vilkaisi nyt äitiä, joka oli kasvoiltaan tomaatin värinen ja hehkuva. Silas sen sijaan oli valkoinen - taas. Sitten hän kiinnitti huomionsa takaisin naiseen, joka istui kumarassa hänen edessään, ja huomasi tämän paljastetun niskan sekä sieltä paljastuvat arvet. Hetkeksi mies unohti äitinsä sisältä ulos pyrkivän lapsen, ja jäi tuijottamaan järkyttyneenä nuoren naisen yläselkää. Millainen hirviö jätti tuollaista jälkeä? Jerrellin teki mieli peruuttaa pois naisen luota, mutta toisaalta tämä oli jo valintansa tehnyt eikä ilmeisesti ajatellut kuurosta liian pahasti. Oliko kätilön aviomies näin väkivaltainen, vai oliko tällä ollut vastoinkäymisiä villieläinten kanssa? Oliko hän ollut joskus haltioiden vankina? Yhtäkkiä mies tunsi olonsa todella helpottuneeksi siitä, ettei kukaan ollut tullut häntä vastaan kätilön kodissa - tai pikemminkin ettei kukaan muu kuin kätilö itse ollut ollut häntä vastassa talon ulko-ovella, kun hän palasi takaisin. Ties millainen kohtaus siitä olisi syntynyt.
Jerrell hätkähti takaisin tilanteeseen, kun kätilö tönäisi häntä hennosti olkapäällään. Mies ymmärsi yskän ja antoi naiselle tilaa siirtyä paremmin jalkojen väliin; Jerrell kyllä näkisi tilanteen sivummaltakin, sillä oli punahipiää pidempi. Hän liu'utti kätensä pois lapsen pään alta samalla, kun kätilön kädet asettuivat niiden tilalle. Hänen käsiinsä verrattuna pää ei näyttänyt ihan niin pieneltä.
Kuuro ei voinut olla katselematta jatkotilannetta, kun oli jo nähnyt näin paljon. Hän seurasi vuoroin Lorican kasvoja ja vuoroin kätilön käsiä, kun vauva osa kerrallaan työntyi ulos äidin sisuksista. Joka kerta ponnistelevan synnyttäjän kasvoja vilkaistessaan Jerrell tunsi melkein helpotusta siitä, että oli kuuro. Millainen meteli tuosta ilmeestä lähtisikään!
Yhtäkkiä lapsi oli ulkona. Se oli pieni, käppyräinen ja eritteinen - ja eloton. Kuuron suusta pääsi henkäys, sekä ihmetyksestä että helpotuksesta, jonka pienen lapsen ulostulo hänessä tuotti. Siitä huolimatta kätilö näytti vakavalta puhdistaessaan lasta. Naisen suoristautuessa Jerrell nousi vaistomaisesti, vaikkakin hitaammin kuin toinen, ja tuijotti sitten tyrmistyneenä yhtäkkiä jalat kohti taivasta roikkuvaa vauvaa. Sekunnin murto-osan ajan Jerrell oli varma, että kätilö oli aikeissa nakata lapsen jonnekin metsään, mutta sitten tämä nykäisi lasta ja sai pienokaisen kasvot vääntymään parahdukseen. Mies tuijotti edelleen epävarmana kätilöä, kunnes tämä nosti lapsen takaisin käsivarsilleen ja soi Jerrellille niin onnellisen hymyn, ettei mies ollut kuvitellut koskaan löytävänsä sellaista varovaisen kätilön kasvoilta. Silmänisku sai miehenkin suupielet kääntymään hymyyn. Hän naurahti ääneti ja katseli kätilön sylissä vaivalloisesti liikahtelevaa lasta. Nainen näytti sievältä lapsi sylissään. Niin, no, näytti hän varmasti ilmankin, mutta lapsen syntymän aiheuttama hymy teki hänestä entistä viehättävämmän. Jerrell luki kiitoksen naisen huulilta ja painoi hymyilevät kasvonsa maahan päätään vaimeasti pudistellen. Meidän pitäisi kiittää sinua.
Kuuro nosti katseensa uudelleen kätilön lähestyessä häntä, ja hän vilkaisi epävarmana vastasyntyneen äitiä ja isoveljeä, sekä uudelleen kätilöä. Hän saa kertoa teille. Vaikkei Jerrell ollut ehtinyt lukea, mihin kätilön lause liittyi, hän uskoi ymmärtävänsä. Mies otti häkeltyneenä pienen vauvan vastaan ja painoi sen rintaansa vasten. Vasen kyynärvarsi tuki vauvan keskivartaloa ja päätä, kämmen piskuista takamusta ja käppyräisiä jalkoja. Oikealla kädellään hän antoi lisätukea vauvan hartioille ja päälle peläten, että vauva lipsahtaisi hänen otteestaan. Lapsi oli niin pieni. Se liikautteli käsiään ja availi pienen pientä suutaan, jossa ei ollut vielä ainuttakaan hammasta. Varpaat olivat pieniä palluroita, kämmen oli vain miehen peukalonpään kokoinen. Haituvaisia hiuksia oli niin vähän, että ne olivat melkein näkymättömiä. Tervetuloa maailmaamme, pienokainen. Jerrell tunsi palan kasvavan kurkussaan, kun hän katseli tuota elämän suomaa ihmettä. Mitään niin pientä ja viatonta, niin koskematonta hän ei ollut koskaan pidellyt sylissään. Jokainen solu hänen sisällään vaikutti vapisevan ja hänen sydämensä lepatti, mutta hän työskenteli rauhoitellakseen itseään. Vauvan tuoksu tuntui selkeänä hänen nenässään ja pieni ihminen lämmitti hänen paljasta kyynärvarttaan, jonka päältä hiha oli kääritty pois. Jerrell tunsi silmiensä kostuvan ja hänen oli pakko pyyhkäistä silmäkulmaansa huokaisten. Jonain päivänä hän vielä pitelisi sylissään omaa lastaan, omaa jälkeläistään. Jos tämä tunne oli näin sanoinkuvailematon, niin miltä oman lapsen syleileminen tuntuisi?
Mies nosti kosteat silmänsä kätilöön, niiskaisi ja naurahti jälleen mykistetyn naurahduksen. Hieman noloa, kukaties. Hän tarttui varovaisesti naisen käteen, puristi sitä hellästi, ja päästi sitten irti.
"Kiitos", hän sanoi ääneti ja hymyili. Vaikka Jerrell näkikin edelleen mielessään naisen valkeat arvet, hän halusi uskoa, ettei niitä ollut tehnyt ihminen.
Kuuro mies käänsi kasvonsa Loricaan ja tämän esikoiseen, joka ei ilmeisesti enää peitellyt silmistään valuvia kyyneliä, sillä tämän toinen poski oli märkä. Jerrell levitti suunsa leveään hymyyn, ja toi sitten oikean suoristetun kämmenensä rinnalleen viittomamerkkiin, jonka sekä äiti että poika varmasti tunnistivat.
"Tyttö", Jerrell sanoi huulillaan viittoman tueksi, ja sai Lorican purskahtamaan onnelliseen itkuun. Hän luki äidin toistavan sanan uudelleen samalla, kun asteli synnyttäjän luo lapsi sylissään. Silas suukotti nauraen äitiään päälaelle ja sanoi tälle jotain samalla, kun Jerrell laski kuopuksen äitinsä syliin. Kyyneleet tipahtelivat väsyneen äidin poskia pitkin tämän rinnuksille ja maahan, ja tämä otti pienokaisen suojelevien käsiensä huomaan. Sinne lapsi todella näyttikin kuuluvan. Voimattomalla liikkeellä Lorica asetti toisen kätensä kumartuneen Jerrellin niskan taakse, ja painoi otsansa miehen otsaa vasten silittäen samalla tämän takaraivoa. Sitten hän päästi irti ja syventyi tutustumaan uuteen lapseensa, toiseen tyttäreensä. Silas painoi samanlaisen, hennon suukon myös uuden siskonsa otsalle ja puhui tälle, ilmeisesti tervehti, tai lausui jotain muuta hellyyttävää. Poika ja mies jakoivat tuttavallisen halauksen ja Silas soi kuurolle kiitollisen hymyn, johon hän vastasi nyökkäyksellä.
Jerrell nousi ja poistui kauemmaksi uudistuneesta perheenpuolikkaasta, jotta äiti saisi rauhassa ruokkia lapsensa. Paljaan rinnan näkemisessä ei kaiken äskeisen jälkeen ollut enää mitään hetkauttavaa, mutta Lorica halusi luultavasti siitä huolimatta välttää ylimääräisiä katseita - jos edes piittasi asiasta juuri vallinneiden olosuhteiden jälkeen. Mies kääntyi puolittain selin kolmikkoon ja katsoi sensijaan kohti kätilöä, jonka nimeä ei tiennyt. Kätilön tavarat oli ainakin onnistuneesti levitetty pitkin mättäitä, Jerrell totesi antaessaan katseensa vaeltaa heitä ympäröivässä alueessa. Sitten kuuro vasta muisti hevosen, silmiensä osuessa tuohon elikkoon, joka oli seissyt urheasti paikallaan koko äänekkään episodin ajan. Jerrell katsoi hevosta itsekseen päätään pudistellen. Mitähän eläin oli tästä ajatellut? Onneksi se sentään vielä seisoskeli heidän luonaan. Sitten Jerrell katsahti takaisin pisamaiseen kätilöön, mitä tämä sitten tekikin. Jatko oli miehelle epäselvää, sillä kaupunkiin oli pitkä matka, mutta ainakin he olivat vielä hengissä.
//Herttinen, tässähän nyt melkein itsekin liikuttuu :'D