SE RÄJÄHTÄÄ!


Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 734

Liittynyt: Ma Heinä 20, 2015 10:28

Viesti Pe Heinä 31, 2015 7:56

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Katseli kuinka mies varoen asetteli vastasyntyneen käsivarrelleen ja huomasi, että ei ollut ollenkaan peloissaan lapsen puolesta – ei hetkeäkään. Ehkäpä kukaan, tai varsinkaan tämä mies, ei voisi olla paha millekään näin viattomalle ja pienelle ihmeelliselle olennolle. Niin Nora ymmärsi ajattelevansa ja tuli siitä normaaliakin iloisemmaksi, se tuntui hyvältä että edes tällaisena hetkenä hän kykeni tuntemaan itsensä lähestulkoon normaaliksi ja rennoksi. Tunsi suurta lämpöä, kun katseli tuota pientä tyttöä ihastelevaa miestä ja pohti, mitä toisen mielessä mahtoi liikkua. Ainakin Nora oli varma, että tämä tulisi olemaan mies joka ei poistuisi tulevaisuudessa synnytyksestä. Ehkäpä ennen oli poistunut, mikäli toisella oli omia lapsia, mutta epäilemättä tämän jälkeen asiat olisivat toisin. Ehkäpä hän ei ollutkaan aivan menetetty tapaus, ajatus sai kätilön naurahtamaan ja pudistamaan päätään, vaikka, tuskin hän koskaan kykenisi sellaiseen elämään kuin tämä vastasynnyttänyt nainen.

Hätkähti ajatuksistaan takaisin tähän hetkeen, kun tunsi vieraan käden tarttuvan varoen hänen omaansa. Nora säpsähti kosketuksen alla, mutta ei repinyt kättään pois sillä se ei tuntunut oikealta – nyt ei ollut ollenkaan kyse hänestä. Ja oli ihan ymmärrettävää, että tällaisen kokemuksen jälkeen ihmiset tunsivat syvääkin yhteen juurtumisen tunnetta, olivathan he kokeneet yhdessä juuri yhden elämän suurista ihmeistä. Mutta, näemmä se ei silti riittänyt siihen, että kätilö ei olisi saanut inhottavia väreitä kun häneen koskettiin. Ikävät tuntemukset poistuivat kuitenkin hyvin nopeasti, kun sai katsella kuinka mies kertoi sukupuolen tuoreelle äidille ja vei lapsen sinne, minne se kuuluikin. Nelikko näytti kuuluvan yhteen, vaikka Nora ei tiennytkään kuinka tämä mies kuvioon kuului – silti koko näky tuntui oikealta ja hyvältä, eikä äkkiseltään olisi voinut arvata, että kuuro mies ei ollut näiden lasten isä. Tai ainakaan pojan. Nora antoi nelikon ihailla uutta elämää rauhassa ja kääntyi keräilemään tavaroitaan, jotka olivat lahjakkaasti levinneet pitkin maata. Pian naisen täytyisi synnyttää istukkakin, mutta todennäköisesti toinen sen tiesi jo itsekin.

Kätilö poimi alushameensa maasta ja pyyhki veitsen siihen, tarkasti maan sen varalta että jotain muutakin oli tipahtanut pois laukusta epähuomiossa. Yrttilitku sai jäädä vielä laukun ulkopuolelle, jotta Lorica voisi ottaa siitä vielä pienen hörpyn kipuja helpottamaan – mikäli se tällä naisella auttoi, sillä kaikkiin luonnonaineet eivät tahtoneet toimia. Paitsi ehkä hevosannoksina. Lopuksi pyyhki omat kätensä huolellisesti jo likaantuneeseen alushameeseen, nosti katseensa sitten kuuroon jonka huomasi katselevan itseään. Huulet tiukkenivat aavistuksen, mutta nainen ei sanonut mitään tai kääntänyt katsettaan pois. ”Pärjäsit hienosti”, lausui hetken tuijotuskilpailun jälkeen ja muotoili suupieliinsä hymyä, ehkä hänen ei kannattaisi enää tässä vaiheessa ilmaista omaa sekopäisyyttään kovin vahvasti. Olihan hän kuitenkin saanut toiselta korvaamatonta apua lapsen syntymän kanssa ja sitä, jos mitä, täytyi kunnioittaa. Kun ei muuta keksinyt sanojensa ymmärtämisen varmistamiseksi, nainen nosti luisen peukalonsa pystyyn hetkeksi – mikä varmasti olisi näyttänyt ulkopuolisesta suorastaan koomiselta.

”Onko kaikki hyvin?”, nainen kysyi Loricalta ja tämän pojalta, jonka kasvoille näkyi veri jo palanneen. Asteli kolmikon luokse yrttilitkunsa kanssa, ojensi sen pojalle. ”Pärjäsit hienosti äsken, anna tästä äidillesi pieni huikka, jos kivut tuskat voimistuvat”, ohjeisti sekä poikaa, että Loricaa. Norasta oli suorastaan kullan arvoista saada avartaa myös poikalapsen maailmaa, ehkäpä toisesta kasvaisi sellainen mies jonka puolison ei tarvitsisi koskaan olla pettynyt saaliiseensa. Tämän jälkeen työnsi pojan käteen pienen veitsen, joka oli nyt tupessaan. ”Turvaksi, mutta ennemmin nousette kaikki kolme hevosen selkään ja pyritte sen kanssa pakoon”, lausui vielä ennen kuin käänsi huomionsa Loricaan. Kumartui koskettamaan myös naisen olkaa, ”Ja sinä olit hyvin urhea, ajatella että täällä keskellä metsää sinä vain toimitit terveen tytön maailmaan”, hymähti silmiään pyöräyttäen ja puristi tämän olkaa hellästi.

”Minun täytyy kehitellä meille jotain, jolla saamme teidät siirrettyä minun mökilleni”, puhui sitten, kai enempi itselleen, ja nyt sekä äänestä, että olemuksesta huokui väsymys. Nora pohti milloin oli viimeksi edes syönyt ja mitä ihmettä tarjoaisi näille kaikille ihmisille, jotka hänen täytyisi viedä hökkeliinsä. Varmasti he kaikki olivat nälkäisiä tällaisen ponnistelun jälkeen. Ehkäpä hän voisi yrittää kalastaa jotain pientä paistettavaksi, kunhan he vain nyt ensin saisivat jokaisen turvallisesti neljän seinän sisään. Noran ryhti painui hieman kasaan ja hän tunsi itsensä jälleen järjettömän vanhaksi, asteli laukkunsa luokse ja nosti sen olalleen. Kääntyi vielä Lorican puoleen, kun tämä puhui. Käski ottamaan Jerrelin mukaan, sillä miehestä olisi kuulemma hyötyä eikä olisi turvallistakaan kulkea yksin metsässä, samalla naisen poika viittoi kuurolle sanoja mitä äitinsä puhui. ’Hän saattaa olla kuuro, mutta Jerreliä parempaa ystävää en tiedä. Hänen kanssaan sinä olet turvassa’, Lorica puhui ääni täynnä lämpöä, eikä Nora hennonnut kieltäytyä. Siirsi vihertävien silmiensä katseen Jerreliksi nimettyyn mieheen, nyökkäsi hyväksymisen merkiksi ja lähti sitten astelemaan rivakoin askelin kohti mökkiään. Kumpa heidän ei jälleen tarvitsisi juosta.
Eleonora
" En ole nainen, en yhtään mitään. Kidutettu eläin häkissään. Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut"
PMMP-Joku raja
Thea
"Nuuhkin tuomet. Taivutan kaulaa. Edessäsi nauran"
Scandinavian Music Group-Näin minä vihellän matkallani
Dagny
"Sinä olit ukonlintu, outolintu. Lapin tuiman tuntureilta. Kuningatar germaaninen."
Olavi Uusivirta-Ukonlintu ja Virvaliekki
Avatar

Hovinarri
Hovinarri

Viestit: 2461

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Pe Heinä 31, 2015 9:50

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Jerrell

Kätilö kävi lausumassa synnyttäneelle äidille ja tämän vanhemmalle lapselle jotain onnitteluiden ja rohkaisevien sanojen väliltä, tuumasi Jerrell seuratessaan naisen siirtymistä imettävän äidin ja orastavan miehenalun luo. Näkymä onnellisesta äidistä oli jollain lailla absurdi, niin kaukana Jerrellin käsistä. Hänellä ei ollut ketään, ja kaikki kavahtivat hänen erilaisuuttaan, vaikka hän näytti päällisin puolin aivan normaalilta. Äskeisen hetken hohto hiipui jonnekin, kun mies vaipui ajattelemaan entistä kotivaltakuntaansa. Sitä paikkaa, jossa hän oli ollut pidetty ja arvostettu, ja jossa hänellä olisi voinut olla tulevaisuus. Oma vaimo, oma lapsi, ehkä useitakin, mikäli luoja olisi niin suonut. Lemmikkejä, ehkä lintuja. Perhe olisi kutsuttu hoviin katselemaan, kun Jerrell soitti tai tanssi, tai vaihtoehtoisesti kertoi hassuja juttuja kuninkaista ja vitsaili hallitsijoiden kustannuksella. Ne hallitsijat olivat olleet hyväntahtoisia, rauhanomaisia. Kaikki oli toisin Cryptissä, jopa sää. Mies vilkaisi puseroaan ja takkiaan. Hän jopa pukeutui erilailla kuin muut. Näyttävämmin? Ehkä. Se oli hänen kansalleen tavanomaista. Mies alkoi yhtäkkiä etsiä hattuaan ja huomasi heittäneensä sen pientareelle jossain vaiheessa saavuttuaan. Hän käveli hatun luo ja noukki sen käsiinsä jääden sitten tuijottamaan sen kirjailua. Sota ei tuonut mukanaan mitään muuta, kuin surua. Mikseivät elävät olennot tajunneet sitä?

Kuuro huomasi silmäkulmassaan liikettä, joten nosti katseensa hatustaan ja painoi sen päähänsä, minne se kuului. Näytti kuitenkin siltä, että he olisivat pian lähdössä, joten hän joutuisi riisumaan hatun kohta puoliin uudelleen. Miten epäkäytännöllinen vehje se olikaan täällä metsässä. Noh, ainakin se suojasi silmiä auringolta, joka tosin sekin oli tällä hetkellä kumpuilevien pilvien takana. Parempi ehkä niin, sillä hiki virtaisi selkää pitkin hieman hitaammin, jos aurinko ei helottaisi täydeltä taivaalta matkaajien niskaan.
Jerrell oli meinannut aluksi tarjoutua siivoamaan kätilön kanssa tämän tavaroita, mutta ehkä hän oli jo tehnyt osansa naisen henkilökohtaisten tavaroiden penkomisen suhteen. Se, että hän oli itse etsinyt veitsen ja langan toisen laukusta oli jo sinänsä kyseenalaista käytöstä, mutta miehellä ei ollut ollut vaihtoehtoja. Ja näytti siltä, että nainen oli selvinnyt toimesta itsekin, vaikka hän näyttikin selvästi uupuneelta. He kaikki olivat, varmasti.

Kun kätilö alkoi puhua Loricalle ja Silasille, Jerrell kääntyi ensin lukemaan huulilta puhetta, mutta huomasi sitten, että poika tulkkasi hänelle viittomakielellä sen, mitä nainen sanoi. Kuuro tunsi sillä hetkellä niin suurenmoista kiitollisuutta esikoista kohtaan, että löi kämmenensä laiskasti yhteen ja heristi niitä pari kertaa poikaa kohti hymy huulillaan. Vihdoin joku teki työn hänen puolestaan.
Viittomasta selvisi, että lapsenpäästäjä halusi etsiä jotain, millä lapsen ja äidin saisi siirrettyä hänen taloonsa. Jerrell oudoksui ideaa aluksi, sillä hän oli olettanut Lorican olevan matkakunnossa hetken lepäilyn jälkeen. Toisaalta hänellä ei ollut synnytyksestä minkäänlaista kokemusta, ja no, mies saattoi kuvitella että naisen intiimit paikat olivat melko hellinä toisen ihmisen pullahdettua niistä ulos. Ainakaan hän ei voisi siis ratsastaa. Mutta edes kävellä? Jerrell ei kyseenalaistanut mitään, vaan jatkoi katsomista. Nyt puhuja ei kuitenkaan ollut enää kätilö, vaan Lorica, mutta Silas tulkkasi äitinsä sanat kuurolle silti. Varttuneempi nainen halusi kätilön ottavan Jerrellin mukaansa, ja mies oli osannut odottaa ehdotusta ja piti sitä järkevänä, vaikkakin tunsi huolta äidin ja tämän lasten puolesta. Silas tulkkasi Jerrellille myös lämpimät sanat, jotka Lorica lausui ystävästään. Jerrell hymyili naiselle lempeästi ja käänsi sitten vakavoituen kasvonsa kätilöön. Hänen ilmeensä oli odottava. Kuuro oli ymmärtänyt, etteivät kätilön tunteet häntä kohtaan olleet järin lämpimät - ellei hänen suhtautumisensa kaikkia ihmisiä kohtaan ollut yhtä varautunut. Kuitenkin mies oli ollut aistivinaan kätilön olevan luontevampi kun tämä oli asioinut Lorican kanssa. Tosin, synnyttäjällä sentään oli korvat, joilla kuulla, joten se oli kai ihan ymmärrettävää. Kätilö kuitenkin rikkoi mietteliään kuplan nyökkäyksellään, ja Jerrell nyökkäsi takaisin. Hän lähti harppomaan kätilön perään heilautettuaan ensin kaksikolle ja vastasyntyneelle kättään hyvästien merkiksi.
Jerrell yritti välttää ylimääräisiä kosketuksia varovaisen kätilön kanssa, mutta kosketti silti hyvin ohimennen hänen olkapäätään ohittaessaan hänet hölkkäaskelein. Kosketuksen oli tarkoitus ilmoittaa, että heidän oli kiire, ja että heidän oli pakko pitää kireä tahti yllä.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 0/2
Aberec 1/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 1/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 1/2
Arasinya 1/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 734

Liittynyt: Ma Heinä 20, 2015 10:28

Viesti Pe Heinä 31, 2015 10:33

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Miehen lähtiessä astelemaan hänen peräänsä, meinasi Nora jo avata suunsa että heidän ei välttämättä tarvitsisi juosta enää tätä matkaa – hän saattaisi muuten olla pian hoidettavan paikalla. Muisti kuitenkin, että pitkä mies kuulisi hänen puhettaan eikä hän osannut viittoakaan moisia sanoja, joten ei auttanut kuin toivoa parasta. Ehkäpä toinenkin olisi väsynyt ja nälkäinen, eikä jaksaisi pitää rivakkaa askelta enempää kiirettä. Toisin kuitenkin kävi. Lyhyempi hätkähti voimakkaasti tuota nopeaa hipaisua olallaan, hän ei ollut odottanut moista kosketusta noin yllättäen. Ja vielä selkänsä takaa. Kuitenkin mies näytti jatkavan matkaansa hölkäten ohi, eikä Nora voinut olla ajattelematta kuuron hyväksi, että ehkäpä kosketukset olivat toisen tapa paikata sitä että ei ilmeisesti saanut ääntä suustaan, eikä kuullut. Tämän ajatuksen myötä myös naisen voimattomilta tuntuvat jalat harppasivat vauhtiin, muutaman kompuroinnin jälkeen hölkkä alkoi tuntua ihan hyvältä askellajilta. Nälkäkin unohtui.

Nora katseli nyt pitkän miehen kevyen näköistä kulkua, toisen selkää ja pitkiä jalkoja. Kiinnitti huomiota ensimmäistä kertaa vaatteiden koreisiin kirjailuihin, olisi halunnut kysyä mistä moiset olivat peräisin. Täälläpäin miehet tuntuivat suosivan paidattomuutta, tai muuten tummia, toisinaan näyttäviä sävyjä vaatteissaan. Tästä hän ei osannut sanoa, että mitä kastia toinen edusti. Oliko köyhä vai rikas, ehkä keskituloinen? Kätilö epäili, että aivan täysin tyhjätasku toinen ei voinut olla, sillä työläismiehet olivat useimmiten likaisia ja pahalta haisevia, niiden pellavapaidat olivat ehkä joskus olleet valkoisia. Mutta koska Lorica perheineen ei varmasti ollut keskiluokkaa (?) paremmassa asemassa, epäili hän että mieskään ei voinut olla huomattavan hyvässä asemassa – ellei sitten ollut sukua jommallekummalle. Toisaalta, synnyttäjä oli puhutellut Jerreliä ystäväkseen, olisi kai muuten puhut langosta tai veljestä? Hämmentävää, todella hämmentävää. Vaikka, eipä se kai hänelle kuulunut mitä yhteiskuntaluokkaa tämä Jerrell edusti, eikä sen oikeastaan olisi edes pitänyt kiinnostaa häntä. Kuitenkin Jerrell oli ensimmäinen mies aikoihin, jonka kanssa Nora oli hetkittäin jopa pyrkinyt luomaan kontaktia, koskettanutkin. Ehkäpä se oli hyvä syy olla kiinnostunut siitä, mitä mies teki elämässään.

Maisemat vaihtuivat ihmeenkin vilkkaaksi ja pian kätilö huomasi heidän olevan ainakin puolimatkassa mökilleen, tunsi verensä kohinan korvissaan ja sydämensä kiihkeän sykkeen. Oikeastaan oli uskomattoman mahtavaa kyetä vielä juoksemaan nopean miehen perässä, vaikka vielä hetkeä aiemmin oli ollut varma, että kaatuisi kuolleena maahan jos joutuisi ottamaan kävelyaskelia rivakampaa tahtia. Laukkukaan ei painanut enää olalla niin paljoa. Nora nauroi ääneen huohotuksensa lomassa. Tämä tuntui elämältä, vapauttavalta. Juosta vieraan miehen perässä metsässä, ilman alushametta, hikisenä ja puuskuttavana – ja silti hän jaksoi juosta. Näin hän olisi voinut juosta myös karkuun sitä merikarhua, jos olisi silloin ymmärtänyt karata. Ei se paksukainen olisi saanut häntä koskaan kiinni, jos hän olisi vain lähtenyt. Nora tunsi olonsa jopa riehakkaaksi, voittamattomaksi. Jalat eivät tuntuneet enää raskailta, vaan hyvinkin kevyiltä ja suorastaan lentäviltä. Ihan kuin olisi saanut siivet selkäänsä. Naisen olisi tehnyt mieli tuulettaa, mutta ei uskaltanut kokeilla sillä huomasi pikkuhiljaa jäävänsä aina askeleen enemmän jälkeen edellä juoksevasta. Ehkäpä, jos olisi tuulettanut, olisi menettänyt kaksi askelta.

”Oota”, Nora kiljahti miehen perään, tietenkin turhaan. Kikatus karkasi puuskittaisen, hieman pinnalliseksi muuttuneen hengityksen lomasta ja nainen keskitti kaiken, hervottoman tahdonvoimansa jalkoihinsa, saadakseen vauhtinsa kiihtymään. Ja mielestään onnistuikin siinä aika hyvin. Hetken pitikin tahtiaan yllä, saavutti välimatkaa heidän väliltään. Ja yhtä nopeasti, kuin oli tuo riehakas huuma alkanut, se hävisi ja tilalle tuli raskaat jalat, sekä korventava tunne keuhkoihin. Kylkeä pisti kipeästi. Kätilö hiljensi tahtiaan ja painoi kämmenen kyljelleen, veri kohisi korvissa kuin meri ja heikotus sai naisen huojumaan hieman. Joutui tiputtamaan vauhtinsa hölkästä kävelyyn, mikä oli oikeastaan Noran onni, sillä pian tajunta pakeni jonnekin tavoittamattomiin. Kätilö mätkähti rähmälleen maahan polvien veltostuessa hennon vartalon alla, poski osui ikävästi metsätiehen ja epäilemättä siihen ilmestyisi pienoinen asfaltti-ihottumaa muistuttava ruhje. Tajuttomuus oli kuitenkin sinänsä hyvin lohdullinen tila, sillä eihän Nora tuntenut kipua, saati pelkoa. Pimeää vain.
Eleonora
" En ole nainen, en yhtään mitään. Kidutettu eläin häkissään. Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut"
PMMP-Joku raja
Thea
"Nuuhkin tuomet. Taivutan kaulaa. Edessäsi nauran"
Scandinavian Music Group-Näin minä vihellän matkallani
Dagny
"Sinä olit ukonlintu, outolintu. Lapin tuiman tuntureilta. Kuningatar germaaninen."
Olavi Uusivirta-Ukonlintu ja Virvaliekki
Avatar

Hovinarri
Hovinarri

Viestit: 2461

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Pe Heinä 31, 2015 11:44

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Jerrell

Metsä havisi kaksikon ympärillä - tai luultavasti havisi, sillä kuuro ei sitä kuullut, mutta lehdet lepattivat puolelta toiselle ohuissa oksissa korkealla puiden latvustoissa. Osa puista oli pienempiä, vasta taimia, ja ne kurkottelivat korkeuksiin sellaisissa kohdissa metsää, joissa auringonvalosta saattoi nähdä aika-ajoin muutakin, kuin pienen pilkahduksen. Jos jokin oli Cryptissä mahtavaa, niin Quinn ja sen vehreys. Siinä mielessä miehen täytyi antaa tälle väkivaltaiselle mantereelle hieman myöten, sillä hänen oikeassa kodissaan ei ollut tällaisia valtavia metsiä, tai kukaan ei ainakaan uskaltanut liikkua niissä. Quinn-metsä ei tosin ollut lainkaan sen turvallisempi paikka, kun nyt järkevästi alkoi ajatella, mutta seurassa sen mahdolliset uhkat eivät tuntuneet jostain syystä niin pelottavilta. Ehkä Jerrell ajatteli alitajuisesti kätilön turvaavan hänen selustansa, vaikka mies tiesikin olevansa fyysisesti paljon dominoivampi osapuoli, kuin hentoinen nainen. Eikä kuuro olisi sitäpaitsi kuullut, jos nainen olisi kiljahtanut hänen takaansa hyökkäyksen tapahtuvan. Siksi Jerrell vilkuilikin jälleen aika-ajoin taakseen varmistaakseen, että kukaan ei ollut jostain syystä yhtäkkiä siepannut naista, vaikka ajatus tuntuikin sinänsä hassulta. Olihan Jerrell jo juossut tämän samaisen matkan kahdesti saman päivän aikana, eikä hänelle ollut käynyt kummallakaan kerralla kuinkaan. Hätätorvikin hakkasi vasten miehen reittä joka askeleella ja sai hänet muistamaan, että jos ei muuten, niin ainakin hänen ruumiinsa löydettäisiin jos hän ehtisi töräyttää siihen ennen kuin joku sivaltaisi hänen kurkkunsa auki. Ajatus sai miehen askeleet haparoimaan hetkeksi, ennenkuin tahti löytyi uudelleen.

Mies luuli tunnistavansa joitain kohtia tästä hieman umpeen kasvaneesta, katoavien metsäpolkujen rykelmästä, ja päätteli heidän olevan matkansa puolitiessä. Hän saattoi olla väärässä, mutta toistaiseksi hänen suuntavaistonsa oli johdattanut hänet jo kahdesti oikeaan. Varmistuakseen oikeasta suunnasta Jerrell käänsi päätään ikään kuin kysyäkseen, oliko kätilö samaa mieltä suunnasta - hänhän sentään asui täällä. Kurkistettuaan olkansa yli Jerrell ei ensin rekisteröinyt näkemäänsä, vaan juoksi vielä pari askelta ennen kuin kääntyi raivokkaalla vauhdilla ympäri tuijottaen tyhjää metsää takanaan. Kuuro haukkoi henkeään, ja olisi varmasti kuullut sydämensä sykkeen, jos olisi voinut. Pelko korvensi miehen keuhkoja ja poskia kun tämä alkoi kävellä vauhdikkaasti takaisin tulosuuntaansa. Oliko nainen oikeasti siepattu? Nainen, jonka nimeä Jerrell ei edes tiennyt. Miten hän voisi jäljittää tätä, jos joku oli vienyt hänet? Tai tappanut? Jerrell vislasi ja toivoi huuliltaan lähtevän ääntä, muttei voinut olla varma. Mitään ei kuitenkaan näkynyt, ei tulosuunnassa, eikä hänen selkänsä takana menosuunnassa. Mies otti pari hölkkäaskelta ja suomi hädissään katseellaan ympäristöä, kunnes hänen silmänsä osuivat valkeaan ihoon. Voi ei.

Mies pakotti hapottavat jalkansa mahdollisimman nopeaan juoksuun, ja vain hetken kuluttua hän seisoi maahan kaatuneen punapään yllä. Jerrell tiputtautui polvilleen parahduksen saattelemana - se oli sekä helpotusta että huolta, sillä mies epäili aluksi, että joku haltiapartiolainen tai muuten vain ihmisvihainen yksilö oli ampunut naisen. Ulkoisia, radikaaleja haavoja ei kuitenkaan näkynyt, ja mies laski kaksi sormeaan varovasti naisen kaulavaltimolle. Syke tuntui, ja se oli epätasainen. Jerrell puuskahti ja katseli hetken maassa makaavaa ihmiskasaa ymmällään siitä, mikä tälle oli tullut. Sairaskohtaus? Nestehukka? Oliko Jerrell juossut liian lujaa? Vastahan nainen oli huvittunut ilme kasvoillaan juossut hänen kintereillään!
Hellästi ja jostain syystä pahoillaan kuuro käänsi luisevan nuoren naisen syliinsä ja kannatteli tämän päätä. Pää oli osunut ikävästi johonkin, sillä poskessa oli vienosti verestävä ruhje. Neito näytti surulliselta maatessaan siinä raajat hujan hajan multakikkareiden ja mättään kasteen täplittäessä vaatteitaan ja ihoaan. Jerrell taputti varovasti toisen olkapäätä saamatta kuitenkaan vastausta. Mies tunsi päänsä humisevan orastavan pelon vallassa. Heidän olisi pakko jatkaa. Anna anteeksi, en aio sinulle pahaa mutta minun on pakko kantaa sinua, hän ajatteli ujuttaessaan oikean käsivartensa pisamapään niskan taakse tueksi, samalla kun poimi vasemmalla kädellään naisen mekon helmat ja reidet yhteen nippuun. Mies painoi maahan vaipuneen rintaansa vasten, asettui kyykkyasentoon ja ponnisti itsensä ylös. Tyttö tuntui hänen sylissään luisevalta kuin lintu, eikä hän siis onneksi painanut paljoakaan. Siitä huolimatta Jerrellin reisiä poltteli kun hän vihdoin sai itsensä suoristettua, ja sitten hänen oli vielä juostava. Kenties entistä kovemmin. Jos kätilö oli kopauttanut päänsä pahasti, hän voisi tarvita enemmänkin hoitoa, mutta juuri nyt mies halusi vain löytää hänelle vettä. Ehkä naisella olisi sitä talossaan.

Huomatessaan kätilön kotipihan lähestyvän silmissään, Jerrellin suusta pääsi voipunut, huudonsekainen huokaus, joka oli täynnä sellaista tyytyväisyyttä, kuin jos mies olisi juuri voittanut Cryptin ympärijuoksut. Mies ei kuullut kurkustaan kumpuavaa ääntä, mutta tunsi sen aiheuttaman värinän selvästi. Se oli vapauttavaa, mutta kuulosti luultavasti epämääräiseltä. Kuuro haukkoi henkeään ja vilkaisi punahiuksista lapsenpäästäjää sylissään. Yhä tajuton. Jerrell huomasi puristavansa toisen olkapäätä ja reittä edelleen kuin pelkäisi tämän tippuvan matkalle, vaikka olikin jo hidastanut juoksunsa kävelyksi. Hikipisarat tippuivat miehen leuasta naisen vaatteille, mutta hän ei välittänyt. Nainen oli muutenkin likainen maattuaan rähmällään mättäällä. Haparoituaan oven auki ja päästyään sisälle Jerrell valahti polvilleen ensimmäisen eteisestä seuraavan huoneen lattialle. Hän ei ollut uskaltanut pysähtyä samaan huoneeseen, jossa ulko-ovi sijaitsi, sillä muisti nyt ajatuksensa tytön mahdollisesta väkivaltaisesta tuttavuudesta. Huone, johon Jerrell oli pysähtynyt, oli ilmeisesti makuuhuone, sillä siinä oli vaatimaton sänky. Tai sitten tässä huoneessa synnytettiin. Kuuro ei tiennyt, ei välittänyt. Hän laski tajuttoman lattialle ja haukkoi yhä henkeään puoliksi kontillaan. Herrajumala. Minä tein sen. Helvetti. Mies kirosi tapoihinsa kuulumattomasti itsekseen ja tunsi hetken suunnatonta ylpeyttä. Hän kierähti nojaamaan sängyn reunaan ja patja hänen niskansa alla tuntui litteydestään huolimatta pehmeältä. Jerrell sulki silmänsä hetkeksi, mutta raotti ne sitten taas vetääkseen maahan jättämänsä naisen nojaamaan kyljelleen syliinsä, ehkä jottei hän yhtäkkiä katoaisi uudelleen. Ja ehkä hänen alavatsansa olisi toistaiseksi pehmeämpi alusta maata kuin lattia, vaikka se kohoilikin holtittomasti miehen vielä etsiessä hengitystahtiaan. Etsin sinulle kohta juotavaa, odota hetki. Minun on pakko levätä. Kuuro sulki silmänsä ja yritti hengittää nenänsä kautta.

Yhtäkkiä Jerrell säpsähti hereille. Hänen reisiään poltteli. Nainen oli yhä samassa asennossa kuin hänen nukahdettuaan, kai. Oliko hän nukkunut? Jerrell tunsi olonsa tokkuraiseksi ja hieman viluiseksi. Hiki oli haihtunut hänen iholtaan ja jäljellä oli vain nihkeys. Kätilö näytti yhä tajuttomalta, joten Jerrell asetteli hänet uudelleen syliinsä nostaakseen hänet makaamaan sängylle. Käsiä särki, mutta matka oli onneksi hieman lyhyempi kuin metsästä mökkiin. Siitä huolimatta mies puuskahti saadessaan kätilön sängyn päälle, ja hän kokeili tämän otsaa varovasti. Lämmin, muttei kuuma. Jerrell ei oikein tiennyt, miltä sen olisi pitänyt tuntua. Seuraavaksi syke, ja sekin tuntui, tälläkertaa hitaana. Jerrell asettui takaisin lattialle istumaan. Hän katseli huolestuneena huoneen avointa ovea, josta näki talon keskelle. Entä, jos he saisivat seuraa? Mies ei löytänyt voimia ponnistaakseen itseään ylös, jotta olisi voinut etsiä naiselle vettä. Ehkä hän tekisi sen pian.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 0/2
Aberec 1/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 1/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 1/2
Arasinya 1/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 734

Liittynyt: Ma Heinä 20, 2015 10:28

Viesti La Elo 01, 2015 12:51

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Tajuttomuudesta ei paljoa voi kertoa. Hentoinen nainen lepäsi velttona miehen käsivarsilla, tämän kiikuttaessa heitä kohti hökkeliä metsän siimeksessä. Toki tällainen tilanne ei olisi ollut edes mahdollinen, mikäli hän olisi ollut tajuissaan – tai ainakin olisi vaatinut hyvin painavat syyt. Kenties hujopin onneksi, ei Noralla tosiaan ollut asuinkumppania, eikä edes lemmikkiä joka olisi voinut tykätä huonoa siitä, että naista kiikutettiin vieraan miehen toimesta mökkiin. Todennäköisesti kätilö olisi epäillyt tapahtumien todenperäisyyttä, jos olisi kyennyt katselemaan toimia katonrajasta. Ehkäpä olisi saattanut myös tuntea pienen piston sydänalassaan, koska kaikessa karmeudessaan tilanne oli sivusta katsottuna suorastaan kaunis. Kaksi lopen uupunutta kosteuden värjäämällä lattialla, hento punapää lepäämässä nukahtaneen miehen sylissä ja hiljainen rauha heidän ympärillään. Siitä olisi voinut maalata vaikka taulun. Jos kuitenkin tiesi heidän tilanteensa, saattoi ymmärtää rauhan olevan vain näennäistä ja tajuttomuuden sekä uupumuksen aiheuttamaa illuusiota. Joskus jokaisen sankarin täytyi ummistaa silmiään, joko pakon tai järjen sanelemana.

Jossain vaiheessa tajuttomuuden lohdullinen pimeys muuttui syväksi uneksi, niin syväksi ettei uneksija havahtunut miehen liikkeisiin päänsä alla. Saati siihen, että hänet nostettiin jälleen käsivarsille ja siirrettiin tuttuun sänkyyn. Kaulalle painetut sormet tunkeutuivat kuitenkin pelottavina uneen, keventäen unen laatua uneksimiseksi. Noran huulilta pääsi pieni voihkaus, kun uneen pyrkivä hahmo sai tuttuja piirteitä. Paksut käsivarret ja pyöreän vatsakummun, vanne tuntui kiristävän naisen kaulaa ja kätilö yskähti unissaan, ikään kuin kakistellakseen kurkussaan tuntuvaa painetta. Unessaan naine perääntyi sitä lamaannuttavaa pelon tunnetta, joka sai hänet kerta toisensa jälkeen alistumaan kuin hakatun koiran. Hahmo ei kuitenkaan hävinnyt, vaan vääjäämättä tarkentui mielikuvissa enemmän ja enemmän lihallisen näköiseksi. Kätilön vartalo nytkähti tahdottomasti. Kun unien hahmon edestä sumuinen verho tuntui poistuvan, saattoi uneksija nähdä nuo punaista nestettä vuotavat haavat. Olivatko ne olleet todella niin syvät silloin? Hahmo näytti ojentavan lapiomaista kouraansa Noraa kohti.

Silmät rävähtivät auki säikähtäneenä ja suu avattiin huohotukseen. Unesta sumuinen katse etsi tuttuja ääriviivoja ja aivot tuntuivat surraavaan paikoillaan. Nainen räpsytteli luomiaan, nuolaisi kuivia huuliaan hätäisesti, kunnes lopulta tavoitti pienen mökkinsä tutut piirteet. Repsottavat hirren päät ja paikoitellen paenneet eristeet, pienehkön sängyn elämää nähneen jalkapäädyn. Ennen kuin kätilö kerkesi ryhtyä pohtimaan kuinka oli sänkyynsä joutunut, kuuli vierestään hengityksen ja veret seisauttava kiljahdus karkasi karheasta kurkusta naisen loikatessa ihmeenkin ketterästi kyykkyyn sänkynsä päätyyn. Sormet haparoivat mekkonsa vyötärönauhaa, jonka alla toisinaan kuljetti pientä puukkoa – ei se sentään samainen ollut kuin se, jolla oli hankkinut vapautensa. Tällä kertaa moista teräasetta ei kuitenkaan ollut mukana. Vihertävien silmien katse tarkentui viimein mieheen sänkynsä vierellä, hetken joutui unen ja tajuttomuuden sekoittamasta mielestään kaivelemaan muistojaan. Muistettuaan päivän vaihderikkaat tapahtumat, Nora rentoutui hieman. Valitettavasti hän oli oppinut tuntemaan kehonsa ja tiesi, miltä tuntui kun kehoa oltiin koskettu ilman lupaa, kun ylitettiin soveliaisuuden ja ihmisyyden rajat toisen tahdosta välittämättä. Eikä hänestä tuntunut siltä, vaikka hetken ehkä pelkäsikin tuntevansa vihlovan sykkeen nivusissaan ja kiristävän tunteen kohtunsa suulla. Ei Nora tuntenut mitään sellaista. Vain pikkuhiljaa voimistuvan päänsäryn, niskatkin tuntuivat normaalia jäykemmiltä.

”Pyörryinkö minä?”, hän kysyi lopulta, yrittäen muodostaa sanansa mahdollisimman helposti luettaviksi. Toivoi, että mies ei olisi kovin säikähtänyt reaktiotaan. Nora huomasi pelkäävänsä, että jäisi nyt yksin –ehkäpä kaikki ihmiset tarvitsivat toisinaan jonkun läsnäoloa. Luultavasti outo tunne erakoituneen naisen mielessä johtui myös siitä, että uni johon oli havahtunut, ei välttämättä ollut omiaan lisäämään itsevarmuutta naisen mielessä. Nora lösähti istuvampaan asentoon ja veti mekkonsa helmoja alemmas ja kiersi sitten kätensä polviensa ympärille, haluamatta tarjota liikaa näkyvyyksiä. Ilmavirta tuntui kylmältä unesta ja hiestä viilenneellä iholla, sai sen nousemaan aina ranteesta olkapäihin asti kananlihalle. Kylmän väreistä välittämättä antoi katseensa seisahtua mieheen, pienessä mökissä näky oli absurdi ja tuntui jotenkin väärältä, ei tänne hänen lisäkseen mahtunut muita. Kattokin tuntui olevan kovin matalalla, vaikka tuskin se oli aamuisesta laskenut vaikka kosteus oli tehnytkin tehtävänsä sillekin. Niin kuin koko vanhalle röttelölle, joka oli ollut kuka ties kuinka kauan hylättynä paikoillaan. Sellaista sota teki mökeille.

”Toitko sinä minut tänne?”, kysyi ja kohotti kulmiaan, yritti samalla haparoivin liikkein viittoa ensin pihalle ja sitten sänkyään. Kai koetti ilmentää heidän kulkuaan pihalta tänne. Nora ei koskaan ole ollut erityisen kova puhumaan käsillään, epäilemättä niille jotka luonnostaankin elivät puheidensa mukana, myös viittominen tulisi luonnostaan. Kätilön kaltaiselle, pidättyvälle naiselle käsien käyttö puheen tukena tuntui liioittelulta ja vieraalta. Mieleen palasi metsän siimekseen jätetty kolmikko. Oliko hän ollut kauan tajuton? Huoli sai kasvot vakavoitumaan entisestään ja katseen laskeutumaan lattiaan. Oliko mies kerinnyt käymään jo noiden luona? Nora irrotti otteensa polvistaan ja suoristi jalkojaan, ne tuntuivat puulta. Heidän täytyisi alkaa toimimaan, mutta kätilö ei meinannut millään löytää itsestään voimia nousemiseen.
Eleonora
" En ole nainen, en yhtään mitään. Kidutettu eläin häkissään. Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut"
PMMP-Joku raja
Thea
"Nuuhkin tuomet. Taivutan kaulaa. Edessäsi nauran"
Scandinavian Music Group-Näin minä vihellän matkallani
Dagny
"Sinä olit ukonlintu, outolintu. Lapin tuiman tuntureilta. Kuningatar germaaninen."
Olavi Uusivirta-Ukonlintu ja Virvaliekki
Avatar

Hovinarri
Hovinarri

Viestit: 2461

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti La Elo 01, 2015 12:42

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Jerrell

Kuuro mies tunsi niskassaan ilmavirran, kuin puhalluksen, tuijotellessaan makuuhuoneen ovelle. Hän käänsi väsyneenä päätään ja huomasi tuijottavansa huutavaa naista. Näky sai hänet perääntymään säikähtäen sängyn reunan viereltä, ja pian kätilö jo seisoikin kyykyssä tyynynsä päällä. Näky oli yllättävä ottaen huomioon, että mies luuli naisen olleen suurin piirtein kuollut. Jerrell levitti kätensä ilmaan suojatakseen kasvojaan ja rauhoitellakseen toista, ja päästi sitten hampaidensa välistä "shhhh"-äännähdyksen. Mitä jos joku kuulisi kätilön huudon? Miestähän luultaisiin vielä murhaajaksi! Raiskaajaksi vähintään.
Sitten nuutuneen näköinen lapsenpäästäjä rentoutui ja Jerrell puuskahti vilkaisten jälleen ovelle. Ei ketään, vielä. Eikä toivottavasti tulisikaan missään vaiheessa. Luultavasti kätilö oli herännyt kivun sijasta painajaiseen, ja ilmeisesti pahanlaatuiseen sellaiseen, sillä hän näytti nyt vaipuneen ajatuksiinsa. Jerrell nousi vaivalloisesti istumaan sängyn toiseen päätyyn ja piti silmällä tuota kummallista tapausta, joka avasi sitten suunsa. Pyörryit, Jerrell nyökkäsi ja sai siten myös selityksen sille, miksi nainen oli niin yllättäen kaatunut maahan. Ainakaan se ei ollut ollut sairaskohtaus, Jerrell huomasi ajattelevansa helpottuneena. Mies tunsi pientä häpeää siitä, että oli pistänyt naisen laukkaamaan niin vauhdikkaasti perässään. Hänen olisi täytynyt kysyä ensin, jaksaisiko tämä juosta.

Nainen asettui istumaan itseäänsuojaavaan kippuraan, ja näytti olevan kylmissään. Jerrell rypisti kulmiaan ja riisui takkinsa. Hän istahti takamuksellaan aavistuksen lähemmäksi punapäätä, jotta ylettyisi tähän, ja levitti sitten takin tämän syliin. Että haisiko se hieltä? No aivan taatusti haisi, mutta ainakaan se ei ollut märkä. Kätilö voisi lämmitellä sen alla jos haluaisi. Olihan hänellä nyt yksi hamekin vähemmän päällään.
Jerrell nojautui haaralleen levitettyjen jalkojensa päälle kyynärpäillään. Hän työnsi kevyen punervat hiussuortuvat pois otsaltaan, ja katsoi sitten mietteliäänä ovelle. Hetken ajan hän pohti, miten olikaan oikein päätynyt tähän mökkiin, mutta muisti sitten. Äiti, poika ja vastasyntynyt olivat edelleen kolmin metsässä hevosensa kanssa. Hän nosti mietteliään katseensa luultavasti huonovointiseen naiseen. Toinen kysyi, oliko Jerrell tuonut hänet mökkiin. Mies hymyili naiselle surkuhuvittuneen uupuneesti ja nyökkäsi. Niin, olihan hän. Ei kai kukaan muukaan. Miehen hauiksia ja kyynärvarsia kiristi, ja reidet tuntuivat olevan napsahtamispisteessä joka kerran, kun niiden lihakset jännittyivät, mutta hän oli hitto vieköön selvinnyt. Ja se jos jokin nostatti Jerrellin mieltä. Hän ei tuntenut oloaan enää lainkaan niin hyödyttömäksi, kuin oli vielä hetkiä aiemmin samaisena päivänä tuntenut.

Mökin ikkunoista kajastava valo kertoi päivän olevan jo pitkällä. Jerrelliä hävetti, että hän oli nukahtanut, vaikkei tiennytkään kauanko oli nukkunut. Ainakaan aurinko ei ollut vielä laskenut, joten mitään kohtalokasta oli tuskin käynyt - vaikka tässä maassa ei saanutkaan koskaan olettaa mitään. Mies nousi seisomaan selkäänsä niksautellen, ja kääri harmaan paitansa hihat paremmin ylös. Kätilön laukku ja lieristä rypistynyt hattu makasivat epämääräisessä pinossa lattialla, eikä Jerrell ollut varma, miten tavarat olivat siihen kulkeutuneet. Kai hän oli puristanut niitäkin käsissään, ainakin hatun lierissä olevien ryppyjen perusteella. Kuuro kääntyi kohti kätilöä ja huomasi tämän olevan aikeissa liikkua. Hän laski kätensä naisen olkapäälle ja pudisteli tälle sitten vakavana päätään. Hän nosti etusormensa kätilön kasvojen eteen ja käski tätä näin jäämään niille sijoilleen. Naisen ei kannattaisi nousta ylös tuossa tilassa, varsinkaan, kun hän oli vasta ollut tajuton. Jerrell ei ehkä ollut lääketieteen harjoittaja, mutta tiesi kyllä miten ihmisiä hoidettiin. Hän poistui huoneesta jättäen naisen sängylle ja olettaen, ettei tämä siitä mihinkään karkaisi.

Jerrell suunnisti keittiöön, joka seurasi samaa vaatimatonta sarjaa, kuin muukin mökki. Työtasoilla ja kaapeissa oli jonkin verran yrttejä ja toisiinsa sopimattomia astioita, mutta muuten ne kumisivat pitkälti tyhjyyttään. Jossain hyllyssä oli rätti joka näytti puhtaalta, joten Jerrell otti sen mukaansa. Kaikki pullot jotka hölskyivät, Jerrell kävi läpi haistellen. Suurin osa tuoksui - tai pikemminkin haisi - unikonmaidolta tai vastaavilta tainnutusjuomilta, ilmeisesti lievittämään synnyttävien kipuja. Jerrell oli aina suhtautunut epäilevästi aineisiin, jotka saivat ihmiset turtumaan tai peräti nukahtamaan. Siispä hän jätti purkit paikoilleen, ja tapasi vihdoin hieman naarmuuntuneen, lyhyen ja paksun pullon, jonka sisältämä neste oli kirkasta. Jerrell avasi korkin ja haistoi pullon suuta varovasti kuin peläten, että lemu tainnuttaisi hänet, tai että hän löytäisi kätilön mahdollisen miehen viinavaraston. Pullo tuoksui kuitenkin vain vanhalle lasille, ja Jerrell päätti ottaa myös sen mukaansa. Jos se olisi jotain muuta kuin vettä niin kätilö osaisi luultavasti kertoa siitä kuurolle. Ruokaa kaapeista ei löytynyt, eikä Jerrell uskonut löytämiensä juurten, lehtien ja ruohojen olevan nälkää varten poimittuja.
Keittiön jälkeen Jerrell kävi puolihuolimattomasti muutkin mökin kolkat läpi kuin etsien lisää tykötarpeita, ja löysikin sitten pesusoikkoa muistuttavan ämpärin, jossa seisovan veden pinnalla lojui jokunen yksinäinen lehti. Jerrell kyyristyi haistamaan pesusoikkoa peläten sen ensin sisältävän synnyttäneiden naisten eritteitä tai jotain muuta yhtä mukavaa, mutta soikkokin haisi vain ei-miltään. Ehkä hieman puiselta ja ulkoilmalta, mutta Jerrell kastoi rätin sinne joka tapauksessa ja väänsi siitä sitten enimmät vedet pois.

Mies palasi makuuhuoneeseen rätti ja pullo kädessään. Hän näytti pulloa kätilölle olkiaan kohauttaen, kysyvä ilme kasvoillaan, ja ojensi sen sitten hänen viereensä. Rätin hän taitteli suorakaiteen muotoiseksi mytyksi ja oli painamaisillaan sen kätilön otsaa vasten, mutta ennen kosketusta päättikin sitten antaa sen naisen omaan käteen. Kuuro ei nyt viitsisi koskea naiseen sen enempää, kuin oli pakko, sillä tämä ei selvästikään kosketuksesta pitänyt, jos edessään seisovasta muukalaisestakaan.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 0/2
Aberec 1/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 1/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 1/2
Arasinya 1/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 734

Liittynyt: Ma Heinä 20, 2015 10:28

Viesti La Elo 01, 2015 2:30

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Olettamuksensa olivat ilmeisesti oikein. Nora yritti päästä muistoissaan hetkeen jolloin tajunta hävisi, mutta se oli mahdotonta. Viimeinen minkä hän muisti, oli kummallinen ilon tunne. Päätti, että jatkossa pysähtyisi heti, jos moinen riehakkuus iskisi, olisihan hänen täytynyt ymmärtää sen johtuvan väsymyksestä, tai mistä lie happivajeesta – eihän koskaan aiemminkaan ollut voimattomana juoksemisesta erityisesti nauttinut. Tällä kertaa hän oli ollut onnekas, mitä lie olisi tapahtunut jos hänellä ei olisi ollut seurassaan ilmeisen luotettavaksi osoittautunutta kuuroa miestä. Kyllähän tajuton nainen keskellä metsäpolkua olisi suorastaan hävettävän helppo saalis niin ihmisenlihan ystäville, jota tosin Norasta ei kyllä paljoa irtoaisi ja se vähäkin hyvin sitkeää, raiskareille ja muille, jotka eivät ajatelleet kauniita ajatuksia. Ehkäpä hänen täytyisi antaa kunniaa myös tuolle muukalaiselle, olihan toinen tehnyt kaiken juuri oikein – auttanut häntä saattamaan lapsen maailmaan, sekä auttanut hänet pois metsästä. Aivan hyvin toinen olisi voinut jättää hänet siihen ja hoitaa omat ystävänsä turvaan.

Oranssiin taittuvat hiukset, olivat edelleen auki ja jos mahdollista entistäkin pölähtäneemmässä muodossa. Nora vei sormensa haromaan tukkaa samalla, kun kuuro laski kätensä olalle. Alahuuli jäi jälleen hampaiden vangiksi, kun hätäinen katse seisahtui pitkään mieheen. Ei kuitenkaan kavahtanut pois toisen kosketuksen alta, ehkäpä osittain siksi että sisätiloissa ja aseettomana hänellä ei olisi paljoa muita mahdollisuuksia kuin alistua mihin vain. Vaikka, ei uskonut enää Jerrellin toimivan niin, tällä oli ollut monta mahdollisuutta jo toteuttaa vaikka minkälaista pahuutta, jos miehessä moisia synkkiä ajatuksia olisi asunut. Katseli sormea kasvojensa edessä ja nyökkäsi sitten säyseästi, laski kätensä pois hiuksistaan ja antoi katseensa tippua niiden mukana pois miehestä. Ehkäpä kuuro oli oikeassa elehtiessään häntä pysymään paikoillaan, sillä päässä humisi ikävästi ja jalat tuntuivat olevan kaksi palaa lankkua. Epäilemättä pisamatkin olisivat kalvenneet vaalealla iholla. Janokin kaihersi kurkkua siinä missä nälkä vatsaa, nälkään tosin oli jo tottunut elämänsä aikana.

Kuunteli kolinaan jota mies aiheutti tutkiessaan paikkoja ja astellessaan narahtavilla lattialaudoilla, oikeastaan oli aika surullista että joku jäi paitsi tästä kaikesta äänimaailmasta. Kätilö ei olisi osannut kuvitellakaan elämää ilman kuuloaan, eikä varmasti kukaan kuuleva osannut – se olisi niin… tyhjää. Katseli mietteliäänä tummia seiniä, jotka välillä näyttivät siltä että pysyivät kasassa pelkän onnen avulla. Mökki oli kuitenkin kestänyt jo jos minkälaista tuulta ja tuiverrusta olemassa olonsa aikana, joten Nora kyllä luotti sen rakenteisiin sokeasti. Vaikka olihan talo parhaat päivänsä nähnyt jo hyvän aikaa takaperin, asumattomuutensa aikana se oli saanut kosteutta joka haprastutti rakenteita ajansaatossa. Kätilö ei kuitenkaan aikonut huolehtia moisista, sillä ennen kuin tämä mökki olisi asuinkelvoton, hän aikoi olla paremmin toimeentuleva ja etsiä pienen asunnon jostain lähempää asiakkaittaan. Sitten joskus. Kun askeleet kuulostivat palaavan lähemmäs, nosti hän katseensa kohtaamaan tulijan.

Varovainen hymy piirtyi suupieliin, kun näki mitä mies käsissään toi. Nora oli otettu toisen ajattelevaisuudesta, eikä hän ollut tottunut moiseen huolenpitoon. Se tuntui kummalliselta ja hieman pelottavaltakin, mutta noiden tunteiden ylitse se kuitenkin lämmitti kätilön mieltä. Ojensi kätensä vastaanottamaan tarjotut, oli helpottunut siitä ettei mies yrittänyt ryhtyä puhdistamaan hänen kasvojaan, vaan jätti homman naisen itsensä hoidettavaksi. Nyökkäsi päätään ja tarttui pulloon, vei sen varoen huulilleen ja joi pitkän kulauksen, kuin olisi ollut kuolemassa janoon juuri näillä hetkillä. Ohut vesinoro karkasi naisen suupielestä leualle ja leualta kaulalle. Nora pyyhkäisi leukaansa juotuaan ja ojensi sitten pulloa kuuroa kohti, varmasti toisellakin janottaisi – olihan mies kantanut hänetkin tänne. ”Kuka olet?”, kysyi hetken miestä katseltuaan, kyllähän hän tiesi että toinen oli kuuro nimeltään Jerrell. Ei kuitenkaan muuta. Tosin, ei varmasti kysymyksenkään jälkeen tietäisi sen enempää, sillä eihän mies ollut juuri ääntä saanut huuliltaan aikaiseksi. Ehkäpä toinen voisi tulkita kysymyksen uteliaisuudeksi ja jonkinlaiseksi käden ojennukseksi, tai niin Nora ainakin toivoi. Ei muistanut, että huoneen seinustalla olevalla pöydällä hänellä kyllä oli kirjoitus tarpeet. Ne tosin olivat pölyttyneet, eikä niitä oltu liikuteltu ihan hetkeen. Nora oli jopa huonompi kirjoittamaan, entä lukemaan ja hän ei millään jaksanut kiusata itseään kehittääkseen taitoaan. Kätilö uskoi, että lukutaitoa tarvitsi enemmän kuin kirjoittamista sillä eihän hänellä ollut edes ketään, kenelle olisi voinut lähettää kirjeitään.

Vei märän rätin kaulalleen, siveli tomua ja kuivunutta hikeä rauhallisin liikkein pois iholtaan samalla pohtien tätä tilannetta. Välillä katse käväisi varoen pysähtymässä pitkässä hahmossa, kunnes karkasi takaisin lattiaan tai ikkunaan, josta tulvi sisälle aurinkoa. Aurinko, tosiaan. Eivät he olleet siis käyttäneet aivan tuhottomasti aikaa tähän ongelmaiseen matkaan hänen mökilleen. Sormet liikuttivat rättiä nyt poskella ja otsalla, välillä taitteli siitä puhtaamman puolen esille, jotta ei vain levittäisi likaa ihollaan. Kostea kangas tuntui miellyttävän viileältä ihoaan vasten, jolle värikin oli pikkuhiljaa palaamassa samalla, kun kätilön oma olo alkoi hiljalleen muuttua normaalimmaksi. Irvistys paljasti ihmeen suoran hammasrivistön, hyvät geenit, kun rätti osui posken ruhjeeseen, henkeä vetäistiin yhteen purtujen hampaiden välistä. Kirvely oli inhottava tunne. Koetti varoen puhdistaa jälkeä poskellaan, mutta ilman peiliä hän ei kuitenkaan voinut varmistua sen puhtaudesta, ei missään nimessä halunnut saada tulehtunutta haavaa kasvoihinsa. Käänsi asentoaan kohti Jerrelliä ja ojensi sitten rättiä miehelle.

”Voitko?”, kysyi ja osoitti sormella ruhjettaan, ”minä en näe sitä”, lausui vielä ikään kuin perusteluksi sille, miksi nyt yhtäkkiä oli valmis sietämään toisen kosketusta ihan vapaasta tahdostaan. Ehkäpä hänen kohdallaan nimenomaan se vapaatahto oli avainasemassa, kaikki tuntui jotenkin turvallisemmalta kun ajatteli, että hänellä oli vapaus valita.
Eleonora
" En ole nainen, en yhtään mitään. Kidutettu eläin häkissään. Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut"
PMMP-Joku raja
Thea
"Nuuhkin tuomet. Taivutan kaulaa. Edessäsi nauran"
Scandinavian Music Group-Näin minä vihellän matkallani
Dagny
"Sinä olit ukonlintu, outolintu. Lapin tuiman tuntureilta. Kuningatar germaaninen."
Olavi Uusivirta-Ukonlintu ja Virvaliekki
Avatar

Hovinarri
Hovinarri

Viestit: 2461

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti La Elo 01, 2015 4:40

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Jerrell

Kuuron onneksi nainen joi itse eikä yrittänyt vastustella. Vaikkei Jerrell tuntenut olevansa kätilön lähellä kovin kaivattu tapaus, oli heidän kommunikointinsa jo vaivattomampaa. Tai ehkei vaivattomampaa, sillä nainen ei osannut viittoa, mutta ainakin luottavaisempaa. Mies tarttui hänelle tarjottuun pulloon ja hörppäsi siitä, joskin lyhyemmän hörpyn, kuin toinen. Hän ei viitsinyt kuluttaa vettä kun oli nähnyt, millaisissa oloissa talon asukas eli. Tähän rotiskoon verrattuna Jerrellin talo oli hulppea lukaali, vaikkei se kooltaan ollutkaan merkittävästi isompi. Mies laittoi pullon korkin takaisin paikalleen ja laski sen sitten lattialle, missä sen oli tukevampi seistä. Mies istui säädyllisen välimatkan päähän sängyllä istuvasta kätilöstä ja nojasi jälleen käsillään jalkoihinsa, jotka lepäsivät tukevasti rakoilevaa lattiaa vasten. Lankkujen päällä oli melkoinen määrä mutaa ja ruohokikkareita, luultavasti miehen kengistä, mutta kätilöllä olisi aikaa siivota jälkiä myöhemmin, jonain vähemmän tapahtumarikkaana päivänä. Mies vilkaisi kätilöön, jolle takki oli ilmeisesti kelvannut. Hänen aivonsa tuntuivat puuroisilta, eikä hän tiennyt, mitä oli etsimässä täällä. Kätilö sen sijaan lausui jotain - esitti kysymyksen. Jerrell suoristautui ja hänen kulmansa kaareutuivat surumieliseen ryppyyn. Kukaan ei yleensä esittänyt hänelle tällaisia kysymyksiä, ja nyt kun esitti, ei hänellä ollut tapaa, jolla vastata. Mies avasi suutaan kuin aloittaakseen puheen, mutta sulki sen sitten ja katseli ympärilleen huoneeseen. Hän kohottautui hieman paikaltaan huomattuaan tason, jonka päällä oli paperia. Kuuro nousi sängyltä ja käveli uteliain askelin kohti pöytää, josta totesi ilokseen löytäneensä myös hiilikärkisen kynänpätkän.

Paperi tuntui kuivalta Jerrellin käsissä, kun hän palasi sängyn reunalle. Hän oli ottanut mukaansa kaiken paperin, jonka pöydältä löysi, sillä sängyllä istuessaan miehellä oli kirjoitusalustanaan vain jalkansa, eikä hän halunnut paperin rypistyvän tai repeävän kynän painalluksen alla. Hän kohotti kynää kätilöä kohti ja oletti, että tämä osasi lukea. Jos talossa oli tarjolla paperia ja kynä, olisi niiden omistaja tuskin lukutaidoton. Jerrell painoi terää varovasti paperia vasten kokeillakseen, oliko se ehjä. Olen Jerrell Balhelt ja olen pahoillani, etten kuule sinua etkä sinä minua, mies kirjoitti aluksi sillä välin, kun nainen putsasi metsän tomuja itsestään pyyhkeen avulla. Tulin etelästä sodan pakottamana, kuurouduin saapuessani. Jerrell ei tiennyt, oliko tieto niin välttämätön, mutta ainakin se kertoisi siitä, ettei hän ollut ollut kuuro koko ikäänsä. Mies muisti yhä musiikin ja laulun ja pystyi melkein kuulemaan ne mielessään. Hovi, kaikki ne arvokkaat henkilöt, hänen ystävänsä. Olin töissä hovissa. Hovinarri. Tieto oli sinänsä arvoton, mutta sai Jerrellin tuntemaan itsensä hyödyllisemmäksi - se kertoi hänelle, että hänen lähtökohtansa olivat olleet hyvät. Vaikka hovinarrin ammatti oli toisinaan väärinymmärretty ja vaihteli valtakunnittain, hän ei ollut ollut pohjasakkaa, ei kenenkään vaivoina. Hänen tehtävänsä oli ollut pitää ihmiset iloisena, se oli ollut hänen intohimonsa ja kaikkensa. Mies huomasi kulmiensa painuneen melkein vihaiseen ryppyyn, ja neutraloi ilmeensä. Nyt olen yksin. Lorica perheineen on auttanut minua, hän lisäsi vielä ja kääntyi sitten lapsenpäästäjän puoleen. Entä sinä? Jerrell kirjoitti loppuun, vaikka oli jo päättänyt lopettavansa kirjoittamisen. Hän oli utelias, mutta tiesi, että kätilö saattaisi kieltäytyä kertomasta muuta, kuin kenties nimensä. Sen kuuleminen olisi totisesti ollut tähän mennessä mukavaa.

Se, että kätilö kääntyi miehen puoleen ja tarjosi tälle riepuaan, sai kuuron hämilleen. Hän oli ollut varma, ettei nainen haluaisi tämän koskevan itseensä, muttei tietenkään kieltäytynyt pyynnöstä. Hän otti rätin vastaan nyökäten ja kääntyi paremmin naisen puoleen, istuen hieman lähemmäksi tätä. Hän ojensi samalla paperin toisen käsiin. Nainen voisi vaikka lueskella sitä tässä samalla säästääkseen aikaa.
Jerrell kiersi vasemman kämmenensä naisen niskan taakse ja tarttui siihen hennosti lähinnä tukeakseen, varoen puristamista tai hiusten tahatonta kiskomista. Oikealla kädellään hän käänsi naisen päätä varovaisesti leuasta saadakseen oikean posken itseään kohti, jotta näkisi ruhjeet. Jerrellin kulmien väliin muodostui keskittynyt ryppy kun hän ensin tutki naarmut ja pyyhki sitten hiekkaa ja ihon eritteitä niiden ympäriltä pois. Itse ruhjeita hän ei pyyhkinyt, vaan paineli, jotta haava kastuisi ja likahippuset liukuisivat helpommin pois tai tarttuisivat pyyhkeeseen. Ihon alla ei näyttänyt olevan tikkuja, tai ainakaan ne eivät näkyneet ihmissilmälle. Kokonaisuudessaan posken kolhaisu näytti vaarattomalta, mutta saattoi muodostaa mustelman myöhemmin.

Kun mies totesi olevansa valmis hän istahti takaisin omalle alueelleen ja jätti kostean rätin sängyn reunalle. Hän katsahti kätilöön kysyvästi. Miten he saisivat äidin lapsineen kuljetettua mökkiin? Oliko kätilöllä piilossa kärryjä tai kenties lakanoita, joilla he voisivat kantaa naisen perille? Ajatuskin särki Jerrellin käsivarsia, mutta heillä ei ehkä olisi vaihtoehtoja.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 0/2
Aberec 1/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 1/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 1/2
Arasinya 1/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 734

Liittynyt: Ma Heinä 20, 2015 10:28

Viesti La Elo 01, 2015 10:45

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Kätilö nyökkäsi, kun mies esitteli kynää kädessään. Eihän hän mikään lukija ollut, mutta kyllä hän paremmin luki kuin kirjoitti. Ja totta tosiaan, vasta kun mies asettui kirjoittamaan vastausta hänen esittämäänsä kysymykseen, tajusi Nora reagoida takkiin sylissään. Sormet olivat hypistelleet sen kangasta jo aikaisemmin, mutta ei kätilö ollut ymmärtänyt tehdä sillä mitään sen enempää. Naisen sormet sivelivät takkia ja hän painui ajatuksiinsa, miltä tuntuisi vetää päälle vieraan miehen takki? Tai, ei kai toinen enää niin vieras ollut sillä olivathan he kokeneet jo paljon yhdessä, ehkä enemmän kuin moni pariskunta koskaan – tai ainakin dramaattisempia käänteitä. Kätilö huomasi, että ei pitänyt Jerrelliä erityisen pelottavana tai uhkaava, vaan jopa luotettavana. Tai ainakin niin luotettavana kuin miehet koskaan saattoivat olla. Takki vedettiin sirojen harteiden peitoksi ja se tosiaan tarjosi kaivattua lämpöä, kangas tuoksui miehelle. Eikä haju ollut etova, kuten kätilö oli ehkä odottanut, toki hien haju nousi ensimmäisenä kutittamaan nenää mutta se olikin ihan normaalia kaiken sen juoksemisen jälkeen. Varovasti käänsi päätään nuuhkaistakseen takinlievettä, ei toinen haissut ollenkaan pahalle.

Kun kuuro pienen epäröinnin päätteeksi tarttui tarjottuun rättiin ja tarjosi kirjoitusta hänen luettavakseen, joutui Nora hetken pohtimaan miksi oikeastaan halusi toisen puhdistavan kasvojensa ruhjeen. Asetteli kirjeen ajatuksissaan polvilleen. Ehkäpä hän koki tarvetta antaa itsestään jotain miehelle, joka kuitenkin oli osoittautunut varsin suoraselkäiseksi ja sympaattiseksi, valtavan avuliaaksikin. Ei Nora voinut tietää, että ottiko mies tätä kunniana tai ymmärsikö pyynnön merkitystä kätilölle. Tuskin täysin, sillä eihän hän ollut koskaan avannut elämään tälle, tai kenellekään muullekaan. Iho nousi kananlihalle epämiellyttävien väreiden juostessa aina varpaanpäistä hiustenjuureen asti, kun tunsi kämmenen niskallaan. Vanhoja, jo vaalenneita arpia tuntui polttavan ja mieleen tulvi ne lukemattomat kerrat hänen menneisyydestään, kun suolalle ja humalalle haissut merimies oli retuuttanut häntä niskasta pidellen. Noran selkä kaartui hieman ja hartiat painuivat lysyyn, vaikka eipä ne hetkeä aiemminkaan erityisen ryhdikkäinä olleet. Jerrellin kosketus oli hellä ja varovainen, ehkä jopa ujo, eikä ollenkaan puristava tai käskevä, sellainen johon nainen ei ollut koskaan päässyt tottumaan. Kämmen niskassaan tuntui yllättävän intiimiltä, mutta jotenkin väärältä ja luvattomalta, silti nainen huomasi ettei tuntenut tarvetta paeta kosketusta. Päätti keskittää huomionsa tuohon kirjelmään, ehkäpä se auttaisi häntä käsittelemään tilannetta johon oli itse itsensä ajanut.

Katseli kirjaimia paperilla, ne näyttivät hieman suttuisilta ja rosoisilta, mutta Nora uskoi saavansa kirjoituksesta selvää. Siristi hieman silmiään keskittäessä huomionsa lukemiseen, naisen huulet liikkuivat kun aivot käsittelivät sanoja ja hitaasti, mutta varmasti muodostivat niistä sanoja. Kätilö ei osannut lukea päässään, vaan jotta ymmärtäisi lukemansa hänen täytyi muodostaa sanat vielä ääneen, täten lukeminen oli kuolettavan hidasta. Mies oli muualta, etelästä, ehkä se selitti punapäille epätyypillisen ihon värin. Mutta hovinarria hän ei noissa surumielisen oloisissa silmissä nähnyt hetkeäkään, ei ollut kyllä koskaan moisen ammatinharjoittajaa tavannut vaan ainoastaan kuullut tarinoita suurista saleista viihdyttäjineen ja aatelisineen. Nora etsi hiilikärkisen kynän käsiinsä ja käänsi paperin ympäri, irvisti rätin koskettaessa ruhjetta. Kyllä hänkin saattoi arvata, että se ei erityisen paha ollut vaan enemmänkin pieni ihottuma joka paranisi pian, mutta silti kostean kankaan kosketus kirveli epämiellyttävästi.

Kirjoittaminen oli hankalaa, kun alustana olivat omat luiset reidet, mutta onnistui jotenkuten saamaan kynän jättämään jälkeä paperiin. Naisen käsiala oli sanalla sanoen rumaa, kuin nuorella koulupojalla. Ehkä senkään vuoksi hän ei juuri halunnut kirjoittaa, sillä kätilö nautti katsella kauniita asioita ja kaunista käsialaa – eikä oman tekstin katselu tuottanut suurtakaan nautintoa. Jälleen huulet liikkuivat, kun vaivalloisesti ryhtyi tavu kerrallaan kirjoittamaan lyhyttä vastaustaan. Eleonora Wrigth. tai Nora. Tulen länestä ja huomasit olen kätilö. En kirjota kovin hyvin, olen pahoillani. Minussa ei ole paljon tuntemista, asun, keskeytti tekstinsä hetkeksi ja vilkaisi miestä joka nyt oli lopettanut posken puhdistamisen, voisiko toiselle kertoa, että hän asui yksin. Olisiko siitä haittaa? yksin. Pitää palata Lorican luo. Nora inhosi jokaista sanaa paperilla, mutta ei hennonnut olla antamatta sitä miehelle. Nosti katseensa tämän silmiin ja huomasi kysyvän ilmeen, epäilemättä mies mietti aivan samaa kuin hänkin. ”En ole tyhmä”, naisen täytyi kuitenkin vielä lausua saatesanoiksi kirjelleen, jonka jälkeen nyökkäsi ja varoen taputti Jerrellin reittä. Hän ei aikonut jäädä katsomaan, kun mies lukisi hänen harakanvarpaitaan, vaan otti nyt tukea sänkynsä reunasta ja pakotti edelleen jäykiltä tuntuvat jalkansa toimimaan.

Hänellä ei ollut kärryjä, ei edes maitokärryjä joita useimmiten metsässä asuvilla oli ruokien ja maitotonkkien liikutteluun. He joutuisivat kantamaan naisen ja vastasyntyneen. Ajatuskin sai Noran voimaan pahoin. Muita vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Kätilö ponnisti jaloilleen ja joutui hetken seisomaan paikoillaan jotta veri saisi rauhassa tehdä kulkuaan päähän asti – ei missään nimessä aikonut pyörtyä uudestaan. Kun huimaus meni ohitse, pakotti itsensä liikkeelle ja kyykistyi kaivelemaan pienestä arkusta sänkynsä jalkopäässä muutaman haalistuneen lakanan. Nosti lakanoita ilmaan ja siirsi katseensa kuuroon, odotti tämän kääntävän päänsä häntä kohti. ”Auttaisiko nämä?”, kysyi ja kallisti hieman päätään. Kuuron takki lepäsi yhä hänen harteillaan.

//Luetun ymmärtäminen parasta a-luokkaa! :DD Ihan täysin ohitin tuon takinkin aikaisemmin, nyt sitten tämmöinen kunnon kokoelma vastaus muttamutta. Mää lupaan skarpata :D
Eleonora
" En ole nainen, en yhtään mitään. Kidutettu eläin häkissään. Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut"
PMMP-Joku raja
Thea
"Nuuhkin tuomet. Taivutan kaulaa. Edessäsi nauran"
Scandinavian Music Group-Näin minä vihellän matkallani
Dagny
"Sinä olit ukonlintu, outolintu. Lapin tuiman tuntureilta. Kuningatar germaaninen."
Olavi Uusivirta-Ukonlintu ja Virvaliekki
Avatar

Hovinarri
Hovinarri

Viestit: 2461

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Su Elo 02, 2015 12:00

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Jerrell

Kaiken tämän vaivan ja seikkailun jälkeen Jerrell saisi kenties vihdoin tietää naisen nimen tämän ojennettua paperin takaisin miehen käsiin. Naisen aloitteesta tehty kontakti ja kosketus reidellä sai kuuron hämmästymään yhä, ja hän luki mietteliäänä sanat kätilön huulilta. Mitä hän mahtoi niillä tarkoittaa? Sitten Jerrell syventyi paperiin ja siinä olevaan kirjoitukseen, ja hymähti hieman huvittuneesti. Hyvä on, ehkä nainen oli tarkoittanut tätä. Käsiala oli hieman karkea ja kieliopissa oli puutteita, mutta Jerrell oli otettu siitä, miten paljon tekstiä oli saanut vastaukseksi. Ei ihmisten viisautta määritelty siinä, kuinka hienosti ja oikein he osasivat kirjoittaa - tai siinä, osasivatko lainkaan, saati sitten lukea - vaan siinä, kuinka he toimivat käytännössä. Jerrellin mielestä lapsenpäästäjä oli ainakin todistanut olevansa ihan fiksu tapaus, vaikka tietenkään he eivät olleet viettäneet aikaa toistensa seurassa kuin alle päivän. Tuo puolikas päivä tuntui kuitenkin ikuisuudelta miehen mielessä, sillä kaikkea outoa oli ehtinyt tapahtua.

Eleonora. Jerrell nosti katseensa kätilöön luettuaan nimen. Se sopi punahiuksiselle, kapeakasvoiselle naiselle, jonka pää näytti nyt erittäin pieneltä miehen harteikkaan takin päällä. Samoin takki sai tämän jalat näyttämään entistä luisevammilta. Jerrell painoi katseensa takaisin kirjeeseen. Eleonora. Hän oli niin onnellinen saatuaan vihdoin ja viimein nimen, jolla kutsua kätilöä. Nainen oli kotoisin lännestä ja kuten todettua, saattoi lapsia maailmaan. Se olikin ollut ainoa, mitä mies oli toisesta tiennyt. Seuraava lause sai kuuron pään painumaan, ja hän vilkaisi pahoittelevasti pisamaista, seisomaan noussutta seuralaistaan. Vai ei hänessä ollut tuntemista? Se tarkoitti vain kahta asiaa: joko naisen itsetunto oli häviävän alhainen, tai sitten hän halusi pitää itsensä muille tuntemattomana. Jerrell ei tiennyt, kumpaa kahdesta pahasta olisi toivonut, sillä lause sai hänet ajattelemaan naisen arpia, joita ei näkynyt avonaisten, tuuheiden hiusten takaa. Kuuro huomasi puhaltavansa helpottuneena ilmaa suustaan luettuaan, että Nora asui yksin. Ja koko tämän ajan hän oli pelännyt sisään myrskyävää miestä! Oli kaiketi naisen parhaan mukaista, että hän asui yksin. Toisaalta taas ei. Jerrell tunsi yksinäisen elon olevan masentavaa, mutta kätilö saattoi olla toista mieltä.

Jerrell taitteli pari paperia varmuuden vuoksi housujensa etutaskuun ja työnsi kynän perään, vaikkei se mahtunutkaan pituutensa puolesta sinne ihan kokonaan. Eleonora oli löytänyt sänkynsä jalkopäästä lakanan tai useamman, ja Jerrell taisi ymmärtää, mihin niitä tultaisiin vielä käyttämään. Hän nyökkäsi hyväksyvästi ja kokeili tarttua lakanan kulmiin kietaisten ne kämmeniensä ympärille. Varmoin ottein mies kiepautti reunat kämmeniensä ympärille ja mittaili, pystyisikö kantamaan lakanan päällä ihmistä. Kenties, jos hänen olisi pakko. Vaikkei Jerrell ollutkaan kaupungin lihaksikkain tapaus ja hänen vähäiset lihaksensa oli saavutettu enemmän viihdetyöskentelijän kuin taistelijan muodossa, hänen käsissään ja keskivartalossaan oli maataloustöiden kerryttämää voimaa. Jerrell laski lakanan käsistään ja antoi Noran viikata sen mukaansa siltä varalta, että hän halusi jotenkin mahduttaa ne laukkuunsa. Tietysti he voisivat kantaa lakanat myös käsissään, eivät ne niin kovasti painaneet. Mies poimi lattialta hattunsa ja heitti sen naisen sängylle; nyt hän ei aikoisi raahata sitä turhaan mukanaan.
"Mennään?" kuuro kysyi ääneti osoittaen peukalollaan ulos, ja päätti sitten vielä hörpätä lattialla lepäävästä vesipullosta vettä. Hän kopautti sormillaan pullon pintaa siltä varalta, että Norakin haluaisi juoda. Hänen todella kannattaisi.

//Ei se mitään! ;D Noralla oli muuta ajateltavaa!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 0/2
Aberec 1/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 1/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 1/2
Arasinya 1/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 734

Liittynyt: Ma Heinä 20, 2015 10:28

Viesti Su Elo 02, 2015 1:13

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Hän tosiaan oli ilmeisesti käyttänyt koko päivänsä rajojen rikkomiseen, näin paljoa hän ei ollut koskenut mieheen tai sallinut moisen koskettaa itseensä sen jälkeen, kun pääsi pois. Tai, olihan hän maksanut laivamatkan. Ajatus puistatti Noraa muistonakin, vaikka siihen ei liittynytkään väkivaltaa tai pakottamista. Sen jälkeen hän ei ollut enää päästänyt miehiä lähelleen, muuta kuin pakottavissa tilanteissa ja halutessaan olla kohtelias asiakaskäynnillä. Tämä Jerrell kuitenkin oli jotenkin erilainen hoikkine varsineen ja surumielisine silmineen, luottamusta herättävä -mies jonka kanssa sopikin kokeilla oman häkkinsä kaltereiden pitävyyttä. Nora kuitenkin tiesi, että tässä menisi raja eikä hän tulisi sitä ihan pienestä inahduksesta enää ylittämään, vaikka toisinaan yksinäisinä öinä kaipasikin ystävää tuomaan elämää hänen ympärilleen. Pääosin kuitenkin nautti elämästään ja yksityisyydestään, hän piti siitä että ihmiset eivät voineet ihmetellä hänen elämänsä käännöksiä tavernoissa tai pyykkiä pestessään.

Kätilö viikkasi hapristuneet kankaat säntillisiksi pötköiksi ja vilkaisi laukkuaan, joka nökötti jossain tupansa likaisella lattialla. Niin, totta tosiaan, hän joutuisi siivoamaan muhat jotka olivat kulkeutuneen narisevien lattialautojen päälle. Siihen ei kuitenkaan nyt olisi aikaa. Nora päätti jättää laukun sijoilleen, ei siitä enää pitäisi vastaavaa hyötyä olla ja vähemmällä kantamisella he pääsisivät jos kantaisivat lakanat käsissään. Katse seisahtui hetkeksi sängylle jätettyyn, hieman kärsineen oloiseen hattuun. Nora vilkaisi pitkää miestä, yrittäen pitää katseensa salassa toiselta, kaiketi toinenkin ajatteli että kolmikko olisi helpoin saada tuotua tänne entä takaisin kotikylään. No, siinä Nora oli samaa mieltä. Kätilö unohti nopeasti hatun ja työnsi lakananiput paremmin kainaloonsa, ei aikonut antaa lakanoita miehen kannettavaksi. Toinen oli jo tehnyt riittävästi hänen eteensä ja avukseen, saisi kerätä voimiaan nyt Loricaa varten. Kätilön tyhjää vatsaa kouraisi, kun ajatteli kuinka nopeaa tahtia mies heitä juoksuttaisi takaisin, epäilemättä toisella oli kova huoli kolmikon pärjäämisestä.

Jerrellin muistuttaessa omalla tavallaan veden juonnin tarpeellisuudesta, käänsi hän katseensa pulloon ja suopea hymy nousi suupieliin. Oli virkistävää, että joku huolehti hänen hyvinvoinnistaan, kätilö olisi saattanut hyvinkin unohtaa nesteyttää itseään ennen liikkeelle lähtöä ja olisi täten hyvinkin herkästi saattanut menettää tajuntansa uudelleen. Asteli kuuron viereen ja otti pullon tältä, hörppäsi pitkän kulauksen ja sulki silmänsä nesteen elvyttäessä kuivuneita limakalvoja. Vaikka vesi olikin huoneenlämpöistä, se maistui silti puhtaalta ja no… vedeltä. ”Mennään?”, kysyi mieheltä ja nyökkäsi kohti ovea. Saatuaan myöntävän vastauksen, hän lähti johdattamaan heitä pihalle pienestä hökkelistään. Katsahti pihaa, hoitamatonta ja surkean näköistä vaikka kaunis auringonpaiste syleilikin mökin nurkkia. Pihassa oli kai joskus ollut entisen asukkaan viljelyksiä, sekä kenties joku istutettu kukkakin, mutta nyt viljelykset olivat ruohottuneet muhkuraiseksi maaksi ja kukkapenkit villiintyneet, täyttyneet erilaisista rikkakasveista jotka hukuttivat kenties vielä elossa olevat istutukset alleen. Noran täytyisi joskus paneutua pihaansa, ehkä hän voisi yrittää viljelläkin jotain. Vaikkapa sieniä, tai juureksia? Vasta nyt tajusi kuuron takin edelleen roikkuvan hartioillaan, posket punehtuivat kevyesti kun nainen riisui sen ja ojensi kohti miestä – eihän hänen ollut tarkoitus sitä omaan käyttöönsä näin pitkäksi aikaa ottaa. Ilma tuntui onneksi lämpimältä, joten hän kyllä vielä toistaiseksi tarkenisi omassa mekossaan, jonka hihat ylettyivät hieman kyynärpäiden yli.

Kaksikko lähti taittamaan kolmatta, pitkän huiskea punertava hiuksinen neljättä, kertaa tätä samaa matkaa. Välillä he hölkkäsivät, välillä kävelivät. Matka eteni hitaammin kuin kaksi edeltävää, mutta eteni kuitenkin. Kätilö kerkesi nyt katsoa metsää reitin varrella, sen tuttuja maamerkkejä jotka edelleen seisoivat turvallisina omilla paikoillaan. Suuri, tumman harmaa lohkare jonka kyljillä yritti kasvaa sammalta ja jonka juurelta löytyi monesti jos jonkinmoista yrttiä. Toisella puolella, muutamia kymmeniä metriä etäämpänä kieroon kasvanut puu jonka oksistossa Nora tiesi asuvan lintuja. Monen monituista kertaa hän oli tätä matkaa taittanut.

Viimein kolmikko siinsi heidän edessään ja vaistomaisesti molemmat kulkijat tuntuivat kiihdyttävän vauhtiaan päästäkseen nuo viimeiset metrit mahdollisimman nopeasti. Kolmikon luo päästyään kätilö tiputti lakana jalkoihinsa ja antoi selkänsä kaartua alaspäin, tuki kämmenet polviinsa ja puhalsi muutaman kerran raskaasti sisään ja ulos. Tunsi Lorican huolestuneen katseen itsessään. ”Ei mitään hätää, pitkä päivä vain”, naurahti ilottomasti ja heilautti kättään vähättelevästi, suoristi sitten selkänsä ja siirsi katseensa kuuroon odottavaisena, toinen saisi ideoida siirtämisen. Hän ei ollut erityisen perehtynyt siihen, kuinka he saisivat liikuteltua naista näin pitkää matkaa. Tosin, jos Lorica oli kerännyt voimiaan riittävästi, voisi toinen jaksaa kävellä, ainakin osan matkaa. Nora katseli vastasyntynyttä äitinsä syleilyssä, lapsi näytti nukkuvan tyytyväisenä ja tuon alaston, pieni vartalo oli aseteltu Lorican mekon yläosan sisään, maidosta täyttyneiden rintojen lähelle. Eikä Nora voinut olla miettimättä pysyisikö toisen mekko tämän yllä kun sitä oltiin noin paljon jouduttu löysäämään, jotta lapsi pysyisi lämpimänä. ”Jouduitko häätämään kutsumattomia?”, kätilö osoitti sanansa pojalle, joka oli selvästi selvinnyt liikutuksestaan ja järkytyksestään ja oli nyt noussut kai neuvottelemaan Jerrellin kanssa heidän siirtymisestään.
Eleonora
" En ole nainen, en yhtään mitään. Kidutettu eläin häkissään. Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut"
PMMP-Joku raja
Thea
"Nuuhkin tuomet. Taivutan kaulaa. Edessäsi nauran"
Scandinavian Music Group-Näin minä vihellän matkallani
Dagny
"Sinä olit ukonlintu, outolintu. Lapin tuiman tuntureilta. Kuningatar germaaninen."
Olavi Uusivirta-Ukonlintu ja Virvaliekki
Avatar

Hovinarri
Hovinarri

Viestit: 2461

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Ma Elo 03, 2015 5:21

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Jerrell

Kun ilmeisesti hyvinvoiva kolmikko - äiti, nuorimies ja ruttuinen vauva - oli jälleen saatu silmien alle, oli Jerrellillä hetki aikaa hengähtää. Hän hidasti loppuhölkkänsä uupuneiksi harppauksiksi kunnes pysähtyi Eleonoran lailla tukemaan itseään polvista. Hiki virtasi hänen selässään ja ohimollaan, joskin päivä oli viilennyt huomattavasti siitä, kun mies oli ensimmäisen kerran taivaltanut matkan kätilön mökille. Ja luojalle kiitos siitä. Muuten he olisivat kuolleet alta aikayksikön. Jerrell pyyhkäisi kämmenselällään otsaansa napatakseen valuvan hien ja kuivasi sitten kätensä housuihinsa. Lakanat olivat Noralla, tai ilmeisesti ne olikin jo tiputettu maahan. Silas näytti tutkivan lakanoita ja kuulovammattomat keskustelivat keskenään jostain. Hän käveli kuuron luo ja oli sanomaisillaan jotain, mutta kääntyi sitten vastaamaan kieltävästi Eleonoralle tämän kysyttyä jotain. Kenties kätilö halusi tietää, oliko heillä ollut yksinolonsa aikana jotain ongelmia. Päällisin puolin kaikki näytti kuitenkin olevan kunnossa, vaikka tyttölapsi näyttikin hassulta Lorican mekon sisällä.

Silas kysyi ääneen kuinka hänen äitinsä siirrettäisiin ja mihin, ja Jerrell olisi halunnut valaa häneen luottamusta selittämällä jonkin tarkoin mietityn ja aukottoman suunnitelman, mutta hänellä ei ollut tarjota sellaista. Sen sijaan hänen oli vastattava pojan kysymykseen vakavana, kohottaen hartioitaan.
"En ole varma", hän viittoi ja lausui, mutta nosti sitten sormensa pystyyn osoittaakseen että halusi vielä lisätä jotain. Sitten hän nouti Noran jaloista lakanan ja näytti Silasille saman tavan ottaa reunoista kiinni kiepauttamalla ne kämmeniensä ympärille rullalle, ja sitten heristämällä käsiään tämän edessä. Poika näytti mietteliäältä, mutta nyökkäsi sitten. Jerrell tunsi varovaisen kosketuksen pohkeessaan ja kääntyi katsomaan maahan, josta kosketus tuli. Lorica katsoi häntä hetken ja viittilöi sitten kädellään Jerrelliä ja Silasia auttamaan hänet ylös maasta. Kumpikin miespuolinen tarttui tukevasti naisen kainalosta ja veti hänet ylös samalla, kun nainen itse ponnisti jaloillaan. Silas tuki pikkusisartaan ettei hän tipahtaisi mekon sisältä, kun äidin täytyi pitää kädet levällään löytääkseen tasapainonsa. Jerrell tunsi naisen painosta, että tämän seisominen oli huteraa, eikä uskaltanut päästää käsikynkästä irti. Lorica kehotti poikaansa kokeilemaan, voisivatko he kävellä, ja Silas nyökkäsi Jerrellille ilmoittaakseen, että hänkin saisi liikkua. Lorican kasvoilta paistoi väsymys ja tuska, mutta hän nipisti huuliaan päättäväisesti yhteen kävellessään kuivalla metsäpolulla.
"Äiti voi kävellä vähän", Silas ilmoitti sitten Jerrellille heidän pysähdyttyään, ja mies nyökkäsi hyväksyvästi. Hän uskoi, että Lorica kyllä kertoisi, mikäli häntä täytyisi kantaa. Sitä varten he joutuisivat jättämään lakanat kätilön kannettaviksi. Jerrell soi kysyvän katseen Noralle ikään kuin varmistaakseen, olisiko käveleminen turvallista, sillä eivätpä miehet synnytyksestä paljoa tienneet. Hän myös ojensi kainaloonsa epämääräisesti ryttäämäänsä lakanaa takaisin kätilölle hieman nolostuneena. Jerrell viittoi naiselle myös hevosesta, sillä tämän pitäisi nyt taluttaa sitä, kun kaikki muiden täytyi taluttaa synnyttänyttä.

Matka lapsenpäästäjän talolle taittui hyvin verkkaisesti verrattuna niihin edellisiin kertoihin, jotka Jerrell oli tämän päivän aikana juossut. Hän oli asiasta huojentunut, joskin vilkuili välillä hermostuneesti ympärilleen kuin odotellen, että joku vaara hyppäisi heidän kimppuunsa. Se tietäisi välittömästi heidän kaikkien loppua, sillä vaikka Silas osasikin Jerrellin käsityksen mukaan taistella, ei hänellä ollut mukanaan asetta. Hevosella olisi mahdollista päästä pakoon, mutta vaikka lapsen ja naisten pelastaminen olisikin ensisijaista, ei Lorica voisi ratsastaa yksin, eikä Jerrell tiennyt osaisiko Nora ratsastaa lainkaan. Töyssyinen kyyti hevosen selässä saattaisi olla myös vastasyntyneelle epäterveellistä. Kuuron onneksi matka sujui hitaudestaan huolimatta turvallisesti, ja vaikka hänen kätensä olivatkin loppumatkasta turrat hänen ja Silasin kannettua naista lakanalla, oli hän suunnattoman onnellinen päästessään mökin pihaan. Pihassa Lorica kehotti kantajiaan laskemaan hänet alas, sillä hän tunsi pärjäävänsä käsitukemisella sisään asti. Jerrell tunsi tykyttelyn hauiksissaan ja pelkäsi, etteivät ne enää koskaan toipuisi tämänpäiväisestä kantamisesta. Myös hänen niskansa oli aivan jumissa epämääräisistä kantamisasennoista, ja niskasärky alkoi säteillä hänen päähänsä.

Kun Lorica ja lapsi oli saatettu sisään ja lepäämään, Silas ja Jerrell rojahtivat molemmat lattialle makaamaan hiestä märkinä. Kuuro riisui takkinsa ja avasi paitansa ylimmät napit, eikä Silasilla hetken päästä ollut päällään paitaa enää lainkaan huolimatta siitä, että lattia oli likainen. Jerrell oli kyllä mökistä lähtiessään pohtinut, pukisiko takkia enää ollenkaan päälleen, muttei ollut sitten uskaltanut jättää sitä poiskaan arvaamattoman sään takia. Jos jollakulla olisi tullut matkalla kylmä, olisi hän voinut sitten tarjota takkiaan lämmikkeeksi. Takki oli kuitenkin osoittautunut matkalla vain ylimääräiseksi hiostukseksi ja nyt se makasi tuhannen mytyssä, hihat väärin päin lattialankkujen päällä. Kuuro käänsi katseensa Silasiin, jonka luomet olivat kiinni ja posket ja otsa punertavat työskentelystä. Poika oli pärjännyt hyvin, Jerrellin täytyisi ehkä ostaa hänelle palkkioksi jotain mukavaa kiitokseksi tästä päivästä. Sitten kun he vain pääsisivät kotiin ja saisivat nukuttua tämän tapauksen yli.

//HUH sainpas vastattua, eilen oli niin hirvee hedari koko päivän että ei tullu mitään. Oletin että pääsimme mökkiin takaisin!
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 0/2
Aberec 1/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 1/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 1/2
Arasinya 1/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 734

Liittynyt: Ma Heinä 20, 2015 10:28

Viesti Ma Elo 03, 2015 11:37

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Nora nyökkäsi, totta kai Lorica voi kävellä, mikäli itse tunsi siihen pystyvänsä, synnyttäneet naiset olivat kävelleet ennen pitkiäkin matkoja vain päästäkseen näyttämään lastaan tohtorille. Ja hankalasta synnytyksestä huolimatta tämä nainen vaikutti olevan ihmeenkin hyvässä kunnossa, tai sitten vain niin päättäväinen että kykenisi varmasti osan matkaa kävelemään omin jaloin. Otti rytätyt lakanat takaisin kainaloonsa ja asteli sitten puuhun sidotun eläimen luo, kuten Jerrell oli ilmeisesti pyytänyt – ei Nora keksinyt muutakaan merkitystä toisen viittomille, jotka olivat toki olleet helposti luettavissa. Hän irrotti hevosen hieman epävarmoin sormin, hän ei ollut erityisen tuttu eläinten kanssa. Etenkään suurten kaviokkaiden, mutta ei aikonut tuottaa pettymystä kenellekään tästä seurueesta ryhtymällä juonittelemaan. Eikä hänestä olisi ollut taluttamaan Loricaakaan, hevonen sentään ei nojaisi häneen. Niinpä nykäisi varoen eläintä suitsista ja tuo säyseä olento lähtikin verkkaasti astelemaan kätilön perään, Noran seuratessa edellään kulkevia.

Hän ei muistanut olleensa pitkiin aikoihin näin väsynyt kuin nyt, tämä oli jo neljäs matka tätä väliä. Nainen ei enää jaksanut katsella maisemia, eikä ihmetellä heidän tilanteensa outoutta. Saati omaa outouttaan. Puutuneen tuntuiset jalat vain kuljettivat häntä verkkaiseen tahtiin muiden perässä, välillä unohti jopa taluttavansa suurta eläintä vierellään ja tiputti ohjat käsistään. No, olipahan aina jotain jännitystä kun tajusi hetken päästä metsästää ohjat takaisin käsiinsä, vaikka eipä nelijalkainen näyttänyt edes huomaavan vapauttaan. Röttelön pihapiirin viimein avautuessa hänen silmiensä edessä, ei nainen voinut kuin huokaista helpotuksesta. Kenties he nyt voisivat kaikki levähtää rauhallisin mielin hetken, ennen kuin miettivät miten toimisivat tästä eteenpäin. Nora sitoi hevosen löyhästi puuhun, niin että se kykeni roikottamaan päätään alhaalla ja haukkaamaan vihertävää nurmea. Sille pitäisi varmaan kantaa vettäkin jostain, kai hevosetkin kaipasivat säännöllisesti nestettä? Taputti eläimen silkkisen tuntuista karvaa ja verkkaisin askelin siirtyi eläimen luota mökkiinsä, jossa Lorica nyt lepäsi hänen sängyllään ja poika sekä mies lattialla raajat levällään.

Katseli kaksikkoa ääneti hetken, kunnes lopulta vatsassa kuplinut nauru karkasi lyhyenä yskähdyksen kaltaisena äänenä huulten välistä. ”Siellä on likaista”, totesi ykskantaan hymyä äänessään, mutta ei sen kummemmin kaksikkoa moittinut. Olivat he leponsa ansainneet, eikä pienessä tuvassa ollut juuri nukkumapaikkoja. Nora keräsi voimansa ja pyrki parhaansa mukaan piilottamaan väsymyksensä muilta, kun touhusi käsiinsä vesisankon johon haki pihakaivosta vettä. Käsi tuntui venyvän maahan asti sankon painosta, mutta kätilö oli päättänyt toimia kuten kunnon talonemännät toimivat ja olla vieraanvarainen. Hän täytti muutaman pullon, toisen kantoi Lorican viereen ja kehotti tätä juomaan, toisen jätti kaksilahkeisille. ”Minun täytyy lähteä etsimään jotain syötävää meille, en ole… muistanut käydä torilla”, lausui ja käänsi katseensa lattiaan tuntiessaan pienen punan nousevan poskilleen, ei hän omaa köyhyyttään piilotellut. Mutta niinä harvoina kertoina kun joku hänen luonaan kävi, nosti häpeä päätään kun aikansa eläneestä röttelöstä ei löytynyt mitään tarjottavaa, ikään kuin istumapaikkojen vähyys ei olisi jo riittänyt.

Noran onneksi poika avasi suunsa, ilmoitti että satulalaukusta löytyisi jotain syötävää heille kaikille, että ei turhaan pitäisi lähteä kauempaa etsimään ruokaa. Niinpä nuori mies pomppasi jaloilleen ja pian kantoikin mukanaan jonkinlaista kuivalihaa ja leipää, kätilö ei tiennyt kuinka arvokkaita nämä tuotteet muille oli, mutta hänelle… Lapsenpäästäjän täytyi hillitä itseään, että ei olisi jäänyt vain himoiten tuijottamaan eväitä, joita nyt aseteltiin kirjoitus- ja ruokapöydän tehtävää toimittavalle pöydälle. ”Kiitos”, sanat lausuttiin todellisesta kiitollisuudesta, mutta silmissä pilkahteli surumielisyys. Hän ei ollut erityisesti rahan perään, mutta se helpotti elämää huomattavasti jos sitä edes hieman oli taskunpohjalla. Mutta saatuaan näin suurta huolenpitoa sekä Jerrelliltä, että perheen pojalta ruuan muodossa, ei hän rohkenisi tahtoa avustaan maksua. Katseli kuinka poika tarjosi syötävää äidilleen ja kehotti Jerrelliäkin käymään kimppuun, viittoi myös Noraa ottamaan osansa, sillä kaikki he olivat epäilemättä nälkäisiä eikä tällainen määrä nälkäisten keskellä pitkäksi aikaa riittäisi.

Odotettuaan, että kaikki olivat saaneet ensimmäisen annoksensa, uskaltautui laiha nainenkin ruuan ääreen. Varoen vuoli, ei sentään samalla veitsellä kuin napanuoraa, lihasta ohuita suikaleita, sekä leikkasi palan leipää vatsaa täyttämään. Oli hyvin huolellinen siitä, että ei ottanut paljoa, miehet olivat tehneet suurimman työn auttaessaan Lorican turvallisesti perille. Ja aiemmin Jerrell vielä kantanut hänetkin puolet matkasta, tai ties kuinka pitkän. Istuutui likaiselle lattialle ja risti jalkansa, asetteli häveliäästi mekon helman paremmin ohuiden sääriensä peitoksi, sillä nyt niitä ei ollut alushame suojaamassa. Lattiarajassa tuntui viileä veto, joka puhalsi takkutukankin läpi hänen niskaansa ja kaikkialle, josta paljas iho vain pilkotti. Varoen kuin olisi syönyt jotain omaisuuden maksavaa herkkua, hän maisteli leipäänsä ja vilkuili välillä ympärilleen pysyäkseen kartalla siitä, mitä muut tekivät. Voi kuinka paljon hänen olisikaan tehnyt mieli vain tunkea leipäpala kokonaisena suuhunsa kuivalihoineen päivineen ja pureskella niin että posket pullottaisivat, vatsakin kurnaisi vaativasti kuin vastaukseksi. Malttoi kuitenkin mielensä ja pitäytyi varovaisessa nakertelussa.

//Ei mitään hätää, mullakin oli vilkas sunnuntai joten en itekään ollut aivan aktiivisimmillani (:
Eleonora
" En ole nainen, en yhtään mitään. Kidutettu eläin häkissään. Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut"
PMMP-Joku raja
Thea
"Nuuhkin tuomet. Taivutan kaulaa. Edessäsi nauran"
Scandinavian Music Group-Näin minä vihellän matkallani
Dagny
"Sinä olit ukonlintu, outolintu. Lapin tuiman tuntureilta. Kuningatar germaaninen."
Olavi Uusivirta-Ukonlintu ja Virvaliekki
Avatar

Hovinarri
Hovinarri

Viestit: 2461

Liittynyt: Pe Kesä 06, 2008 11:32

Paikkakunta: Kaukainen kuningaskunta

Viesti Ti Elo 04, 2015 3:49

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Jerrell

Kuuro huomasi sivusilmällään Eleonoran sanovan jotain, muttei ehtinyt näkemään lausetta kokonaan. Nainen näytti huvittuneelta. Se jokin oli osoitettu lattialla makaavalle kahdelle miespuoliselle, joten ehkä Silas olisi kuullut sen. Jerrell jätti reagoinnin hänen huolekseen, joskaan ei ollut varma, oliko poika edes hereillä, sillä tämä päästi huultensa välistä vain puuskahduksen. Väsyneenä Jerrell pakotti itsensä kyynärpäidensä varaan puolimakuulteen, mutta totesi sitten paremmaksi lysähtää takaisin lattialle, kun käsivarret ilmoittivat, että mies oli liian painava kannatella. Mies sulki silmänsä uudelleen ja risti kyynärvartensa silmiensä ylle.

Kevyt potkaisu reiteen havahdutti Jerrellin seuraavan kerran. Hän nosti kädet silmiensä päältä ja hetken aikaa valkeat tähdet tanssivat hänen pimeyteen tottuneissa silmissään. Kun tomu oli hälventynyt, näki mies yläpuolellaan pojan, joka yritti herätellä vanhempaansa pökkimällä tätä varovasti kenkänsä kärjellä. Kuuro huitaisi kättään ilmoittaakseen heränneensä, ja Silas osoitti sormellaan pöydän suuntaan. Muut joukkueen jäsenet olivatkin jo kerääntyneet pöydän ympärille jakamaan ilmeisesti satulalaukusta haetut eväät - ainakin ne muistuttivat kovasti niitä eväitä, jotka Lorica oli pakannut mukaansa tälle matkalle siltä varalta, että reissu venyisi. Ja niinhän se oli vähän tehnyt. Jerrell pakotti itsensä jaloilleen ja venytteli selkäänsä ja käsiään suurieleisesti. Hän poimi käsiinsä viereensä jätetyn vesipullon ja hörppäsi siitä pitkän kulauksen. Kurkku tuntui kuivalta ja Jerrell tunsi, kuinka viilentävä neste matkasi hänen suustaan mahaan. Joka paikkaa kolotti, ja ruokakin tekisi kieltämättä nyt terää. Saavuttuaan pöydän ääreen mies totesi, että tarjolla oli vettä, kuivattua lihaa ja soikea leipä. Kuivaliha ei ollut kuuron lempiruokaa, mutta heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin syödä sitä, mitä tarjolla oli.

Jerrell istahti pöydän ääreen. Matka lattialta tuolille tuntui kilometrejä pitkältä, ja mies ajatteli voipuneena, ettei nousisi tuolista enää ikinä. Hän leikkasi säntillisen siivun leivästä tarjolla olevalla veitsellä, ja samoin lihasta. Iholta haihtuva hiki sai olon tuntumaan vilpoiselta ja väsyneeltä, mutta mahassa kurniva nälkä oli ajatuksista päällimmäinen. Onneksi he olivat sentään syöneet Alridgen talossa ennen lähtöään, joskin Lorica oli syönyt heistä vähiten. Nainen hytkyi paikallaan tuolissaan pidellessään sylissään piskuista nyyttiä. Jerrell olisi halunnut tarjota jotain vauvan päälle puettavaksi, mutta sitä varten hänen olisi täytynyt riisua paitansa tai jotain. Hikisiin sukkiin lapsi tuskin tahtoisi kääriytyä. Mies haukkasi palan leivästä ja kuivalihasta vaipuneena mietteisiinsä, ja kulautti välillä vettä. Hän ei huomannut leipäpalansa loppumista ennenkuin katseli ympärilleen ja etsi, mihin oli laittanut sen. Oliko hän syönyt sen jo nyt? Niin kai sitten. Silas näytti tyytyväiseltä omaan annokseensa - nuori ja kasvava mies olisi luultavasti tarvinnut enemmän ruokaa, mutta hän oli varmaankin yhä hämillään päivän tapahtumista - ja Lorica söi varovaisesti hänkin. Myös kätilön annos oli hyvin vaatimaton, ja siihen nähden miten tyhjiä hänen kaappinsa olivat miehen silmiin olleet, oli hänen ruokahalunsa jopa oudoksuttavan alhainen. Jerrell vilkaisi naista huolestuneena, muttei uskaltanut kiinnittää tämän syömiseen huomiota; jotkut naiset olivat jopa aggressiivisen tarkkoja omasta syömisestään, eikä toisten ruokavalioihin kuulunut puuttua. Varsinkin hovissa monet naiset olivat loukkaantuneet verisesti, jos heidän ruoka-annoksiensa kokoon puututtiin. Jerrell piti sitä hassuna. Kuitenkin jokin Noran tavassa asua ja pukeutua kertoi, etteivät hänen kaappinsa notkuneet runsaista ruuista kovinkaan usein.

Kun kaikki olivat ottaneet sen, minkä ottivat, Lorica jakoi leivän neljään osaan ja ojensi yhden palan kullekin vastaväitteistä piittaamatta. Silas työnsi leivänpalan taskuunsa, ja Jerrell päätti tekevänsä samoin, vaikkei se ehkä ollut kaikkein hygieenisin vaihtoehto säilöä ruokaa. Hän nousi tuoliltaan kaikkia aiempia ajatuksiaan uhmaten, ja nouti lattialta takkinsa laittaakseen leivän sen taskuun. Takin taskut olivat suurimmat taskut hänen vaatetuksessaan tällä hetkellä, joten siellä leipä ei ehkä liiskaantuisi kovaksi lätyskäksi. Lorica oli myös vuollut kaikille siivuja kuivalihan jäännöksestä, ja Jerrell laittoi ne leipänsä seuraksi kiittäen sitten vauvaansa tuudittelevaa naista ruuasta koskettamalla tämän olkapäätä. Lorica nyökkäsi Jerrellille hymyillen, ja mies vastasi hymyyn. Silas näytti siltä ettei osannut päättää, laittaisiko lihat taskuunsa vai söisikö ne nyt, mutta päätyi sitten samaan vaihtoehtoon kuin Jerrell. Mies katsoi, että myös Nora pitäisi ruokansa itse eikä yrittäisi kieltäytyä siitä, kuten hän pelkäsi tämän tekevän.

Ruuan jälkeen Jerrell auttoi Lorican takaisin sängylle, vaikka hänen käsivartensa huusivatkin jo armoa kaiken tämän työskentelyn jälkeen. Nainen ojensi vauvansa hetkeksi Jerrellille, ja mies istahti sängyn reunalle katselemaan syliinsä aseteltua pienokaista. Mikähän hänen nimekseen mahtaisi tulla? Jos Jerrell olisi saanut päättää, tytöstä olisi tullut Verya tai Ilana, tai ehkä Naneth. Se seikka jäisi kuitenkin vanhempien päätettäväksi, ja mies oli varma, että lapsi saisi arvoisensa nimen. Jerrell yritti kurkkia, minkä väriset silmät tytöllä oli, mutta tämä päätti pitää pienet luomensa visusti kiinni.
Kuuro ojensi lapsen takaisin äitinsä syliin tämän löydettyä paremman asennon itselleen ja puvulleen, ja sitten lapsi pääsi jälleen kankaiden lämpöön.
"Miten me menemme kotiin?" Jerrell luki Lorican kysyvän, ja katsoi sitten ensin kysyvänä pöydästä noussutta poikaa, sen jälkeen kätilöä. Sitten kuuro käänsi katseensa takaisin Loricaan ja kohautti olkiaan mietteliäänä. Hän kurkisti mökin ikkunasta ulos kulmiaan rypistellen, ja havaitsi isomman tien - tai polun - kulkevan kymmenisen metrin päästä kätilön pihasta. Vankkuritie siis kulki kuin kulkikin tätä kautta, joskaan Jerrell ei tiennyt, kuinka paljon mutkia se teki ennenkuin saapuisi kaupunkiin. Liikennettä ei kuitenkaan näkynyt. Jerrell osoitti varttuneemmalle naiselle sormellaan pihaa, jonne asti nainen ei nähnyt.
"Läheltä kulkee tie. Odotetaan vankkureita", hän viittoi yksinkertaisesti ja sai vastaukseksi hyväksyvän nyökkäyksen. Ehkä joku ystävällinen kaupustelija tai Lorican torituttu suostuisi ottamaan lapset ja äidin kyytiinsä, jos luoja soisi.
"Minä osaan muuten puhua haltiakieltä", Pulla sanoi ja asettui lauluasentoon. "Päivää, kiitos, huomenta, olet karvainen lohkoperuna."

Loryen 0/2
Aberec 1/2
Fred 0/2
Eugene 0/2
Jerrell 1/2
Hiroi 0/2
Aphaderuiondur 0/2
Pulla 1/2
Arasinya 1/2

Miten olisi kuutamokävely?
Avatar

Porvari
Porvari

Viestit: 734

Liittynyt: Ma Heinä 20, 2015 10:28

Viesti Ke Elo 05, 2015 12:29

Re: SE RÄJÄHTÄÄ!

Nälän laantuminen tuntui hyvältä, vaikka vatsa ei täysin täyttynytkään siitä vähäisestä määrästä mitä oli kehdannut ottaa itselleen. Oli kuitenkin hyvä, että vatsan pohjalla oli jotain muuta kuin tyhjää – sen tyhjyyden Nora oli kyllä oppinut tuntemaan oikein hyvin luostarista lähdettyään. Hän oli kaiketi liian kiltti, ei ollut aikonut tarjota palveluitaan ilmaiseksi kun oli saapunut Cryptiin, mutta eihän hän voinut kieltäytyä auttamasta apua tarvitsevia? Joten, kun ensimmäinen rahaton odottaja oli saapunut pyytämään häneltä apua, ei hän ollut kieltäytynyt. Eikä sen jälkeenkään. Usein köyhistäkin taloista tarjottiin hänelle jotain, ehkäpä kankaita, tai vastapaistettua leipää, aamulla kalastettua kalaa jonka vastaanottaminen tuntui aina yhtä pahalta, kun näki miten kipeästi perhekin tarvitsi ruokaa. Usein niissä tilanteissa kätilö pyysi, että he ruokailisivat yhdessä hänelle annetun palkkion. Usein tarjous otettiin kiitollisuudella vastaan.

Niinpä nyt, kun Lorica kiersi jakamassa loppuja eväistä, oli Nora vähällä kieltäytyä. Kuitenkin naisen ilmeessä oli äidillistä härkäpäisyyttä, joten ymmärsi, ettei hänellä olisi mahdollisuuksia kieltäytyä. Katseli kuinka poika, Silas kaiketi nimeltään, ja Jerrell pistivät eväänsä taskuun odottamaan seuraavaa nälän kurnaisua. Oranssihiuksinen olisi halunnut olla yhtä maltillinen, mutta ei kyennyt. Säännöstely ei kuulunut hänen hyveisiinsä, hän oli oppinut kantapään kautta ravitsemaan itseään aina kun siihen oli mahdollisuus. Hiljaisuudessa kätilö pureskeli nyt suorastaan jumalaiselta maistuvaa leipäänsä ja pyöritteli toisessa kädessään kuivalihanpalaa, ehkä hän voisi säästää sen illaksi. Katsahti kuuroon, jonka oli huomannut jo aikaisemmin tarkkailevan itseään, Nora olisi halunnut tietää mitä toinen ajatteli. Ehkäpä päivitteli mielessään hänen huonoja tapojaan, kun jatkoi syömistä vaikka muut jo lopettivat. Tai oli pahoillaan siitä, että hän oli ottanut osansa toisten eväistä. Ei kätilö osannut sanoa. Lihat hän lopulta päätyi työntämään mekkonsa vyötäröltä aukeavaan taskuun, eikä voinut olla välillä tarkistamatta sormillaan, että olivatko eväs yhä siellä.

Kroppa tuntui raskaalta, kun hän kapusi takaisin jaloilleen lattialta. Saattoi vain kuvitella kuinka raskaalta Jerrellistä, tai Silasista tuntui, hän ei sentään ollut joutunut kantamaan kuin lakanoita. Hörppäsi vesipullosta pitkän huikan, toisenkin. Seurasi hiljaisena katseellaan mökkinsä tapahtumia, tämmöistäkö se oikeasti oli? Kun ihmisiä oli pienessä tilassa keskenään, oliko aina näin rauhallista kun päiväntyöt oltiin tehty? Tunnelma oli raukea, suorastaan lämmin. Tosin, toki tuo pieni jännitys kotiin pääsystä väreili ilmassa, kukaan ei varmastikaan halunnut lähteä kovin pian taittamaan matkaa jalkaisinkaan. Pieni tyttö näytti vieläkin pienemmältä, kun se hetken lepäsi kuuron sylissä, näky oli suorastaan liikuttava ja Nora ei epäillyt hetkeäkään etteikö tästä miehestä tulisi hyvä isä joskus. Kuvitella, että toinen oli ollut myös auttamassa häntä ja synnyttäjää tämän jalkojen välissä, paikassa jonne harva mies syntymän hetkellä enää halusi joutua. Kätilö hymähti ja asettui istumaan pienen pöytänsä ääreen, nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja katseli villiintynyttä pihaa. Ei huomioinut Jerrellin viittomia, tai kolmikon keskustelua sen suuremmin vaan keskittyi ajattelemaan… ei mitään. Hän ei totta tosiaan ajatellut mitään, tuijotti vain pihaa tuntien kuinka väsymys pakotti silmiä sekä niskaa.

Risti sormensa, rystyset painuivat toisiaan vasten kyynärien yhä levätessä pöydän päällä, siro leuka nojattiin sormien päälle ja rystysten väliin nojaamaan. Asento tuntui paljon miellyttävältä, kun sai rentouttaa niskaa sekä hieman selkääkin. Luomet painuivat pian kiinni, pian Nora nukahti päivän ja ruokailun uuvuttamana istualteen pöytänsä ääreen. Uni oli armollinen ja uneton, turvallisen tuntuinen. Kenties turvallisuudentunnetta lisäsi nuo ihmiset hänen kotonaan, kätilö oli huomannut pitävänsä ajatuksesta että voisi luottaa näihin kaikkiin. Ainakin niissä määrin, että saattoi nukahtaa heidän läsnä ollessaan. Auringon säteet paistoivat utuiseen, pölystä ja pesemättömyydestä, ikkunaan ja valaisi nuokkuvan poskea. Lämpö tuntui uneen asti hyvältä, kuin joku olisi silittänyt poskea ja tuudittanut häntä uneen.

Uni kuitenkin katkesi, kun Silasin innostunut ääni tunkeutui tajuntaan. ”Kärryt”, se kuulosti hihkuvan ja Nora heräsi säpsähtäen, kädet notkahtivat leuan alla ja oli vain hetkistä kiinni ettei naisen leuka kolahtanut pöytää vasten. Kurkkua kuivasi ja jäseniä pakotti, sekä kylmäsi. Silmät tuntuivat olevan utuiset ja edelleen uniset, eikä Nora meinannut millään saada itseään heräämään kunnolla. Katse käännettiin ikkunasta pihalle ja totta tosiaan, vähän matkan päässä näkyikin kuinka pienet heinäkärryt vetojuhtineen ja ajureineen ilmestyivät tielle. Silas oli jo juossut pihalle heiluttamaan käsiään ja puhuttamaan ajuria, kaiketi tahtomaan kyytiä kotiin. ”Oletko Lorica riittävästi voimissasi matkustaaksesi kotiin?”, Nora siirsi huomionsa synnyttäneeseen ja vauvaan, nainen hymyili ja nyökkäsi lähes innokkaana päätään. Totta kai hänkin jo kaipasi kotiin ja omaan, tuttuun petiin sekä vauvan vaatteiden ääreen.

//Hih, mulla on yksi hahmo jonka nimi on Verya. Se on oikein hyvä nimi :P
Eleonora
" En ole nainen, en yhtään mitään. Kidutettu eläin häkissään. Jos lyöt vielä kerran niin minä tapan sut"
PMMP-Joku raja
Thea
"Nuuhkin tuomet. Taivutan kaulaa. Edessäsi nauran"
Scandinavian Music Group-Näin minä vihellän matkallani
Dagny
"Sinä olit ukonlintu, outolintu. Lapin tuiman tuntureilta. Kuningatar germaaninen."
Olavi Uusivirta-Ukonlintu ja Virvaliekki
EdellinenSeuraava

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailijaa

cron
Keskustelufoorumin moottorina toimii phpBB® Forum Software © phpBB Group

Designed by ST Software for PTF.
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com uncommitted-decoy

Tämäkin on ilmainen foorumi, jonka tarjoaa munfoorumi.com

Ilmoita asiaton sisältö

Muuta yksityisyysasetuksia