Jos Kenjassa oli tähän hätään järkeä tai tolkkua, jolla ymmärtää toisen hätäisiä sanoja, ei siitä ainakaan näkynyt mitään merkkiä. Puolihaltia oli nyt peto, hirviö jota ajoi jokin paljon pelkkää kuolevaista tahtoa synkempi - ja kuolevaista voimaa mahtavampi. Veren menetys tai lihan rikkoutuminen eivät huolettaneet tuota hirviötä; päinvastoin niiden hupeneminen vain antoi enemmän tilaa sille. Se ei murehtinut ruumiista jota käytti, se antautui vain ja ainoastaan tuhoamaan saaliinsa, joka oli uskaltanut sen herättää. Mutta vaikka sitä ajoivatkin hirvittävät voimat, ei sen saaliskaan ollut kuolevaista sorttia. Kuolettavasti ojentunut käsi pysähtyi toisen otteeseen, häilyen tämän rinnan yllä kuin kuolema itse, mutta pystymättä kuitenkaan työntymään loppuun saakka.
Hetken tilanne roikkui epävarmana paikoillaan. Puolihaltia puski, mutta saalis piti itsepintaisesti henkensä. Kylmä, kova, musta koura värähteli ja kouristi kuin vimmattu. Nainen avasi suunsa - kintansa - niin auki, että se halkaisi hänen kasvonsa kuin ammottava, tyhjä rotko. Hän ulvoi. Ääni, joka hänen suustaan purkautui, ei ollut raivoisa, tai millään tavalla edes tunnistettava. Se ei ollut eläimellinen tai inhimillinen, vaan kumpusi jostakin tuimemmasta ja synkemmästä, tavalla jolla minkään lihallisen ei olisi pitänyt voida huutaa. Kadotettua, kylmää ulinaa vasten toisen kasvoja. Puolihaltian kasvot kouristelivat yhtälailla niiden yrittäessä antaa ilmettä jollekin, jolla ei sellaista ollut. Se oli varoitus. Julistus kuolemasta.
Kammottava näky ei ehtinyt kestä montaakaan silmänräpäystä, ennen kuin aivan toisenlaiset noitavoimat sekaantuivat asiaan. Vaikka puolihaltia tuntuikin olevan kaiken kuolevaisen murheen tuolla puolen, vaati tyhjästä ilmaantunut tulinen lintu siltikin huomiota. Tyhjiksi käyneet silmät pyörähtivät sitä kohti. Jos hän suoranaisesti hämmentyi tai pelkäsi, ei se näkynyt. Mutta katse oli silti katse, ja äkillinen muutos pakotti hirviönkin reagoimaan. Ei lieskoihin, jotka olento sitä kohti löi, niistä se ei piitannut. Lieskat polttivat lihaa, mutta tämä olento oli sellaisen tuolla puolen. Sen sijaan tulilintu, joka tuntui havittelevan puolihaltiasta otetta, pakotti jälleen toimimaan.
Hirviön kurkusta karkasi viimeinen ulvahdus, ennen kuin se äkkiä heilautti vapaan kätensä kohti vampyyrin päätä. Se ei ollut lyönti, ei edes tönäisy, vaan lihalliset, kouristelevat sormet hapuilivat otetta tämän hiuksista, yrittivät työntyä niiden keskelle ja vääntää tiukan otteen. Ja samalla puolihaltia kurotti kaulaansa, tavoitellen saaliinsa kasvoja avonaisella kidallaan kuin verenhimoinen peto. Toinen joutui yhä pitelemään mustaa, kuolettavaa kouraa poissa rinnastaan omilla käsillään, ja nyt hirviö lähti entistä kuolettavampaan peliin; päästäisikö verenimijä otteensa sen kourasta estääkseen hampaita pureutumasta kasvoihinsa, jolloin sen sydän revittäisiin rinnasta? Vai suojaisiko se sisintään ja menettäisi silmänsä? Hirviö ei aikonut päästää tätä vähällä. Kukaties tulinen lintu repäisisi sen taivaalle, mutta tavalla tai toisella se veisi toisenkin mukanaan. Nämä olivat nyt kiinni toisissaan kuolettavassa mittelössä, jota puolihaltia ei aikonut hellittä ennen kuin yksi näistä olisi kohdannut tuhonsa. Vähempään ei hirviö tyytyisi...