Iltahämärä metsän siimeksessä || Ay

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Re: Iltahämärä metsän siimeksessä || Ay

ViestiKirjoittaja Enkidu » 20 Heinä 2016, 09:42

Jos Kenjassa oli tähän hätään järkeä tai tolkkua, jolla ymmärtää toisen hätäisiä sanoja, ei siitä ainakaan näkynyt mitään merkkiä. Puolihaltia oli nyt peto, hirviö jota ajoi jokin paljon pelkkää kuolevaista tahtoa synkempi - ja kuolevaista voimaa mahtavampi. Veren menetys tai lihan rikkoutuminen eivät huolettaneet tuota hirviötä; päinvastoin niiden hupeneminen vain antoi enemmän tilaa sille. Se ei murehtinut ruumiista jota käytti, se antautui vain ja ainoastaan tuhoamaan saaliinsa, joka oli uskaltanut sen herättää. Mutta vaikka sitä ajoivatkin hirvittävät voimat, ei sen saaliskaan ollut kuolevaista sorttia. Kuolettavasti ojentunut käsi pysähtyi toisen otteeseen, häilyen tämän rinnan yllä kuin kuolema itse, mutta pystymättä kuitenkaan työntymään loppuun saakka.
Hetken tilanne roikkui epävarmana paikoillaan. Puolihaltia puski, mutta saalis piti itsepintaisesti henkensä. Kylmä, kova, musta koura värähteli ja kouristi kuin vimmattu. Nainen avasi suunsa - kintansa - niin auki, että se halkaisi hänen kasvonsa kuin ammottava, tyhjä rotko. Hän ulvoi. Ääni, joka hänen suustaan purkautui, ei ollut raivoisa, tai millään tavalla edes tunnistettava. Se ei ollut eläimellinen tai inhimillinen, vaan kumpusi jostakin tuimemmasta ja synkemmästä, tavalla jolla minkään lihallisen ei olisi pitänyt voida huutaa. Kadotettua, kylmää ulinaa vasten toisen kasvoja. Puolihaltian kasvot kouristelivat yhtälailla niiden yrittäessä antaa ilmettä jollekin, jolla ei sellaista ollut. Se oli varoitus. Julistus kuolemasta.

Kammottava näky ei ehtinyt kestä montaakaan silmänräpäystä, ennen kuin aivan toisenlaiset noitavoimat sekaantuivat asiaan. Vaikka puolihaltia tuntuikin olevan kaiken kuolevaisen murheen tuolla puolen, vaati tyhjästä ilmaantunut tulinen lintu siltikin huomiota. Tyhjiksi käyneet silmät pyörähtivät sitä kohti. Jos hän suoranaisesti hämmentyi tai pelkäsi, ei se näkynyt. Mutta katse oli silti katse, ja äkillinen muutos pakotti hirviönkin reagoimaan. Ei lieskoihin, jotka olento sitä kohti löi, niistä se ei piitannut. Lieskat polttivat lihaa, mutta tämä olento oli sellaisen tuolla puolen. Sen sijaan tulilintu, joka tuntui havittelevan puolihaltiasta otetta, pakotti jälleen toimimaan.
Hirviön kurkusta karkasi viimeinen ulvahdus, ennen kuin se äkkiä heilautti vapaan kätensä kohti vampyyrin päätä. Se ei ollut lyönti, ei edes tönäisy, vaan lihalliset, kouristelevat sormet hapuilivat otetta tämän hiuksista, yrittivät työntyä niiden keskelle ja vääntää tiukan otteen. Ja samalla puolihaltia kurotti kaulaansa, tavoitellen saaliinsa kasvoja avonaisella kidallaan kuin verenhimoinen peto. Toinen joutui yhä pitelemään mustaa, kuolettavaa kouraa poissa rinnastaan omilla käsillään, ja nyt hirviö lähti entistä kuolettavampaan peliin; päästäisikö verenimijä otteensa sen kourasta estääkseen hampaita pureutumasta kasvoihinsa, jolloin sen sydän revittäisiin rinnasta? Vai suojaisiko se sisintään ja menettäisi silmänsä? Hirviö ei aikonut päästää tätä vähällä. Kukaties tulinen lintu repäisisi sen taivaalle, mutta tavalla tai toisella se veisi toisenkin mukanaan. Nämä olivat nyt kiinni toisissaan kuolettavassa mittelössä, jota puolihaltia ei aikonut hellittä ennen kuin yksi näistä olisi kohdannut tuhonsa. Vähempään ei hirviö tyytyisi...
Enkidu
 

Re: Iltahämärä metsän siimeksessä || Ay

ViestiKirjoittaja Ay » 04 Elo 2016, 19:16

Jotain kummajaista tuosta puoli ihmisessä oli. Aivan älyttömältä tuntui, kuin emäntää ei olisi tuossa kehossa ollenkaan. Kun hänen puheensakkaansa ei mennyt enään korville vaan kaukautui kaukaisille puille. Miten hän voisi saada toisen viisauksen takaisin, kun viisaullinen Kenja oli paljon mukavampi kuin hulluntunut ja mielipuolistunut Kenja. Jollakin tavaööa Aynur oli hyvin surullinen siitä, että hän ei näkisi sitä kaunista puolta Kenjasta. Sellainen ihana ystävällisyys ja mukavuus toisessa oli mitä tässä puolessa oli. Tässä puolessa oli täysin hullua menoa, kuin kuolma pelkästään ruokkisi kiitokseksi. Omasta mielestään hän ei ollut ansainnut sellaista. Luonnollisesta asiasta mitä Aynur tarvitsisi välillä eläekseen oli normaalia eikä kauhistunutta asiaa. Eikä toisen veressä ollut mitään erikoista, kuin pieni määrä haltian verta. Vai olisiko sitten toisessa veressä jotain laitonta mitä ei toinen ei saisi saada elimistöönsä? Onneksi tässä kohtaan hän oli saanut haltian verta mikä antoi lisä buustia hetkeksi. Mutta haltian verestä saatuaan ei oikein haluisi pistää sitä taistelu käyttöön vaan nauttia siitä eufooriasta. Aynur tiesi, että hänen täytyi ottaa pian jalkansa alle, kun toinen ei tahtonnut lopettaa mitenkään.

Pientä happea kulki naisen keuhkkoissa, jos hän olisi ihminen. Onneksi hänen Feenis lintunsa sai jotakin otetta toiseen liekkeilläänsä. Jotenkin tuntui tullisen linnun liekit ja nokkiminen ei tehnyt mitään hallaa Kenjalle. Enemmänkin lisäsi vihaattaa häntä kohtaan. Tuntiessa toisen otteen kasvoillaansa sai Aynur vihoissaan huutamaan toiselle samalla mitalla. Jumpurat hän ei pitänyt siitä miten toinen koski häneen. Vyötäröstä hän siirsi kätensä viemään Kenjan käden pois pääalueelta. Kun Feenis alkoi nostaa heidät ilmaan niin alkoi hän yrittää toisen otteesta pois. Hän osaisi laskeutua pehmeästi jos hän pääsisi vain tuosta otteesta. Otteessa mikä tuntui niin ällöttävältä ja niin kuolemis kutsuvalta. Vaikka hän oli jo siinsä kuollut niin tuon kuoleman kutsu kuullui kahta kauheammin. Kuolemasta kuolemaa pahempi asia. Siinä otteesta hän ei haluisi olla kauan. Hetkeksi aikaa hän antoi toisen puristaa epämukavammasta kohdasta ja toivoen, että toinen ei tekisi mitää loitsua. Selän takaa hän ihostaansa kaivoi tikarin käteen ja sillä iski Kenjan selkäpuolelle. Tehdäkseen vain toiselle sen verran hallaa, että päästämis refleksi syntyisi ja hän pääisi laskeutumaa alemmaksi. Toisinaan hän ei taas tienyt ollenkaan miten toinen kestäisi tikarin pistoksen. Suuttuisiko tuo tuntematon peto toisessa paljon enemmän? Vai mitä tässä oli oikein tapahtumassa. Hänen täytyisi päästää mahdollisemman nopeasti pois vain.
"Kun saamme tietää, mitä pelkäämme, saamme tietää, keitä olemme"
Suan, Safilye, Erico, Evgenia, Aynur, Sil, Emir
Avatar
Ay
Aatelinen
 
Viestit: 1652
Liittynyt: 16 Syys 2008, 21:54

Edellinen

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 7 vierailijaa

cron