Kirjoittaja Enkidu » 01 Huhti 2016, 21:35
Kourallinen kekäleitä ei kärventänyt kaulaanpurijalta silmiä päästä, mutta ainakin se pakotti iljettävän otuksen kauemmas. Osa Kenjasta vaati painamaan päälle saman tien, mutta mieli mustana ja myrkkyä täynnäkin hän oli silti soturi. Hän pakotti hirviön antamaan tilaa, ennen kuin kierähti kauemmas ja pystyyn. Se ei ollut mikään perääntyminen tai kavahdus, vaan ainoastaan uusi, terävämpi aie tappaa; kun nainen nousi pystyyn, hänellä oli jo kädessään sivuun asetettu jousensa. Toisessa oli nuoli. Yksi ainoa, mutta muuta hän ei tarvitsisi.
Jos päälle käynyt iljetys olisi ollut järkevä, se olisi käyttänyt hetkensä häipyäkseen sen kanssa, mitä oli onnistunut samoojalta viemään. Mutta se ei ollut, eikä käyttänyt. Sen sijaan se puhui, jutusteli yhtä kepeästi kuin aikaisemminkin, pienillä ivallisilla sanoille. Olennon paatuneisuus sai soturin kasvot vääristymään uudenlaisesta inhosta. Tämä peto, olipa mikä olikaan, teeskenteli jotakin paljon viattomampaa. Salakavala otus. Sille vastaaminen olisi ollut kuin keskustelun oikeutuksen myöntämistä, eikä puolihaltia tehnyt niin. Hyvin lyhyen hetken ajan hän tuijotti hirviötä silmillä, jotka olivat levinneet kuin pöllöllä tai kissalla; saalistajan silmillä. Vaikka veri valui hänen kaulaansa pitkin, ja vaikka hän tiesi menettäneensä paljon, ei hän kuitenkaan horjunut tai haparoinut. Veri ei ollut se, joka häntä juuri nyt liikutti tai ajoi. Siinä, missä liha olisi saattanut epäröidä ja mieli vapista äkillisen, uhkaavan tuntemattoman edessä, eivät myrkky ja kuolema hänen ruumiissaan antaneet sijaa kummallekaan. Se pyyhkityi sapen ja vihan alle.
"Typerä temppu. Poltan raatosi ja levitän tuhkasi tuuliin. Minä olen viimeinen, johon kajosit", Kenja kirahti ääneen, pyyhkäisten syöpäläisen sanat syrjään. Hän ei aikonut puhua tämän olennon kanssa, ainoastaan kertoa sille tuomionsa. Eikä hänellä ollut muuta sanottavaa.
Synkkien, käheiden sanojensa kaikuessa vielä puiden lomassa Kenja kiskaisi jo nuolen jousensa jänteelle. Musta, ruma varsi lauloi korviasärkevää kitinäänsä viistäessään jännettä vasten, ja kun se löysi paikkansa, tuntui yöilma jännittyvän aseen mukana. Mustasta jousesta kohosi humina, joka alkoi uhkaavana ja kiristyi nopeasti kammottavaksi kuin kuolleiden ulina. Yhdessä silmänräpäyksessä koko metsä tuntui vaienneen, kun jousi ja nuoli löysivät toisensa. Maa ja ilma pidättivät hengitystään kauhulla, kun kuoleman ajama soturi jännitti yhtä mustalla kädellä aseensa. Se vei vain hetken, pelkän aavistuksen, mutta sen aikana kaikki ympärillä tuntui antavan tuolle aseelle ja sille ainoalle, joka sitä kykeni käyttämään sillä kammottavalla voimalla joka siinä asui, arvonsa. Kun musta jousi lauloi, kuolema oli aina läsnä. Sitä ei uhmaisi mikään taikakeino eikä kuolevaisen vauhti. Jousi, joka oli ottanut jo niin monta henkeä ja turmellut niin monta ruumista, ottaisi yhden lisää. Sen soturi tiesi.
Toisella ei ollut paljoakaan aikaa miettiä niin sanoja kuin jousta tai sen sointuakaan. Puolihaltia veti aseen täyteen kaareensa nopeasti ja kepoisesti kuin se olisi ollut pelkkä lyhytjousi - siitä huolimattakin, ettei vahvinkaan jousimies olisi pystynyt jännittämään sitä ollenkaan. Seuraavassa hetkessä se ulahti kammottavalla tavalla, kun mustat, kuolleet sormet päästivät nuolen lentämään - joskin lento oli kukaties väärä sana kuvaamaan jotakin, joka päättyi niin nopeasti. Ääni ei ollut vielä edes iskenyt korviin kunnolla, kun sitä seurasi jo hirvittävä räsähdys. Puunrunko jossakin niskaanpurijan takana rääkyi ja räsähti, kun nuoli upposi koko mittansa sen runkoon, lävisti sen vaivatta. Sen se teki, olipa toiseen osunut tai ei. Mustalle jouselle liha oli hädin tuskin edes hidaste. Jos toiseen osui, jos tämä ei ollut tarpeeksi nopea, olisi tässä reikä. Raastettu, revitty aukko. Mikään noitavoima tai kestävyys ei eväisi kuoleman jouselta uutta kuolemaan.
Voima ja nopeus, joita ihmisruumis ei pystynyt edes tuottamaan. Ne Kenja antoi nyt vastalahjaksi tälle julkealle olennolle. Harvemmin hänen täytyi tarjota enää toista nuolta...