Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

Mättäitä, puskia, kiviä, havu- ja lehtipuita, kukkuloita. Mitä ikinä metsä pitääkään sisällään. Metsän reunat ovat tasaista, usein lehtimetsää, mutta mitä syvemmälle metsään vaeltaa, sitä hankalammaksi ja aaltoilevammaksi maasto muuttuu. Metsää on silmänkantamattomiin, aina Cryptin etelärannikolta pohjoiseen, Kleth vuorille ja niistä eteenpäinkin.
Metsästä löytyy vaikka mitä enemmän ja vähemmän mukavaa. Pohjoisemmasta metsästä löytää melko usein raunioituneita kivirakennuksia, jäänteitä kylistä. Metsästä löytyy kuitenkin myös toimivia, pieniä kyliä, joista suurin osa on ihmisten hallinnassa. Osa kylistä on täysin ihmisten asuttamia, osa taas koostuu suurimmaksi osaksi taruolennoista. Haltioilla ei ole yksittäisiä kyliä pitkin metsää, vaan heillä on yksi, suuri kylä piilossa metsässä.
Käräjäkivet ovat yksi tunnetuimmista muinaispaikoista metsässä. Käräjäkivet ovat suurehko rinki isoja, istumakelpoisia kiviä, joiden keskellä on yksi isompi, pöytää muistuttava järkäle.

Viimeisimmän tannersodan jälkeen haltiat ovat ottaneet metsää haltuunsa. Yksin liikkuvien ihmisten on parasta varoa haltioiden partioivia joukkoja. Myös ihmisten karavaanien, jotka käyttävät metsäteitä, pitää varoa haltioita. Haltiat eivät kuitenkaan ole ainoa uhka metsäteillä ja poluilla. Satunnaiset maantierosvot vaanivat pahaa-aavistamattomia uhrejaan vakiopaikoissaan.
Metsäteitä on rutkasti. Suurin osa niistä on tarpeeksi leveitä ja hyväkuntoisia vankkureille, jotka saattavat matkata kylien välillä, jopa kaupunkiin. Teitä menee aina eteläisimmästä päästä pohjoiseen. Metsätiet ovat kauppiaiden suosima reitti maantierosvoista huolimatta, sillä arojen tiet ovat alttiita lentävien olentojen, kuten lohikäärmeiden hyökkäyksille.

Valvoja: Crimson

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 10 Joulu 2015, 10:18

Miekan terä oli alkanut tuntua hyvin ikävältä miehen jalassa. Samoin se, että hänestä tuntui kuin oman sydän jyskyttäisi rintakehän sijaan otsassa ja sai aikaan mitä ihanimman päänsäryn. Mies luki sen kuitenkin siihen, että hän oli saattanut menettää verta ehkä liikaakin. Ei häntä vielä heikottanut, mutta yleensä sydämmen kiivas pamppailu tarkoitti veren puutetta.
Kauaa ei myöskään naisella mennyt tajuta mitä hän yritti itselleen tehdä. Siihen nainen puuttui, tarttui hänen ranteeseensa puristavalla otteella ja huusi hulluksi ja lopettamaan. Nainen kyllä puhui järkeä ja mies vilkaisi tuota väsyneen oloisena, ei hän moittinut toista mistään. "Selvä..." Edward sanoi hetken päästä ja päästi irti miekan kahvasta, mutta hän lysähti sen jälkeen istumaan ja repi vyöltään vyönsä. Hän kieräytti sen reitensä ympärille nopeasti, hyvin lähelle haavaa ja kiristi koko vyön niin tiukalle, että jalkaan ei melkein tullut laisinkaan verta, kyllä sinne tuli, mutta kovin vähän.
Hän ei hukannut aikaansa, vaan riisui paitansa ja otti mustan miekkansa, johnka avulla hän teki paidastaan riekaleita. Edeard ei juuri nyt huolehtinut siitä, oliko hänellä kylmä vai ei. Adrenaliinia oli vielä suonissa ja se tarkoitti sitä, että hän kykeni vielä toimimaan.

Paidan riekaleet sidottiin haavan ja miekan ympärille. Sen jälkeen mies tarttui uudestaan miekkaan ja vilkaisi naiseen. Hän ei voinut ikuisesti kävellä miekka jalassaan tai siis se ei olkut mukavaa Edwardista. Hän oli tehnyt jalalleen minkä oystyi ja se tarkoitti myös verentulvan minimointia. Käsi vavahti, kun mies veti hammasta purren miekan lopulta irti lihastaan. Pienesti haavasta roiskui verta, muttei onneksi yhtään enempää, kerta vyö oli jo suurempaa verentulvaa estämässä.
Miekka kalahti maahan ja ihmissusi sitoi vielä viimeiset paidan siekaleensa näkyvän haavan päälle. Riekaleet tummuivat pien hieman, mutta Edward luotti ainoastaan nyt ihmissuden kykyihinsä parantaa haava. Jos tarkkoja oltiin, hänen kaulassaan olevaa haavaa ei enää ollut, siinä oli vain vieno muuta ihoa vaalempi viiva. "Äläkä huoli. Jos kuolen se on ihan oikein minulle." Edward totesi hetken päästä naiselle. Hän nousi hitaasti ylös ottaen tukea terveestä jalastaan ja nousten sillä ylös. "Eikä tämä tapa minua..." Ihmissusi vakuutteli, vaikkei se nöyttänyt edes siltä. Mahdollisesti nainen näki vhänessämihmisen, joka vain oli kuita rodun edustajiaan paljon oudompi ja salaisuuksia täynnä. Vielä kun adrenaliinia oli mies pyrki kulkemaan.

"Meidän pitää löytää suoja, jos haluamme pysähtyä." Edward kehotti naista, rauhallisen hymyn kera. Hän ei kiirehtynyt, vaikka hänen haavansa huusi ja olo tuntui kuin pilvien päällä kävelisi. Jokainen askel oli epävakaa ja epävarma. Milloin keho olisi maassa ja milloin kaikki pimenisi. Edward ei myöskään halunnut sellaista käyvän. Nainen saattaisi tällöin olla hyvin uhattuna, jos peto kaivaisi tiensä ulos hänen ollessa liian heikko pitämään kontrollia yllä.
Edward kääntyi kuitenkin selin, hän mietti, että jostain olisi pakko löytyä jokin suojaisa paikka, jonne hän voisi jäädä ja nainen voisi kyllä lähteä, jos halusi. "Ah... Emme ole esittäytyneet... Olen Edward." Ihmissusi tajusi ja kääntyi katsomaan naista olkansa yli pieni hymy huulillaan, vaikka hänen kasvonsa olivat nyt astetta kalpeammat.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 10 Joulu 2015, 13:13

Niin outoa kuin miehen toiminta ja järjenjuoksu olivatkin tähän asti tuntuneet olevan, ei tämä ainakaan väittänyt vastaan Esran vaatiessa tätä lopettamaan reidestään törröttävän miekan repimisen irti täysin kylmiltään. Kyse saattoi tietysti olla siitäkin, ettei tämä selvästikään ollut enää parhaassa mahdollisessa voinnissa, mutta siitä huolimattakin mies lopulta suostui hellittämään otteensa aseesta, missä kohtaa hänkin lopetti siinä (ja tässä) kiinni roikkumisen, astahtaen varovaisesti askeleen taaksepäin. Hetken verran hän vilkuili jo huolestuneesti toista, kun tämä sitten retkahti maahan, mutta mies tuntui edelleen olevan tolkuissaan. Lopulta hän osasi olla vain tyytyväinen, kun mies aivan itse alkoi parhaansa mukaan tehdä mitä tehtävissä oli pelastamisekseen; niin mielellään kuin hän olisikin auttanut, ei hän tosiaankaan ollut varma miten tällaisen vamman kanssa piti edetä. Jos toinen tiesi, niin aina parempi.
Voimatta muutakaan Esra jättäytyi sivustakatsojan rooliin, kun mies kiersi puristussiteen reiteensä valmistautuessaan tekemään asialle jotakin. Mokoma pitäisi verenvuodon aisoissa ainakin jonkin aikaa, mutta palkkamiekka ei kuitenkaan osannut näyttää erityisen vakuuttuneelta moisesta. Vaanivien rosvojen täyttämässä metsässä heistä kumpikaan tuskin pystyisi tekemään mitään muuta asialle. Välistä nainen vilkaisi ympärilleen varuillaan, varmistaakseen etteivät loput rosvot olleet kuitenkin lähteneet perään, ennen kuin sitten jäi katsomaan, miten toinen vetäisi miekan irti lihastaan. Näky itsessään ei kammottanut häntä erityisen paljoa, tässä elämässä joutui näkemään kaikkea ikävää, mutta kieltämättä koko tilanne sai hänet siltikin hieman epämukavaksi. Kiristysside näytti kyllä pitävän verta, mutta hittoako hänen pitäisi nyt tehdä tämän tapauksen kanssa? Toivoa parasta?

Esra havahtui mietteistään, kun toinen lähtikin sitten taas äkkiä kipuamaan ylös, tokaisten samalla varsin ykskantaan miten ansaitsisi mahdollisen kuolemansa. Hän silmäili tätä hetken, osaamatta sanoa moiseen oikein mitään. Ei ainakaan mitään erityisen mukavaa, siis. Kuolemaansa tervetulleeksi toimittavat yleensä löysivät sitä, mutta juuri nyt ei tainnut olla oikea hetki miettiä moisia. Hän ei lopulta tiennyt, miten vakuuttunut todella osasi olla edes toisen yllättävän johdonmukaisesta ilmoituksesta, ettei tämä kuolisi moiseen, mutta sanoja kaiketi pönkitti edes hieman se tosiasia, että mies oli päässyt takaisin jaloilleen. Yleensä ne, jotka yrittivät parhaansa mukaan vannottaa reikä ruumiissaan pääsevänsä kyllä vielä ylös, lakkasivat liikkumasta lopullisesti pian sen jälkeen. Jokin tässä miehessä selvästi oli hyvin epätavallista, vaikka sitä ei nyt ollutkaan aikaa puida liiaksi.
"Juu. Meidän on parempi häipyä täältä. Niillä on todennäköisesti piilo ja lisääkin miehiä jossain", palkkamiekka tokaisi hetken perästä toisen sitten todetessa, että heidän pitäisi löytää parempi suoja. Hänellä ei tosiaankaan ollut vastaanväittämistä asiaan, ja sama ajatus oli ehtinyt käväistä jo hänenkin päässään, mutta hän ei varsinaisesti ollut halunnut kuitenkaan hoputtaa toista. Vaikka tämä uhmasikin juuri parhaansa mukaan sitä yleistä kaavaa, miten tällaisen haavan kanssa tällaisessa ympäristössä tuppasi tapahtumaan, oli tämä selvästikin huonossa kunnossa. Totta puhuen hän ei osannut vielä päättää, oliko toisen hymy enemmänkin rohkaiseva vaiko enemmänkin epämukavan hutera. Aika näyttäisi sen, todennäköisesti. Paremman puutteessa, osaten lopulta vain katsoa mitä tuleman piti, hän noukki keihäänsä maasta ja lähti varovaisesti seuraamaan miestä, silmäilleen tuon tuostakin tämän reittä siltä varalta, että liikkuminen löysentäisi sidettä ja saisi aikaan veriryöpyn.

Esra oli jo puoliksi varautunut siihen, että mies oli lopulta vain yliarvioinut itsensä, ja että tämä aivan pian kopsahtaisi naamalleen räntäiseen kanervikkoon. Niinkin oli kaiketi joskus käynyt. Mutta huteruudestaan huolimatta mies tuntui silti olevan aikeissa pysyä jaloillaan. Tämä jopa avasi suunsakin uudelleen, esitellen itsensä. Perässä seuraava nainen vastasi tämän katseeseen, ennen kuin nyökkäsi sitten jossain määrin rohkaisevasti. Puhuminen oli hyvä tapa pysyä tolkuissaan.
"Minä olen Esra. Palkkamiekka, matkalla... sieltä tuonne, kaiketi", hän vastasi, tehden keihäällään epämääräisen eleen yhdestä suunnasta toiseen. Ei hänellä mitään erityisen tarkkaa suuntaa ollut edes ollut, ja mokoma oli muutenkin enemmänkin vain yritys pitää miestä tolkuissaan. Hän ei voinut kuitenkaan varsinaisesti hoputtaakaan tätä, tarkkailla vain mahdollisten peräänlähtijöiden varalta ja katsoa, saiko tämä pidettyä itsensä suunnilleen kasassa ja liikkeessä. Jollakin ilveellä se näytti onnistuvan.
"Mitä sinä toimitat täällä, Edward? Harva liikuskelee näillä tienoilla näihin aikoihin huvikseen. Hyvästä syystä, nähtävästi", Esra heitti kysymyksen toiselle, voimatta olla puuskahtamatta kevyesti sanojensa loppuun. Juuri nyt hän ei oikein pystynyt rehentelemään omallakaan järjellään, olihan hän aivan itsekin suunnannut juuri tälle tienoolle, ja vieläpä niin hölmöön aikaan että oli joutunut yöpymäänkin täällä. Mokoma oli jo melkein kostautunut pahasti... tai ehkäpä olikin.
"... reekele, toivottavasti poni pääsi karkuun. Sillä on minun kaikki varusteeni", nainen tuli mutisseeksi ääneen, pitäen sanansa kuuluvina lähinnä vain antaakseen toisen aivoille jotakin muutakin tehtävää, kuin mahdollisen sammumisen. Siltikin ajatus siitä, että täysin mahdollisesti hänen perässään oli ollut vain muutama rosvo koska suurin osa oli lähtenyt jahtaamaan ponia ja hänen varusteitaan, tuntui ikävän mahdolliselta. Toisaalta itsepäinen elukka oli todennäköisesti nopeampi jaloistaan kuin hän. Kukapa tiesi...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 10 Joulu 2015, 14:19

Lisää miehiä ei ollut houkutteleva ajatus, varsinkaan kun kulki jalka tulessa. Edward mietti, kuumeisesti. Mitkä olivat hänen mahdollisuuteensa vai olisiko vain helpompaa polttaa haava kiinni, silloin tarvitsisi tehdä tulta, joka taas kielisi heidän olemassa olostaan. Toisaalta hän näytti jarruttavan ikävällö tavalla matkan tekoa, mihin mies vain vastasi nopeuttaen askeliaan. Kipukynnys sentään oli korkea, mutta kyllä hän tunsi ikämukavan tunteen jalassaan.
Nainen esittötyi Esraksi, sanoi olevansa toiselta nimeltään palkkamiekka. Nimi kertoi paljon, vaikkei Edward mitään ollut kysynyt. Nainen kertoi epämäärisesti mistö tuli ja minne meni, eikä mies siihen kiinnittänyt sen enmpää huomiota. Aihe vaihtui sen jälkeen häneen ja mitä hän teki täällä, tällaiseen aikaan ja sitä rataa. Kuului pieni hymähdys, positiivinen, huvittunut. "Kunhan olen, ei minulla ole sellaista taloa, jonne voisi mennä, joten elän täällä ja vietän päiviäni kiten sattuu." Edward totesi rauhassa. Hän tunsi, että nainen halusi pitää hänet tolpillaan. Olihan hän isommies kannettavaksi, eikä hän halunnut itsekkään maahan joutua. "Mutta en toimita mitään, en ole kenellekään velkaa, enkä ole palkallinen." Ihmissusi totesi hieman hipaisten leuassaan olevaa sänkeä.

Esra kirosi ja mainitsi ponin, jolla tuon kaikki varusteet olivat. Mies käänsi taas huomionsa naiseen. "Voimme etsiä hevosesi. Ei se ole vaikeaa." Mies totesi, kuin sumusta jo itsestään ei olisi mitään vaikeuksia löytää omaa sormeaan. Hajuastia mies käytti, ei hän tarvinnut näköään hauistaakseen yhden hevosen. Lisäksi terävä kuulo oli hyvä, mutta nyt piti ensin vain vähän kuunnella ja haistella. "Ah, mutta metsä on kyllä suuri...." Ed totesi tuumaillen huterista askelistaan huolimatta. Eikä heillö sellaista tietoa ollut missä päin metsää oli. "Jos odotamme sumun katoamista. Voimme etsiä hevosesi." Edward sanoi rauhallisesti ja kulki eteen ilman huolen häivää, vaikka hän oli kalpea ja hutera.
Hyvä suoja löytyi erään suuren puun juurien alta, jonne oli muodostunut ajan puutteessa syvä kolo. Sen suu ei ollut liian suuri, että se paljastaisi sisällään olevia asioita, eikä sisällä elänyt kukaan, koska monelle eläimelle se oli juurikin liian suuri. "Voimme asettua tänne." Ed ilmoitti ja hymähti hymyillen suojapaikan löydyttyä. Hän odotti Esran hyväksyntää suojapaikalle, jonne mies sitten vain meni loppujen lopuksi.

Ahdas kolo ei ollut, sinne mahtui hyvinkin pari tai kolme ihmistä. Mies itse asettui kolon perälle istumaan ja suoristi hieman vihlovaa jalkaansa. Hän teki tilaa toiselle ja katseli ulos sisäänkäynnistä. Sumua tulisi olemaan ehkä tunti, hän voisi ehkä nyt levätä hetken. Hän oli edelleen voimissaan ja kykenevä liikkumaan, mutta nyt kun ahteri oli asetettu kauniisti alas, hän tunsi kaiken sen raskauden ja väsymyksen, mitö verenpuuttesta tuli.
Kiivaasti hönen sydämensä kyllä sykki, työnsi uutta verta paikkaamaan vanhaa, mutta se ei estänyt miehen silmiä menemästä kiinni, hitaasti. Eikä mennyt aikaakaan, kun mies oli unessa. Hyvin syvässä sellaisessa.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 10 Joulu 2015, 15:21

Vaikka olikin alkanut puhua lähinnä pitääkseen miehen, Edwardin, tolpillaan, kuunteli Esra silti tämän vastauksia niin kiinnostuneesti, kuin nyt tässä tilanteessa pystyi. Tuon tuostakin hän kyllä vilkaisi ympärilleen, tarkkaili selustaa, mutta rosvot tuntuivat pysyvän loitolla ainakin tähän hätään. Toinen kertoi varsin ykskantaan ja nopeasti, ettei totta puhuen ollut liikkeellä mistään oikeasta syystä, matkalla mihinkään tai myöskään tulossa mistään. Ja vaikka Esrakaan ei nyt varsinaisesti voinut väittää olevansa minkään erityisen, yksittäisen välittömän tarkoituksen perässä, oli toisen sanoissa silti varsin erilainen sävy. Tämä oli kaiketi, kuten asian olisi kauniisti voinut ilmaista, kiertolainen. Tai irtolainen. Tai jotakin sellaista. Se sai hänet heittämään miehen suuntaan nopean, melkeinpä surkuttelevan katseen. Niin paljon kuin hän itsekin arvosti vapauttaan ja kykyään päättää minne mieli ja mitä kohti kohotti miekkansa, ei moinen elämä voinut olla helppoa. Totta puhuen tämä tuntui ottavan äskeisen tilanteenkin varsin tasaisesti, kuin ei tosiaankaan olisi ollut ensimmäistä kertaa tällaisessa sopassa.
"Hyvä sitten kaiketi, että osaat pitää itsestäsi huolen", palkkasoturi lisäsi aavistuksen mietteliäästi, tietämättä itsekään mitä tarkalleen haki sanoillaan. Toisaalta mies selvästikin osasi käsitellä miekkaansa, mutta toisaalta se että tämä pisti edelleen puhkottua kinttua toisen eteen kertoi hänellekin, että toisessa oli muutakin kuin taitoa. Eipä niin ettäkö hän olisi tiennyt liiaksi näistä asioista, mutta selvästikin tässä oli yhtä jos toistakin kyseenalaista. Kukaties olisi hyvä ottaa siitäkin selvää jossakin kohtaa.
"Murehditaan sitä ponia sitten, kun on sen aika", nainen tuli toppuutelleeksi toista, kun tämä alkoi jo pohtia karanneen eläimen etsimistä tarkemminkin. Oli kaiketi hyvä että tämä hahmotti tilannetta tarpeeksi miettiäkseen pidempääkin jatkoa, mutta juuri nyt tämän - ja hänen - olisi parasta keskittyä kaiketi vain tämänhetkiseen. Kuten esimerkiksi piilopaikan löytymiseen.

Aikansa etsittyään kaksikko sitten löysikin jonkinlaisen kolon, joka suojaisi tähän hätään ainakin pahimmilta katseilta. Juurakon suojiin muodostunut maakolo ei varmastikaan erottuisi pitkälle, olkoonkin ettei Esra ollut erityisen vakuuttunut mokoman kuivuudesta. Sellaista ei tosin ollut varaa murehtia tähän hätään, ja hän nyökkäsikin hyväksyvästi toisen todetessa heidän voivan piiloutua sinne. Edward tuntui pystyvän kömpimään itse sisään, joten hän odotteli hetken tämän takana, kunnes sitten vilkaisi vielä kerran ympärilleen. Ei rosvoja, vieläkään. Varovaisesti soturi asetti keihäänsä maahan ja potkaisi hieman nuoskaa sen kärjelle, ettei kiiltävä teräs kiinnittäisi kenenkään huomiota. Sitten hän seurasi perässä, työntyen koloon. Edward näytti sulloutuneen jo perälle kaikkea muuta kuin hyvinvoivana. Totta puhuen mies näytti siltä, kuin olisi ollut aivan valmis sammahtamaan niille sijoilleen.
"Minä vahdin tästä. Ne rosvot tuskin ovat lähdössä perään vielä hetkeen. Odottelevat mahdollisesti sumun hälvenemistä muutenkin", palkkamiekka tokaisi toiselle, asettuen itse lähemmäs kolon suuta sekä yksinkertaisesta pakosta, että halusta pitää vahtia. Juuri muuta hän ei sitten ehtinytkään sanoa, ennen kuin mies jo kuukahti, joko suoranaisen tajuttomana tai vain yksinkertaisessa unessa. Sitten hän olikin kaiketi itsekseen, pää täynnä kovin sekaisia ajatuksia ja ruumiissa kaiken äsken tapahtuneen jälkimainingit. Ei tosin suoranaista väsymystä.

Hetken verran Esra tuijotteli sinne tänne, vilkaisten pariin otteeseen uloskin hämyisästä piilokolosta, ennen kuin sitten katsahti Edwardiin uudelleen. Mies oli kaikesta päätellen tosiaankin aikeissa jäädä henkiin. Tämän hengitys oli tasaista ja varmaa, eikä tämän suoristettu, puhkottu jalkakaan vuotanut. Totta puhuen jokin hänen sisällään epäili jo pikkuhiljaa, ettei tämä todennäköisesti olisi ollut aikeissa vuotaa kuiviin, vaikka side olisikin nyt kiskaistu pois. Haava kaulallakin oli enää pelkkä muisto. Tässä oli jotakin hyvin outoa. Totta puhuen mies ei, nyt lähempää ja rauhallisemmin katsottuna, näyttänyt edes erityisen vanhalta. Nuorelta, oikeastaan, mahdollisesti häntä itseäänkin nuoremmalta. Mokoma melkein kirpaisi, ottaen huomioon miten helposti tämä oli lopulta peitonnut hänet miekkansa kanssa aikaisemmin - niin vähän kuin moisella väliä tällä hetkellä olikaan. Murehdittakoon paremmuusjärjestyksiä (ja niiden kyseenalaisia syitä) sitten kun ei oltaisi enää hengenvaarassa.
"Voihan hitsi", puuskahti Esra lopulta itsekseen, tavalla joka olisi eittämättä ollut kovin lapsellinen jos paikalla olisi ollut ketään kuulemassa, ennen kuin sitten huokaisi. Kevyesti ja varovaisesti hän tarttui päässään yhä nököttävään kypärään, ennen kuin sitten kiskaisi sen irti, varuillaan mahdollisten ruhjeiden varalta. Alta paljastui lyhyehkö, musta ja sekainen hiuskuontalo, joskaan nopealla arviolla ei mitään suurempia vammoja. Kypärässä itsessään komeili tosin yksi lommo lisää monen muun samanlaisen seurana, ja palkkamiekka mutristi sille suutaan. Suojahuppu alla olisi todennäköisesti vähentänyt aikaisemman osuman tehoa melkoisesti, mutta sekin oli hätätilanteessa jäänyt ponin huomaan. Kuten kaikki muukin.
"Ja vimpulat päälle", nainen katsoi tarpeelliseksi lisätä, nojautuen voimattomasti kolon seinää vasten. Tässä sitä nyt oltiin, jonkin oudon ja selvästikin epänormaalin kiertolaisen kanssa, odottamassa josko tämä vielä tokenisi vammoistaan, huteralla pohjalla ja varusteet ties missä. Alkoi pahasti näyttää siltä, että jos hän vielä selviytyisi pois metsästä, olisi koko tapaus parasta sivuuttaa kaikista tulevista tarinoista ja jutuniskennöistä oluttuopposten ääressä. Ei, tämä ei tosiaankaan ollut mikään uljas soturiseikkailu.

Varovaisesti Esra taiteili toppanuttunsa alta esille vanhan ja resuisen liinan, jolla pyyhkäisi pikaisesti kasvojaan. Ohimennen hän myös niisti siihen, ennen kuin veti hiljalleen miekkansa esiin ja asetti sen polvensa päälle. Aseen terässä oli edelleenkin noro verta, ja loskaan viskominen ja kaikki muukin oli kastellut sen. Vanha, kolhiintunut miekka ei tarvinnut enää ainakaan yhtään uutta ruostetahraa, ja paremman puutteessa palkkamiekka alkoikin pyyhkiä ja hinkata naarmuista terästä nessullaan. Ei hänellä tainnut viisaampaakaan tekemistä olla, ennen kuin Edward heräisi... tai ennen kuin hän toteaisi miehen menetetyksi tapaukseksi, olkoonkin että se alkoi pikkuhiljaa näyttää vähemmän varmalta. Reekele, nälkäkin tässä retuutuksessa oli ehtinyt jo tulla...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 10 Joulu 2015, 16:02

Uni ei ollut kevyt, se oli syvempääkin syvempi. Kuului ääniä, kuiskauksia, henkäisyjä ja erilaisia sanoja, joista mies ei ottanut selvää. Kuului luonnon aavemainen tuuli, eläinten liikehdintä, ihmisen hengitys ja kaikki se sekoittui siihen yhteen ääneen, joka kutsui. Sanoi hänen nimeään, huusi ja kirosi. Kuului kahleiden kilinää, kaikuvaa ja julmaa. Kuului naurua, kirkumista. Iloista ja pelokasta. Surullista ja petettyä. Lopulta kuului vain hiljaisuus, onttoa sellaista.
Edward hätkägti hereille, lähes ponkaisi istumaan ja hän voisi vannoa, että olisi mahdollisesti pelästyttänyt siinä samalla Esran, jos tuo siinä vielä oli. Ihmissusi huohotti, raskaasti ja antoikylmän hien valua pitkin otsaansa. Hän värisi, kerta paitaa ei enää ollut. Luonnossa elettiin ja sen mukaan mentiin, oli keli mimkälainen tahansa. Nyt Edward todellakin halusi muuttua, hän halusi karvaa ylleen ja paremman kyvyn liikkua. Se kun oli paljon helpompaa neljällä jallalla, kerta haavoittunutta jalkaa kykeni pitämään ylhäällä.
Mies antoi katseensa analysoida koloa ja sai nopeasti kiinni mustista hiuksista, miekasta ja kolhiintuneesta kypärästä. Esra, joka oli riisunut kypäränsä näytti siltä miltä näytti. Hänen kasvoilleen vain laskeutui yksin kertaisesti ehkä vähän helpottunut, toisaalta kiusaantunut ilme. "Anteeksi jos säikäytin." Hän sanoi ja pyyhki murahtaen vain kasvojaan.

Hän vilkaisi sisäänkäynnistä ulos, vilkaisi sumua. Aikaa ei ollut ehtinyt kulua edes tuntia, ehkä puolisen. Sumu oli väistymässä ja mies saattoi nähdä pitkälläkin tähtäimellä kauas jo sumun sekaan. Ei hän naisesta tietänyt, mutta kyllä hän tiesi mitä silmiensä edessä näki. "Olenko ollut kauankin poissa pelistä?" Edward kysyi ja virnisti, mutta hän pyrki vain varmistamaan oletuksensa ajan kulusta.
Mitä mies oli oppinut naisesta oli se, että tämä näytti todellakin pitävän kunniaansa itsellään tai siis halusi säilyttää kunjiansa. Ellei kaiken sen kiroilemisen ja mulkaisuiden ja ilmeiden tulkinta ollut täysin ohi mennyt.
Ihmissusi tarttui reidessä olevaan vyöhönsä ja löysäsi sitä. Jalka kun oli alkanut valittamaan, ettei verta päässyt tarpeeksi. Vyön löystyessä hän värähti, kun jalan haava jyskytti, muttei se myöskään huutanut verta. Hän otti vyön ja laittoi sen takaisin sinne minne se kuului. Pienesti Edward ojentui jalkaansa kohden, kokeili reitensä aluetta ja tuumaili paljonko menisi aikaa, että se paranisi kokonaan. Mahdollisesti iltaan asti ja mahdollisesti hän säästyisi taas kuolemalta. Oli hän kerran lähellä sitä ollut. Se ei ollut kaunista. Hän oli ollut kolme päivää poissa ja ylös pääsi ehkä viidentenä. Hopea kun oli satuttanut ja tehnyt hänen selkäänsä pahoja jälkiä. Toisaalta ne jäljet olivat jo kadonneet polttojälkien alle. Polttamisesta hänellä ei ollut muistikuvaa, mutta mahdollisesti se oli joko hänen ystävänsä tai joku muu.

Edward otti hitaasti nenän kautta ilmaa, vain luodakseen kuvan siitä, että hän keräsi kuka voimia. Pah, mitään voimia hän tarvinnut, mutta hän haisteli samalla. Kuunteli ympäristöä ja keskittyi hetken aikaa siihen. Ketään ei ole tulossa ja ketään ei kuulunut. "Eivät he seuraa meitä. Ei ole hätää." Ed päästi loppujen lopuksi suustaan ja silmöili vielä sidepakkaustaan jalassaan. "Heillä on liikaa ajateltavaa loukkaantuneiden takia, mutta jos hevosesi perässä on vielä rosvoja, meidän täytynee olla varovaisia." Hän totesi ja nousi hitaasti ylös. Viittoi naista menemään ulos ensin, kerta toinen siinä sisäkäynnillä kykki.
Hän kömpi ulos kolosta ja venytteli hetken. Kasvoille oli palannut hänen normaali kasvojen väri, vaikkei hän edelleenkään kävelyt kovin tukevasti. "Ah!" Edward tajusi sanoa jotain ja löi nyrkillään kämmentään. "Jos hevosesi luona on heitä lisää... Anna minä hoidan heidät. Niin ja yritä mennä hevosesi luo nopeasti, se saattaa vauhkoontua... Ja... Älä sitten pelästy." Edward totesi arvuuttelevasti, eikä oikein antanut naiselle tilaisuutta miettiä mitä hän tarkoitti. Hän ei halunnut naisen tappavan ketään enää jiin pahasti, mitä tuo oli tehnyt viime taistossa. Hän ei halunnut vastustajien kuolevan. Hän syyttäisi siitä itseään, kuten jo nyt teki.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 11 Joulu 2015, 03:16

Ajatuksilla olisi kaiketi ollut aikaa harhailla Edwardin nukkuessa, mutta lopulta Esra ei ajatellut varsinaisesti mitään. Hän kävi miekkansa läpi kaikessa rauhassa, huolellisesti ja tasaisesti, pyyhki terän puhtaaksi ja niin kuivaksi, kuin nyt sohjon keskellä maakolossa edes pystyi. Edes tarkkuutta noudattaen mokomaan ei lopulta mennyt erityisen pitkää aikaa, ja loput hän sitten vain pitkälti oli, tuijottaen ulos sumuun, joka oli väistymässä hitaasti ja kaunaisesti. Koko päivä oli vasta aluillaan, ja tässä sitä jo oltiin, korvia myöten vaikeuksissa. Mutta panikoimalla ei selvinnyt mihinkään asti, eikä hätäily tuonut soturille muuta kuin ennenaikaisen kuoleman jollakin epämukavalla tavalla. Hän oli ryntäillyt jo aivan tarpeeksi tähän hätään, ja nyt oli parempi vain odottaa.
Loppujen lopuksi Edwardilla kesti melkoisen vähän aikaa heräämisensä kanssa. Esra säpsähti aavistuksen tämän äkkiä ponkaistessa pystympään. Mies ei ollut ollut kauaa sammuksissa, ja hetken soturi vilkuilikin tämän suuntaan arvioivasti, yrittäen päätellä oliko tämä tosiaankin aikeissa havahtua vai heittelehtikö vain kivuissaan. Hetken näytti siltä kuin tilanne olisi voinut mennä kumpaan suuntaan tahansa, mutta sitten toinen selvästikin sai otteen tosimaailmasta, havahtuen ja selvästikin ymmärtäen ympäristönsä. Nainen päästi suustaan epämääräisen, puolihuolimattoman ja vähättelevän äänen, kun tämä ensitöikseen mutisi jonkinlaisen anteeksipyynnön mahdollisesta säikäytyksestä. Lopulta se ei kiinnostanut häntä läheskään niin paljoa, kuin tämän järjettömän nopea toipumistahti.

"Mitäs pienistä. Ei, et ollut reporankana pitkään. Minä luulin joutuvani vahtimaan tässä ainakin suurimman osan päivästä ja murehtimaan sitten, mitä teen sinun kanssasi", Esra tokaisi hetken perästä toisen tiedustellessa ajan kulusta, peittelemättä juuri sitä miten silmäili parhaillaan Edwardin jalkaa. Hän valpastui aavistuksen, kun tämä alkoi äkkiseltään höllätä kiristävää vyötä, muttei kuitenkaan mennyt väliin. Tässä ajassa mokoma ei olisi tehnyt tavalliselle ihmiselle (tai haltialle, tai tavalliselle millekään, naisen näkemyksen mukaan) yhtään mitään, mutta toisaalta tämä mies ei selvästikään ollut mikään tavallinen. Ja toden totta, vyön löysäämistä ei seurannutkaan holtiton veriryöppy, tai oikein mitään muutakaan. Hän silmäili sitä hetken mietteliäästi, osaamatta oikein hillitäkään sanojaan enää.
"Minä sain miekkani vanhalta soturilta, joka vuotta aikaisemmin oli saanut keihäästä reiteensä. Vähän tuolla tavalla. Siitä ei ole kamalan kauaa. Sillä ukolla kävi tuuri kun sai edes pitää jalkansa, ja sen konkkaamisen katsominenkin teki jo pahaa. Eikä se kuulemma koskaan edes juuri sen paremmaksi menisi. Se olisi varmaan ollut... tyytyväinen jos olisi tiennyt, miten tuo temppu tehdään", palkkamiekka mutisi ääneen, pyyhkäisten kevyesti suutaan tajutessaan, että oli yksinään tyhjyyteen tuijottaessaan antanut sylkivanan valua poskelleen. Sitten hän vilkaisi miestä suoraan silmiinkin, suu ja kulmat pienessä mietteliäässä mutrussa, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Toinen tuskin paljastaisi salaisuuksiaan noin vain, mutta ei hän siltikään osannut olla aivan hiljaa todistaessaan vieressä ihmeparantumisia, jotka sotivat kaikkea tavallista järkeä vastaan. Olihan hänkin toki kuullut taikavoimaisista rohdoista ja jopa nähnyt sellaisia käytössä, mutta tämä mies ei selvästikään ollut ottanut mitään haavoihinsa. Mokoma järjetön paraneminen tuli jotenkin tämän... sisältä. Kuten todennäköisesti myös voima ja nopeus.

Hetkisen Esra tuijotteli mietteliäästi, ennen kuin sitten havahtui Edwardin äkkiä ottaessa rosvot puheeksi. Mies vaikutti tosiaankin siltä, kuin olisi ollut aikeissa lähteä liikkeelle. Lopulta hänellä ei tainnut olla tarjota tämän näkemykseen muutakaan kuin nyökkäys ja myöntävä äännähdys. Aivan mahdollista, että rosvot nilkuttivat vieläkin kohti piilopaikkaansa, olipa se missä olikaan. Jos tämä joukko oli isompi, saattaisivat nämä huonolla tuurilla lähteä myöhemmin vielä perään, mutta oli parasta vain toivoa ettei kumpikaan heistä joutuisi murehtimaan asiasta enää siinä kohtaa. Sitten hän tosin tuli vilkaisseeksi toiseen ja hymähtäneeksi äkkiä kuin kovinkin huvittuneesti, kun mies mainitsi jälleen hänen... hevosensa.
"Ei se mikään hevonen ole. Pelkkä typerä, huonopäinen poni. Jos minulla olisi hevonen, en varmaankaan juoksentelisi nyt henkeni edestä metsässä. Olisin vain ratsastanut pakoon", nainen tokaisi lopulta, ennen kuin oivalsi toisen viittoilevan häntä väistämään pois tieltään. Palkkamiekka teki työtä käskettyä, työnsi kolhitun kypärän varovaisesti takaisin päähänsä, ja pungersi sitten ulos kolosta samalla jalkojaan venytellen. Hänen kasvoillan oli, yllättävää kyllä, kevyen surkuhupaisa virne. Eipä niin, ettäkö hänen surkean poninsa tituleeraaminen hevoseksi mitenkään loputtoman hauskaa olisi ollut, mutta näinä hetkinä oli kaiketi etsittävä huumorinsa mistä nyt vain löysi.
"... jos minulla olisi varaa hevoseen, en muutenkaan rämpisi rapaisissa metsissä keskellä reekeleen umpivetistä talvea", hän lisäsi perään aavistuksen kärkevämmin, joskin vieläkin kevyen huvittuneesti. Ei, siinä kohtaa hän kaiketi ratsastaisi läpi ja hassaisi täysin kuvitteellisia, ylenpalttisia rahojaan majatalojen vuoteissa ja lämpimien soppapatojen ääressä. Kaikkea sitä.

Päästyään ulos Esra venytteli hetken koipiaan ja vilkaisi nopeasti ympärilleen. Sumu oli tosiaankin hälvenemässä, ja nyt lähitienoon erotti jo paljon paremmin - mikä oli kaiketi yhtä aikaa niin hyvä kuin huonokin, jos piti etsiä jotakin mahdollisen vihollisen vaaniessa jossakin. Hän vilkaisi Edwardin suuntaan kun mies seurasi perässä, ennen kuin kumartui nostamaan keihäänsä maasta. Samalla hän kahmaisi maasta kevyen kourallisen nuoskaa, jolla pyyhkäisi kuivia huuliaan ja sitten kieltäänkin. Jano oli tämän kaiken keskellä ehtinyt jo melkoiseksi. Toisella tuntui äkkiä olevan jotakin asiaa, ja hän vilkaisi tämän suuntaan ensin tasaisen kuuntelevasti, ja sitten jokseenkin epämääräisen mietteliäästi tämän sanottua sanottavansa. Mokoma kehotus jättää mahdollinen rähinöinti miehen kontolle ei selvästikään kuulostanut erityisen yksioikoisen järkevältä hänen korvaansa.
"Enköhän minäkin tee osani. Minä olen soturi ja täällä omasta riskistäni, niin typerää kuin se ehkä onkin. Olet nopea tuon miekkasi kanssa, mutta..." Esra aloitti varsin ykskantaan, ennen kuin loi melkoisen merkitsevän katseen kohti Edwardin jalkaa. Niin ihmeellisellä tavalla kuin mies olikin jo elpymässä saamastaan haavasta, aristi tämä edelleen sitä. Tämä ei selvästikään murehtinyt haavansa mahdollisesta hidastuksesta tai haitasta taistelussa, mutta ainakin se oli varsin selkeä osoitus siitä, että teräs kyllä puri tähän siinä missä muihinkin. Elpyisikö tämä puukosta keuhkoon, tai vaikkapa kirveestä päähänsä? Tuskinpa sentään. Hetkisen nainen silmäili toista melkeinpä kriittisesti, kuin yrittäen arvailla mikä tällaisen puheen taustalla tarkalleen oli, ennen kuin kuitenkin jätti mokoman sikseen. Olipa mikä oli, oli Edward esittänyt ykskantaan mielipiteensä toimimisesta, ja hän omansa.

"Miksi sinä muuten ehdoin tahdoin jätit niitä henkiin? Ei sillä, että ne olisi jokainen pitänyt pistää kylmäksi ja jahdata hengiltä, mutta minun nähdäkseni näit melkoisesti vaivaa lyödessäsi niitä vain aseille ja jalkoihin. Olisit todennäköisesti selvinnyt reilusti vähemmällä, jos olisit taistellut kunnolla. Ei pahalla", Esra hetken kuluttua äkkiä tokaisi, vaihtaen painoaan mietteliäästi jalalta toiselle. Jo hänen ottaessaan Edwardin kanssa yhteen oli ollut melkoisen selvää, ettei mies ollut tavoitellut lihaa vaan asetta. Jotkut tarpeeksi taitavat suosivat kaiketi moisia taktiikoita mies miestä vastaan jo siksi, että kokemattomamman ase oli helppo iskeä pois käsistä, eikä tällä sen jälkeen olisi paljoakaan sanottavaa taisteluun. Mutta kokonaista rosvojoukkoa vastaan kyse oli selvästikin jo jostakin aivan muusta... etenkin kun mies oli suostunut tinkimään haavoittamattomuudestaan ainoastaan iskemällä raajoille, välttäen aiheuttamasta mitään välittömän kuolettavia vammoja. Nainen itse ei voinut edes kuvitella yrittävänsä moista hölmöyttä taistellessaan henkensä edestä ties miten monen vihollisen kanssa, eikä toisellakaan lopulta ollut ollut varaa siihen. Häntä tosiaankin kiinnosti kuulla tässä ja nyt, miksi tämä säästeli kimppuunsa käyneiden rosvojen henkiä noin hanakasti.
"Ei pahalla tosiaan, mutta taisteluun lähteminen muiden vammoja peläten tuntuu vähän hullun hommalta. Tajuat varmaan", palkkamiekka lisäsi vielä, vaihtaen aavistuksen kiusaantuneesti taas asentoaan, tuijotellen toista edelleenkin mietteliäästi. Jos hän aikoi luottaa mitään osaa hengestään tämän miehen käsiin enää uudestaan, oli hänen parasta tietää mistä äskeisessä oli ollut kyse.
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 11 Joulu 2015, 10:28

Kyllä se jo jossain vaiheessa pitäisi tiedostaa. Nainen tarvitso vastauksia ja Edward antaisin niitä, kunhan he pääsisivät toisen ponin luo, josta Esra puhui vähättelevään sävyyn. "Eivät ne erotu toisistaan, kuin kooltaan." Edward totesi siihen, kuinka nainen kuvaili kiivaasti, että jos hevonen olisi ollut tämä ei koskaan olisi sotkeutunut tähänä soppaan.
Näytti siltä, että toista oli myös alkanut mietityttämään kovasti hänen paranemiskykynsä. Sen saattoi jo kuulla siitä, kun Esra kertoi pienesti asesepästä, jolta olisaanut aseensa. Edward naurahti. "Ei tämä ole temppu...." Edward totesi jämäkästi ja hymyili vain toiselle, tuon miettiessä asioita eteenpäin. Hänen paranemiskykynsä ei ollut temppu, se oli kirous ja lahja. Jos totta puhutaan hän olisi varmasti ollut pitkän aikaa kuollut, ellei hän olisi jäänyt henkiin ja muuttunut, miksi olikaan muuttunut silloisena tuomion päivänä. Päivänä, jolloin hän vain lakkasi uskomasta enää jumalaan.

Esra näytti vähättelevän hänen neuvojaan, sanoen, ettei aikoisi perääntyä taistosta. Siihenkin mies vain hymähti, hyväntuulisena. "No mutta kiitos kehisya, mutta en siltikään suosittele sekaantumista..." Edward totesi ja jäi tuijottamaan askeliaan ja miettimään reitensä kipua. Hän ei kuitenkaan olettanut niin tarkkaa huomiota naisen suunnalta, kun eräs joka häntä oli jahdannut eivihaltaa sitä ollut huomannut. Viha kyllä sekoitti havannointi kyvyn, joka taas selittöisi hänen toimilleen ollutta sokeutta. "Minä en pidä haavoittamisesta..." Edward aloitti äkisti hyvinkin hiljaisena, mutta hänen äänensä tuntui kuvastan hieman kiusaantunutta äänen sävyä. Esra vielä jatkoi siihen, että oli mahdollisesti hullun hommaa lähteä taistoon vain pelkäämällä satuttavansa jotakuta. "Niin, onhan se vähän." Naurahdus oli tukahdettu, ennen kuin se edes pääsi ilmoille. Mies pysähtyi ja käänsi sitten katseensa Esraan. Hänen ilmeensä oli surullinen, vähän vaikean oloinen. "Jos tietäisit mitä olen tehnyt, ymmärtäisit varmasti taktiikkani, mutta etpä tiedä, joten kai minun on selitettävä se sinulle." Asia kun ei liikauttanut naista edemmäs, ellei hän puhunut. Pitäisikö hänen siis vain muuttua sudeksi ja sanoa jotain hulvattoman vitsikästä? Ei.

"Jos totta puhutaan, minä vihaan taisteluja. En näe siinä mitään hyvää." Edward totesi kohauttaen olkiaan. "Sillä olen jo liannut aivan tarpeeksi käsiäni veressä ja kuoleman hajussa. Tahtomattani." Hän sanoi, mutta ei mennyt yksityiskohtiin. Naiselle ei kuulunut tietää ketä on oli tappanut tai minkä takia. Kaikki selviäsi kyllä aivan pian. "Saat kyllä vastauksen kaikkiin kysymyksiisi, kun pääsemme ponisi luokse." Mies julisti ja vannoi. Hän hymyili taas lempeästi. "Mutta lupaa nyt vain minulle, että annat minun hoitaa tilanne." Edward pyysi, jos rosvot tietöisivät yhtään minkä rodun edustaja hän oli, nuo kyllä pötkisivät pakoon ja mahdollisesti kutsuisivat metsätätjät perään.
"En halua viedä sinulta kunniaa tai alentaa sinua millään tasolla. Haluan vain, ettet puutu sillä olisit mahdolkisesti vain tiellä ja sinä saattaisit loukkaantua." Edward varoitti, vaikka hänen lauseensa tuntuikin kovin naista vähättelevältä. Kuin nainen ei olisi tarpeeksi hyvä tähän kaikkeen, mutta ei Edward sitä halunnut tarkoittaa ja hän katsoikin Esraa sillä tavalla, ettei mahdollisia väärin käsityksiä tulisi. Hän pyytäisi tarpeen tullessa anteeksi, mutta hän ei uskonut, että nainen tulisi jäämään hänen luokseen ponin lyödyttyä.

"Niin ja elä kerro kellekään, että tapasit minut. Se tietää vain metsästäjiä minun perääni." Edward sanoi ja kuulosti, kuin hän olisi ollut jokin etsintä kuulutettu murhaaja. Hän oli murhaaja, mutta ei etsintäkuulutettu. Mutta jokainen kirja taruolennoista kyllä varoitti hänen rotunsa edustajista. "Niin ja, mitä olet kuullut taruolennoista? Tiedätkö yhtään rotuja?" Muitakin siis kuin haltioita. Edward ajatteli päänsä sisällä, samalla kun kysyi asiaa naiselta. Häntä kiinnosti hiukan tietää, mitä ihmisille naputettiin päähän.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 11 Joulu 2015, 12:53

Olipa toinen osoittanut taitojensa (tai ainakin pystyvyytensä) laadun tai ei, päätyi Esra kuitenkin tuijottamaan Edwardia varsin ykskantaan, kun tämä tuntui kiemurtelevan hänen kysymystensä edessä. Mies ei selvästikään halunnut puhua omasta taisteluhaluttomuudestaan liiaksi, ja hän arveli kyllä osaavansa arvata jo ainakin osan syytäkin, mutta siitä huolimattakin hän antoi tämän aivan itse kertoa, lähtemättä liikkeelle tai muutenkaan helpottamatta toisen tilannetta juuri nyt yhtään. Tässä puhuttiin vakavista asioista, taisteluista joihin jouduttaisiin, ja itsensä rajoittamisesta joka sitä vaikeuttaisi. Siinä kohtaa oli pakkokin tietää selvästi ja kunnolla mistä oli kyse, ja palkkamiekka kyllä kuunteli mielenkiinnolla kun toinen vihdoin kertoi. Sitä tosin ei ikävä kyllä tainnut seurata ainakaan ymmärtäväisyyttä tai hyväksyvyyttä, vaan mietteliästä, epämääräistä tuijotusta.
"Eli siis... sinulla meni maku tähän? Mutta kannat silti miekkaa ja hankkiudut tällaisiin paikkoihin joissa joudut tekemään sitä mitä kammoat? A-homh", nainen lopulta töksäytti, kärjistetymmin kuin oli edes varsinaisesti tarkoittanut. Siltikin hän halusi olla varma, että oli nyt tosiaan ymmärtänyt tämän oikein. Edward ei halunnut tappaa, oli omien sanojensa mukaan saanut siitä jo aivan tarpeekseen, mutta... siltikin tämä kantoi miekkaa. Mokomassa ei ollut järkeä, vaikka olisi yrittänyt kuinka pitkäpiimäisesti ymmärtää. Tokihan joskus joltakin soturilta meni sisu kaulaan tai maku asioihin, etenkin pahan kahakan tai jonkin ikäväksi menneen jutun vuoksi, mutta ei hän silti ollut nähnyt yhtäkään, joka olisi vielä sen jälkeen kituuttanut täysin järjenvastaisesti sitä, mitä vihasi. Nämä myivät aseensa tai sulloivat ne visusti pois ja siirtyivät sen jälkeen elämään, jossa eivät joutuneet taistelemaan hengestään, vaan jättivät sen muille. Eivät ainakaan kanniskelleet miekkoja ja yrittäneet jollakin järjettömällä tavalla... taistella ilman että siitä koituisi mitään harmia kenellekään.

Esralla olisi voinut hyvinkin olla monta muutakin mietettä miehen... omalaatuisista valinnoista, mutta tämän seuraavat sanat saivat hänet unohtamaan ne hyvin nopeasti. Edward palasi taas siihen, miten hänen ei tulisi taistella, ja miten tämä halusi hoitaa mahdolliset ongelmakohdat aivan itse... ja siihen, miten hän olisi tiellä ja saattaisi vain loukkaantua. Siinä kohtaa miehen muodolliset sanat siitä, miten ei halunnut halventaa tai loukata olivat pelkkää sanahelinää. Esran ilme synkkeni välittömästi ja pahasti. Hän pyyhkäisi leukaansa kämmenselällään kertaalleen, ennen kuin katsahti toiseen lujasti ja määrätietoisesti. Juuri nyt tuo määrätietoisuus ei vain tainnut olla kovin myötämielistä.
"Minä tiedän että olet nopeampi ja vahvempi kuin minä, mutta..." nainen aloitti, ennen kuin sitten vaikeni ja pudisti päätään, enemmänkin itselleen kuin toiselle. Ei, hänen ei tarvinnut alkaa mihinkään sanojenpyörittelyyn tai väittelyyn toisen kanssa. Joipa tämä tapaus millaista päänsä sekoittanutta suovettä tahansa henkensä pitimiksi, ei hänen tarvinnut yrittää vakuutella tätä yhtään mistään. Hän aloitti uudelleen, katsoen suoraan toiseen puhuessaan.
"Minä olen soturi, valintani tehnyt ja vaarani valinnut. En tiedä mikä sinä olet tahtoessasi heiluttaa miekkaa joutumatta oikeasti katsomaan sen seurauksia, mutta nämä asiat eivät toimi näin. En ole mikään avuton rääpäle, jonka perään katsotaan, enkä mikään pelastettava jota voit auliisti määräillä, vaan soturi. Minä olen surmannut monta vastustajaa ja kohdannut monta muuta. Jos sinulla ei ole pienintäkään halua kohdella minua vertaisenasi vaikka olemme kohdanneet yhdessä jo yhden vaaran, voimme yhtä hyvin kohdata omat vaaramme erillämme", Esra lopulta puuskahti. Hän ei kohottanut ääntään tai alkanut huutaa, ei tehnyt tästä mitään typerää kiukuttelua. Mutta vakavissaan hän oli, hyvin vakavissaan. Hän ei aikonut katsoa tällaista touhua, tällaista järjetöntä venkoilua, yhtään tämän pidempään. Toisen ei toki tarvinnut leikkiä hänen olevan yhtä hyvä, mutta hänen sivuuttamisensa pelkkänä tiellejoutujana oli loukkaavaa pääperseisyyttä, jota hänen ei tarvinnut haistella tämän pidempään. Hän oli taistellut niin parempien kuin taitamattomampienkin rinnalla, mutta aina rinnalla, kohdaten kuoleman ja voiton yhtälailla kuin nämäkin. Ei minään... korpisankarina, joka sävelteli miekallaan jotakin omaa tahtiaan ja saneli muille miten elää ja olla.

"Ja nyt jos sallit, minulla on poni löydettäväni", Esra lopulta totesi, ääni varsin tasaisena ja päätös selvästikin jo tehtynä. Jos Edward aikoi pelata tällaista harhaista minäpeliä, onnistui se häneltä varmasti itsekseenkin. Hän ei aikonut kohdata vaaroja vierellään tällainen epämääräinen venkoilija, jonka varaan mukamas piti laskea henkensä ja omaisuutensa. Nainen kohotti keihään olalleen, kääntyen jo ympäri. Kukaties miehellä olisi vielä jotain sanottavaa (kukaties jopa vähemmän epämääräistä ja rienaavaa), mutta hän ei pidellyt toivoaan kamalan korkealla...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 11 Joulu 2015, 14:25

Tappeluja ja kuolemaa pakeneva jätti yleensö aseensa. Edward virnisti, hän naurahtikin. "Ei minun asemassani, en voi tehdä sellaista, minulla ei ole normaalia elämää, vaikka haluisinkin." Hän totesi kylmästi. Vaikkei hän tappaa halunnut, hän joutui pitämään asetta oman henkensä takia. "Aseeni on puolustautumiseen, mutta luppuisin siitä kyllä, jos tahtoisin kuolla saman tien." Edward totesi rauhassa. Hän ymmärsi varsin hyvin naisen hämmennyksen ja epäymmärtämättömyyden. Ei kukaan osannut miettiä sellaista elämää, kuin hänellä oli.
"Ei minulta varsinaisesti mennyt maku tähän." Edward totesi ihan totuuden mukaisesti. "Jos totta puhutaan, en minö huvikseni tappanutkaan, en koskaan. Ei minulla ollut tässä edes makua, se oli aina tuskaa, mutta kykenen vain hillitsemään itseäni." Hän kuvaili rauhassa. Nainen muutenkin asennoitui hieman vähättelevästi hänelle vakavaan asiaan.

Niin paljon kuin sitä yrittikin kierellä ja kaarella. Sanoa ja anoa. Kohdella naista naisena, hellästi ja samalla määrätietoisesti. Tässä ei kuitenkaan pyritty manipuloimaan toista omaan tahtoonsa, vaan se oli pelkkä kehotus. Pyytävä kehotus tai ehkä hieman aneleva. Kyse oli kuitenkin Edwardista, ei naisesta. Hän tunsi suojeluhalua, oli osapuoli nainen tai mies, lapsi tai aikuinen.
Esra ei kuitenkaan tätä kehotusta halunnut noudattaa, saatika kuunnella. Tämä otti sen syvästi itseensä, melkein nyrpisti nenäänsä koko asialle. Katsoi häntä sellasilla silmillä, että hän muka tässä halvensi naisen asemaa soturina. Naisella oli selkeästikin hyvin korkea käsitys omasta kunniastaan ja sen pitämisestä. Tämä ei käsittänyt, kenen kanssa puhui, mutta Edwardilla ei ollut vaihtoehtoja. Häneltä alkoi pikku hiljaa lakkaamaan vaihtodehdot ja viimeiseksi hän halusi näyttää naiselle sen viimeisen vaihtoehtonsa.
Edward kuunteli hiljaa ja näki pian, kuinka nainen lähti liikkeelle, kuin hienosto nainen. Kieltäytyen katsomasta tai kuuntelemasta. Lapsellista touhua, kerta tämä oli ymmärtänyt vain väärin hänen sanansa. Toisaalta naisen ääni oli rauhallinen, mutta loukkaantunut.

Tämä lisäsi vielä, että vaarat voitaisiin kohdata erillään tai yhdessä. Edward naksautti niskojaan. Hän liikahti taas, vieno liike, eikä se ollut hatara, kuten kaikki aiemmat liikkeet ja askeleet. Tällä kertaa askellus oli määrätietoinen, kun nainen lähti liikkeelle, harppasi Edward toisen viereen. "Sinä et ymmärrä, koska meissä ei ole mitään samaa. Olit soturi tai et. Olit mies tai nainen, meissä ei tule koskaan olemaan samaa. Ihmiset ja minä olemme ikuisesti erilaiset." Edward sanoi rauhassa ja kiepsahti naisen eteen, pysäyttäen tuon. "Ajattelin, että olisi viisampaa tehdä tämä, kun olisit ponisi löytänyt, mutta et anna vaihtoehtoja. Enkä syytä sinua, jos haluat paeta, mutta pääsisit pakoon paljon nopeammin ja helpommin ponisi kanssa." Edward totesi ja hän pudisti vain päätään. Hän ei vetänyt miekkaansa asevyöltään, mutta hänessä tuntui huokuvan tällä ketaa kaiken sen rauhallisuuden keskellä uhka.
"Näytän sinulle, miksi suosittelen vetäytymään suosiolla taka-alalle. Sillä riskinä on, että satuttaisin myös sinua." Edward sanoi ja katsoi naista hetken surullisena, ennen kuin jotain alkoi tapahtua. Hänen kehonsa nytkähti, lihakset tuntuivat hieman pullistuvan, hänen kehonsa venyi ja kasvoi hetkellisesti kokoa. Hänen kasvonsa katosivat muuttaen muotoaan, kun suden kuono alkoi muodostua esiin. Suden korvat venyivät pää laelle ihmisen korvista. Karvaa alkoi kasvamaan nopeaa vauhtia, peittäen vaatteet ja ihon alleen. Taakse ihmissudelle ilmestyi pitkä suden häntä, joka heilahti kerran ilmaa vasten. Asevyöllä roikkunut miekka ilmestyi ihmissuden kaulaan, kuin kaunis hammaskoru ja tällä ketaa se oli puukko. Edward oli jäänyt ihmisen ja suden välimuotoon, jossa hän kykeni vielä puhumaan, mutta epäselkeästi. Ihmissuden suusta pääsi henkäisy, kun hän ravisti suurta suden päätän ja aukaisi suutaan, josta pilkisti rivi valkeita hampaita.

Olkoonkin, jos nainen pelästyisi, jostain syystä toisen paksupäisyys ärsytti. Toki, jotkut eivät pitäneet sellaisesta käsittelystä, jossa naisia käsiteltiin kuin oukkia, mutta Edward yritti aina mukautua tilanteeseen. Tässä tilanteessa se ei auttanut, mutta ei raaka voimakaan auttanut missään tilanteessa. Kuului huokaisu. "Ymmärtkö nyt? Jos luulit, että olin ihminen, en ole. En ole ollut ihminen pitkään aikaa, enkä tule olemaan." Ääni oli rohiseva, kaikuva ja syvä.
Hän oli hieman pidempi, mitä äsken, joten hän näytti aina liian uhkaavalta. Ihmissudet olivat uhkaavia, mutta hän kykeni muuttamaan muotoaan, vaikka olikin ihmissusi.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 11 Joulu 2015, 16:18

Niin käsitelty kuin asia jo Esran kannalta olikin, ei Edward selvästikään ollut aivan samaa mieltä. Tämä harppasi hänen eteensä, yrittäen samalla selittää vielä tilannetta, korostaen nyt sitä miten erilainen oli kaikin tavoin, ja miten vähän mitään samaa heissä olikaan. Sanat olivat itsessäänkin jo varsin outoja, mutta lopulta ne eivät edes kiinnostaneet häntä tässä kohtaa yhtä paljon, kuin toisen päällepäsmäröinti ja eteen tunkeminen. Ilmeeseen ilmestyi jo aimo annos oikeaakin happamuutta.
"Ei tässä ole kyse mistään miehistä tai naisista. Tai edes ihmisistä, sikäli kuin se mitenkään tähän liittyy. Tässä on kyse siitä, että..." Esra aloitti. Hän oli jo vähällä ojentaa toista kättään työntääkseen iholle tunkevan pois tieltään, ennen kuin vaikeni ja seisahtui paikoilleen. Toisessa oli äkkiä tapahtumassa jotakin huomattavasti oudompaa, kuin edes hirvittävän nopeat liikkeet tai haavojen paraneminen yhdessä hetkessä itsestään. Hänen edessään kosketusetäisyydellä seisova mies... pukkasi sutta. Ei asiaa oikein paremminkaan voinut ilmaista siinä kohtaa, kun tämän piirteet muuttuivat äkkiä petomaisiksi ja koko ruumis tuntui alkavan muuttaa muotoaan. Ja niin vähän kuin soturilla olikaan saman tien käsitystä siitä mistä nyt oli kyse, reagoi hän ainakin nopeasti. Ähkäisten hän otti nopean ja pitkän taka-askeleen, perääntyen pois oudon ja uhkaavan oloisen ilmestyksen edestä. Samalla hän laski varuillaan keihästä kannosta puolustavaan asentoon, tuijottaen silmä tarkkana ja varuillaan edessään seisovaa... olentoa.

Vaikka olikin välittömän varuillaan ja jännittynyt, ei Esra silti samoin tein tehnyt mitään varsinaista liikettä mihinkään suuntaan, ei hyökätäkseen tai paetakseen. Hän pysyi puolustuskannalla, jännittyneenä ja valmiina, mutta osaamatta kuitenkaan päättää, mitä todella tekisi täysin järjettömän oloisen ja odottamattoman käänteen edessä. Jos ei muuta, taisi Edward tosiaankin ainakin saada hänen jakamattoman huomionsa, siinä määrin että onnistui hyvinkin sanomaan sanottavansa loppuun. Asia erikseen, paljonko palkkasoturi osasi siitä juuri nyt erotella ja käsitellä, mutta siltikin.
Aivan pahin terä järkytyksestä ja yllätyksestä kukaties taittui siitä yksinkertaisesta syystä, että nainen oli osannut jo aavistella... jotakin. Ei tosiaankaan tätä, mutta... jotakin edes. Edwardissa oli selvästikin ollut jotakin varsin outoa jo alun perinkin, olkoonkin ettei hän tosiaankaan ollut olettanut sen olevan mitään tällaista. Nyt hänen edessään seisoi... ihmissusi, ei asiaa oikein mitenkään muutenkaan voinut nähdä. Tokihan Esrakin oli kuullut tarinoita ja juttuja jostakin tällaisesta, niin täysin irtonaiselta kuin ne juuri nyt tuntuivatkin. Sanat olivat sanoja, ja hänen edessään seisova olento taas verta ja lihaa. Ja kynsiä, hampaita, turkkia ja kaikkea muutakin epämukavaa. Eikä Esra osannut tähän hätään muutakaan kuin vain tuijottaa, yrittäen tasapainoilla tilanteen maistelemisen ja soturivaistojen tuoman jännityksensä ja valmiutensa välillä. Hän tuijotti pitkään ja täysin vaiti edessään kohoavaa hirvitystä, korjaten pariinkin otteeseen asentoaan kuin valmistautuen survaisemaan keihäänsä olentoon heti kun se yrittäisi tehdä jotakin. Lopulta, hiljaisuuden pitkittyessä jo melkoisen piinalliseksi, hän hapuili suutaan auki, tapaillen jonkinlaista vastausta.

"... kai se selittää sitten jotakin", Esra tokaisi lopulta varsin tasapaksusti. Hän ei kuitenkaan vielä suoristautunut tai laskenut suojaustaan, vaan pysytteli varuillaan. Sanat olivat enemmänkin vian pieni myönnytys kuin mikään todellinen hyväksyntä, eikä hän tosiaankaan ollut vielä päättänyt mitä mieltä asiasta edes oli. Jollakin kierolla tavalla tällainen kaiketi selitti hyvin suurenkin osan Edwardin outoudesta, aina asenteesta ja mielenliikkeistä tämän yliluonnollisiin ominaisuuksiinkin - ja siihen, miksi tämä oikeastaan oli halunnut hänen pysyttelevän sivussa mahdollisesti vielä edessä odottavasta kahakasta. Olihan siinä järkeä... jos nyt oli sitä mieltä, että koko tilanteessa oli tämän vuoksi yhtään enempää järkeä. Juuri nyt palkkamiekka oli hämillään kaikesta, eikä edes aivan vähiten siitä, että pysyi vielä jotenkuten kärryillä.
"Kaipa siinä tosiaan sitten on jollain ilveellä järkeä. Kaipa... täälläkin kuulemma liikuskelee kaikenlaista epätavallista", Esra kokeili lausua, maistellen itsekin sanojaan. Samalla hän tarkkaili myös edessään seisovan olennon reaktioita. Hän suhtautui tähän edelleen samanlaisella epäluulolla, kuin nyt vaikka johonkuhun, joka ohimennen olisi äkkiä paljastanut olevansa verenhimoinen kirvesmurhaaja... tai mahdollisesti vähän pahempi. Keihäänkärki häämötti liikkumattomana ilmassa, yrittämättä uhitella mutta tehden silti selväksi, että tekisi kyllä parhaansa puhkoakseen otuksen silmän tai kurkun, jos se vain saisi mitään päähänsä. Jos ei muuta, oli hän ainakin jo nähnyt teräksen pystyvän tähän...

"Jos siitä on kerran kyse, niin.. sitten minun on edelleen kieltäydyttävä. Ei pahalla, mutta tajuat varmaan ettei minua juuri rohkaise, ettet uskokaan minun kaatuvan rosvoihin vaan omiin leukoihisi. Valitsen mieluummin rosvot, joista ainakin tiedän mitä odottaa", Esra lopulta jatkoi. Hän painotti sanansa varovaisesti ja piti sävynsä etäisenä jo siitä yksinkertaisesta syystä, ettei osannut oikein suhtautua edes siihen että keskusteli jostakin tällaisesta. Toinen olikin ihmissusi, joka vieläpä itse oli juuri myöntänyt ettei tiennyt pystyisikö hallitsemaan itseään. Petomaiseen, terävähampaiseen naamaan katsominen ei ainakaan yhtään rohkaissut minkään suhteen. Soturina oppi luottamaan vaistoihinsa kun ymmärrys ei riittänyt, ja juuri nyt se ei tosiaankaan riittänyt. Jokainen vaisto kehotti häipymään paikalta nopeasti, jättäen toisen omiin oloihinsa ja mahdollisimman kaukaiseksi muistoksi. Eikä mokoma tosiaankaan ollut mitään pelkoa, vaan pelkkää tervettä järkeä.
"Enköhän minä yhden ponin pelasta tavalla tai toisella. Nyt lienee parasta jatkaa eri suuntiin", palkkamiekka vahvisti lopulta kantansa mahdollisimman yksioikoisesti ja selväsanaisesti. Hän piti edelleen keihästään valmiudessa, aikomatta nostaa sitä itsensä ja ihmissuden välistä ennen kuin olisi taas suunnilleen tilanteen tasalla ja hallinnassa...
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 11 Joulu 2015, 16:44

Tässä sitä oltiin, vasten naista, joka piteli keihästä ja oli liikkumaton. Hiljaisuus heidän yllään oli piinaava tai siis ainakin ppinaava se oli naiselle. Ei ihmissudelle, joka tuijotti suden päällään naista herkeämättä, muttei liikahtanut. Hän tiesi mitä pitöisi tehdä, hän tiesi mitä hänen tulisi tehdö hyvinkin nopeasti, hön tiesi myös, ettei tästä tulisi mitään, kaikkiaei voinut aina miellyttää, oli sitten niin tai näin päin.
Lopulta nainen sai jotakin suustaan ja näytti harkitsevan sanojaan hyvinkin hitaasti, mutta Edward, joka kuunteli antoi muotonsa kadota ja hän oli taas ihminen. Hän tuijotti naista vihreillä silmillään arvioivasti, mitä toinen tekisi, aikoisiko mahdollisesti tappaa hänet vai paeta. Ymmärsikö nainen lainkaan, että hän oli vielä täysin järjissään, vaikka ihmissuden muodon oli ottanut. Lisäksi tuo näytti ymmärtävän, että hän satuttaisi naista, ei ehkä suoraan, mutta mahdollisesti kyllä. Hänellä oli sen verran nopeat refleksit ja tässä muodossa tuntui, kuin kontrollin pitäminen olisi aina vähän liian vaikeaa.

Naisen todetessa, että täällä liikuskeli kaikenlaista epätavallista sakkia sai Edwardin puhtaasti vain nauraman. Hän ei tarkoittanut pahalla, mutta hän ei voinut sile mitään. "Luulisi sinun näkevän heitä hiemn enemmän. Tiedätkö, että tämä metsä on vaarallisempi kuin itse rosvot, jotka sinua jahtaavat. Se on täynnä erilaisia, kiehtovia olentoja, joita näkisi ihmisten ilmoilla vain kuolleina." Hän totesi äkisti hyvin kylmänä. Hän vihasi tappamista, oli se sitten kenen tahansa tekemää. Hänen itsensä tai jonkun muun.
Esra kieltäytyi siitä, että hän tarjoaisi apuaan tai siis kieltäisi naista osallistumasta taistoon, nosti Edward vain kätensä ylös. "Et sinä sitä ponia hetkessä löydä." Hän totesi ihan totuuden mukaisesti. "Metsä on liian suuri, eikä sinulla ole hajuastiasi turvanasi, jolla mahdollisesti voisit ponisi löytää tässä sumussa tai sen jälkeenkään." Edward totesi ja näytti harkitsevalta. "Voin minäkin kyllä tarttua hevosen sutsuihin, jos sitä haluat. Nyt kun olen paljastunut, en väitä vastaan jos haluat edelleen osallistua, mutta silloin minä vetäydyn taka-alalle." Edward totesi silmät välkähdellen. Hän ei aikoisi osallistua miekka taistoon, jos nainen halusi taistella, sillä poni todellakin saattaisi karata uudestaan ja jonkun täytyi sitoa se tai edes suojella sitä jollain asteella rosvoilta. "Minä en syö teitä ihmisiä." Edward sanoi todella ärtyneesti, kun Esra antoi kuvannollisen vertailun hänen leukojen väliin joutumisesta ja tämä sanoi, että rosvojen käsiin tuo mielummin joutuisi. "Ja minä tarkoitin loukkaantumisellasi, että saatan kaataa jonkun päällesi tai joku voi lentää päällesi tai jotain vastaavaa. " Jos tässä yhteistyöhön yritettiin, täytyi löytää yhteisymmärrys. Edward ei aikoisi purea ketään, saatika kynsiä, hän käyttäisi vaikka sitten pikku puukkoaan tai nyrkkejään. Kynsimiseen tai raatelemiseen hän ei lähtenyt.

Tässä piti myös opettaa hieman perusasioita paksukalloiselle soturille. Jos soturi halusi leikkiä sankaria olkoot. Kyllä Edward saattoi leikkiä prinsessan osaa, ei hän sitä pahaksi ottaisi. Hän vain ei halunnut, että nainen joutuisi mihinkään suureen pulaan. "Itsepähän päätät." Edward totesi ja muuttui äkisti kokonaan sudeksi, jolloin hän ei voinut puhua, mutta hän katsoi naista puukko kaulassaan heilumassa. Susi tuijotti odottavasti ja jos vatsaus olisi kieltävä, hän lähtisi.
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 11 Joulu 2015, 17:33

Havainnollistuksensa jälkeen Edward muuttui nopeasti takaisin ihmiseksi, mikä teki tilanteesta edes hieman vähemmän epämukavan ja kyseenalaisen. Muistikuva susimaisesta, suurikokoisesta pedosta oli kuitenkin varsin tarkka, ja Esra pystyi tuntemaan silmäkulmassaan kevyttä nykimistä tuijottaessaan edelleen miestä. Hänellä oli lopulta hyvin vähän välineitä koko tähän äkkiä päälle sysättyyn tilanteeseen, eikä oikein mitään hyvää vastausta, kun toinen äkkiä napauttikin, miten tässäkin metsässä liikkui lopulta melkoisesti kaikenlaista outoa - sellaista, jota ihmisten ilmoilla näkisi tavallisesti vain kuolleena. Hän vastasi siihen jokseenkin epämääräisellä, puolittaisella elkeellä, jota keihään piteleminen ei ainakaan yhtään helpottanut.
"Sitä suuremmallakin syyllä lienee paras, etten yritä olla minkään sellaisen kanssa tekemisissä turhan päiten. Rosvoista sentään tiedän mitä odottaa", nainen huomautti lopulta, tietämättä mitä kumpikaan heistä oikeastaan ajoi takaa tällä sananvaihdolla. Ei sillä kaiketi ollut lopulta väliäkään, ja hän räpäyttikin taas vaiteliaan mietteliäästi silmiään, kun toinen alkoikin äkkiä varsin seikkaperäisesti erotella tilannetta hänelle noin nyt muuten. Hämmentävää sekin, omalta osaltaan, mutta ainakaan hän ei keskeyttänyt. Kunhan kuunteli. Ilmeestä saattoi tosin jo nähdä, etteivät toisen sanat tähän hätään tainneet ainakaan selventää asioita juuri mitenkään. Hän kurtisti kulmiaan ja kallisti päätään aavistuksen verran, tietämättä tosiaankaan mitä edes ajatella tästä kaikesta.

"Kyllä minä yhden ponin aina löydän. Ei se ensimmäistä kertaa ole omilla teillään, enkä minä ensimmäistä kertaa näillä raukoilla rajoilla", Esra tokaisi lopulta, kuulostaen aavistuksen avuttomalta koko keskustelun suhteen. Hän ei tosiaankaan ymmärtänyt, mitä tämä olento, tämä taas miehen hahmoon piiloutunut ilmestys, hänestä tarkalleen haki. Tahtoi kai auttaa, mutta... jollakin omilla, oudoilla ehdoillaan. Niin outoa kuin mokoma olikin, ei tämä tuntunut edes sitten lopulta pelkäävän käyvänsä jollakin tavalla ehdoin tahdoin käsiksi (kynsiksi?) häneen, vaan... olevansa kaiketi sitten niin holtiton, että saattaisi taistelun tullen ikään kuin vain ohimennen lipsahtaa rosvoja riuhtoessaan. Jotakin sellaista, kaiketi. Mokomassa oli taas melkoisesti maisteltavaa, ja nyt palkkamiekan katse oli melkeinpä jo vaivautunut. Tämä kaikki oli nyt reilusti suurempi päänvaiva, reilusti useammalla tavalla kuin hän oli missään kohtaa toivonut. Ihmissusi ei kaiketi tällä hetkellä ollut välittömän vaarallinen, eikä hänellä ollut pienintäkään halua haastaa riitaa tämän kanssa, mutta koko tilanne tuntui vähintäänkin hämmentävältä.
"Minä en ymmärrä tästä tilanteesta läheskään niin paljon kuin olisi hyväksi, enkä tosiaankaan tiedä mitä minulla olisi odotettavissa, jos luottaisin minkään osan omasta hyvinvoinnistani tai omaisuudestani... ihmissuden huomaan. Ei pahalla, mutta minulla ei ole käsitystäkään siitä, mitä päässäsi oikein liikkuu. Itseni ja rosvot tunnen. Metsään eksyminenkin on riski jonka ainakin ymmärrän. Piditpä minua matalaotsaisena tai et, tuppaa sotureiden keskuudessa olemaan yksi pääasiallinen sääntö, mitä kaikkeen ylenpalttisen yliluonnolliseen ja mahdollisesti vaaralliseen tulee: parempi kun ei sekaannu", palkkamiekka tokaisi lopulta, kohottaen vihdoinkin keihästään edelleen kovin vaivautuneesti. Pieni osa hänestä kyllä yritti parhaansa mukaan miettiä asiaa myös mahdollisen hyödyn kannalta, mutta sillä osalla oli lopulta hyvin vähän materiaalia josta ammentaa. Olihan tämä kaiketi aikaisemmin osannut käyttäytyä suunnilleen järkevästi, mutta nyt mukaan oli tullut asioiden todellinen laita, kuten myös tämä entistäkin oudommaksi muuttunut puhe siitä, miten hän saattaisi vahingoittua jollakin oudolla tavalla.

Olipa miten oli, tuntui Edward saavan jahkailusta tarpeekseen tähän hätään. Esra kohotti katseensa tähän taas, kun mies sitten äkkiä ilmoittikin hänen päättävän lopulta itse omista asioistaan... ennen kuin muuttui sitten taas sudeksi, tällä kertaa kokonaan. Äkillinen muutos sai hänet vieläkin melkoisen ymmyrkäiseksi, mutta ainakin siitä toipuminen oli helpompaa toisella kerralla. Hän silmäsi eläintä hetken vaitonaisesti, ennen kuin nyökkäsi sitten yllättävän vakaasti, kuin löytäen jotakin suurtakin viisautta tämän viimeisistä sanoista. Itsepähän hän päätti, ja siinä oli lopulta kaikeksi onneksi aina asioiden viimeinen, oikea laita.
"Kyllä vain. Jolkotahan sitten matkoihisi, meillä on kummallakin varmasti paljon omiakin murheitamme", Esra tokaisi lopulta, tekaisten sanoihinsa sen verran jämäkkyyttä ja varmuutta kuin nyt osasi. Ei, olipa tämä olento miten myötämielinen tahansa, ei tämä soppa muuttuisi ainakaan enää yhtään selkeämmäksi tällä tavalla. Kuten sanottua, kyllä hän poninsa löytäisi. Niine hyvineen nainen suoristautuikin, jääden vain katsomaan suteen, kuin odottaen sen häipyvän. Hän lähtisi kyllä itsekin, mutta mieluummin vasta kun ei joutuisi kääntämään selkäänsä moiselle olennolle. Ja kun se olisi häipynyt, olisivat asiat eittämättä taas paljon yksinkertaisempia... tai ainakin ymmärrettävämmällä tavalla monimutkaisia.
Enkidu
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Mori » 11 Joulu 2015, 20:33

Yhteisymmärykseen ei päästy, eikä saatu aikaan kompromissia. Asia oli siis loppuun käsitelty. Edward ei edes jaksanut alkaa vängätä Esran kanssa asioista tämän enempää. Tämä vaikutti kovin taruolentojen vastaiselta, toki hän oli näyttänyt hieman uhkaavamman puolen itsestään, muttei sitä pahinta. Onneksi. Noh, näyttely saisi loppua siihen ja se sitä olikin loppujen lopuksi. Kaksikon yhteinen matka oli tullut päätökseen, eikä molempien ensivaikutelma ollut milläänlailla positiivinen ainakin Edward niin uskoi.
Esra ainakin tarvitsi rutkasti aikaa sulatella asiaa. Siis paljon, kun katsoi naisen hämmentyneitä kasvoja. Nainen näytti yritti ymmärtää, mutte kyennyt sulattamaan kerta heitolla. Ei kukaan pystynyt sulattamaan sitä heti. Kyllähän sen ymmärsi ja Edward sitä paitsi vetäytyisi ihan rauhassa naisen tieltä.

Nainen puhui kuin eläimelle, joka toisaalta oli kyllä osa Edwardia. Ei toinen välttämättä halunnut halventaa, muttei tuo häntä lohduttanut tippaakaan. Nainen oli hämmentynyt ja ajan myötä tuo kyllä olisi saanut niin paljon ideoita, mitä olisi voinut tehdä. Silloin se olisi toki jo liian myöhäistä. Susi liikahti, kun nainen vain hoputti menemään pois. Susi kuitenkin istahti aloilleen hetkeksi. Hän kävi päänsä sisällä keskustelua siitä, että oliko nainen juuri sanonut, ettei heidän taruolentojen kanssa kannattanut olla? Noh, jos nainen oli mahdollisesti ihmisten puolella se olisi ymmärrettävää. Toisaalta ei se estänyt muiden taruolentojen lähentymistä yhtään, vaikkei sellaisen kanssa olisi juuri sillä hetkellä tai koskaan. Niihin törmäsi aina, joko naisen täytyisi vain pidättäytyä ihmisten ilmoilla, joissa oli epätodennäköisempää törmätä mihinkään epätavalliseen tai sitten nainen vain nielaisi kohtalonsa sellaisenaan.
Toisen mainitessa, että omia murheita heillä molemmilla on hoidettava sai vain suden päästämään ulvaisun suustaan ja sen jälken tuo ruskea peto vaihtoi suuntaa ja lähti pois. Hän ei pitänyt tällaisista tapaamisista, mutta mitä sille voi. Jotkut ihmiset vain eivät käsittäneet. Ei heitä kuitenkaan voinut syyttää, syy oli mekanismissa puolustautua kaikkea epänormaalia vastaan. Vielä kun nainen näki hänet susi muuttui ja huusi: "Ponisi on noin kuutisen kilometriä länteen, siellä on myös muutama muu haju, mutta kai sinä nyt selkeästi selviät. Arvoisa neiti soturi." Edward sanoi vain ihan kiusallaan ja muttui takaisin sudeksi lähtien nyt kokonaan juoksemaan.

//Oliko se sitten tässä? :3 Jos oli, kiitän pelistä, pidän paljon kirjoitus tavastasi, se on mukavaa luettavaa ja odotin aina innolla lisää luettavaa! :DDD
Mori
 

Re: Seesteinen aamu ja raivoisaa selviytymistä || Mori

ViestiKirjoittaja Enkidu » 11 Joulu 2015, 23:53

Esra tarkkaili edelleen silmä kovana sutta, tietämättä aivan rehellisesti mitä ajatella tästä kaikesta. Toisaalta otuksen pois ajaminenkin tuntui väärältä valinnalta noin vain, mutta toisaalta hänellä ei tosiaankaan ollut mielenrauhaa tai päätä muutenkaan käsitellä jotain tällaista kaiken muun päälle vielä nyt. Hän oli jo hengenvaarassa ja kiperässä paikassa, olisi parasta pitää tilanne edes melkein sellaisena johon hänellä oli välineet. Kaikeksi onneksi susikin, Edward, tuntui lopulta hyväksyvän hänen vastauksensa ilman enempiä purnauksia, antavan asian olla ja kääntyvän vain häipyäkseen. Jo se tuntui antavan melkoisesti hengitystilaa.
Aivan vielä ei kuitenkaan tainnut olla aika hengittää, sillä äkkiä susi muuttikin taas muotoaan, keskittyen vielä uudestaan häneen. Nainen katsahti siihen varautuneesti, tietämättä mitä oikeastaan odottaa, ja kohotti sitten äkkiä kulmiaan tämän huutaessa hänelle vielä nopeasti muutaman avuliaan neuvon kun ei kerran muuhunkaan tältä haavaa pystynyt - ja siihen perään vielä kevyen naljauksenkin. Hän jäi katsomaan mokoman perään jokseenkin hämillään, kun se sitten taas suuntasi poispäin, jälleen eläimenä. Mitä tähänkin nyt olisi pitänyt sanoa? Palkkamiekka aukaisi suunsa kertaalleen, kuin aikeissa huutaa kiitosta perään, mutta sulki sen sitten vaitonaisesti, nyökäten vain tavalla jota toinen ei varmasti voinut edes nähdä enää. Hän odotti vaiti paikoillaan keihäästään tukea hakien, kunnes otus sitten katosi kokonaan näkyvistä. Jollakin oudon lohdullisella tavalla se näytti viimeiset hetken jo aivan vain tavalliselta eläimeltä, sellaiselta joillaisia metsässä nyt kuuluikin olla. Ja sitten se oli poissa.

Kun oli suunnilleen varma, ettei ihmissusi enää (toivottavasti) kuulisi, päästi Esra kovasti pitelemänsä ilman karkaamaan lopulta keuhkoistaan yhtenä pitkänä, sihisevänä pihinänä. Olipahan tämäkin. Koko tapaus vaatisi varmasti paljon mietiskelyä ja maistelua jälkeenpäin, mutta tosiaankin vasta jälkeenpäin. Juuri nyt... oli kai parempi vain varmistaa, että mitään jälkeenpäintä edes tulisi. Hän huokaisi vielä uudelleenkin, ennen kuin hieraisi nopeasti leukaansa ja vilkaisi sitten ympärilleen, aavistuksen hämillään koko välikohtauksesta ja siitä, miten se nyt oli ohi.
"Voihan hitsi", Esra pihahti kaikelle, ja kohotti sitten varovaisesti keihästään aurinkoa kohti, niin hyvin kuin nyt pystyi erottamaan sen olinpaikkaa udun, pilvien ja auringon läpi. Varovaisesti hän sihtasi sitä, ja osoitti sitten kädellään suunnilleen vasemmalle mokomasta. Länteen tässä oli kaiketi määrä mennä, eikä hänellä ollut juuri tämän parempiakaan suuntimia. Mokoma antaisi kaiketi edes jonkinlaisen käsityksen oikeasta suunnasta, jos ei muuta. Hän laski keihään takaisin olalleen, mutta piti edelleen kätensä tiukasti määrittämässään lännessä (tai lounaassa, tai luoteessa, tai jossa siltä väliltä), kääntyen sitä kohti. Hän ei tosiaankaan ollut varma mitä ajatella ihmissudesta tai sen oudoista aivoituksista, mutta olisi kaiketi ollut silti hölmöä ehdoin tahdoin ainakaan purnata sen antamaa neuvoa suunnasta. Eh, jos hän nyt muutenkaan osaisi sitä edes noudattaa...

Ja niine hyvineen Esra sitten suuntasikin länteen, joka ei paha kyllä hänen silmäänsä eronnut juurikaan kaikista muista mahdollisista suunnista. Piti kai vain katsoa mitä tuleman piti ja kuunnella, missä kohtaa paksupäisen ja vihaisen kuormaeläimen äänet alkaisivat kuulua. Matkassa olisi varmasti omat mutkansa, mutta... no, niitä oli vain mietittävä. Juuri nyt hän mietti hetken verran mieluummin vain sitä, että tämä reekeleen ryntäily ja huitominen oli ajanut ties miten paljon loskaa hänen kenkiinsä, ja nyt ne lotisivat melkein yhtä pahasti, kuin mättään joiden yli hän tarpoi. Ja silti, jollakin sairaalloisella tavalla sekin oli helpottavan siedettävä murhe kaiken tämän jäljiltä. Olipahan tämäkin...

((Heh, juu, taisipa olla. Kiitoksia vain sinnekin, oli oikein napakkaa ja napsuvaa touhua. Heh, ainakin Esra sai paljon mietittävää...))
Enkidu
 

Edellinen

Paluu Metsä

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 6 vierailijaa

cron