Kirjoittaja Enkidu » 09 Joulu 2015, 23:57
Esra heitti miehen suuntaan uuden, entistä epämääräisemmän katseen, kun tämä huokaisi ja tuli sitten lopulta siihen tulokseen, että vaikka ei halunnutkaan taistella, ei vaihtoehtoja juuri nyt ollut. Hänellä ei ollut hajuakaan kuka tämä mies oli, tai miten tämän pää toimi, mutta vastaukset olivat selvästikin väliltä "joku outo", ja "hyvin oudosti." Ei häntä itseäänkään haluttanut taistella yhtään sen enempää, mutta hänellä ei kuitenkaan ollut varaa (tai mitään syytä) huokailla kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen omalähtöisen ikävä vaiva hengenvaarallisen kahakan sijaan. Toisaalta hän ei ehtinyt jäädä murehtimaan asiaa muutenkaan liiaksi, sillä rosvot olivat tulossa. Kun mies oli pysähtynyt, aikomatta selvästikään enää paeta mihinkään, oli etummainen rosvorypäs jäänyt odottamaan takaa tulevien pääsevän lähemmäs ennen kuin sitten hyökkäsi yhtä matkaa päälle. Ryöväreiden kesken ei kunniaa tunnettu tai pyydetty.
Sen enempää Esra ei enää ehtinyt sitten miettiä tai havainnoidakaan koko tilanteesta. Hän pyörähti kohti takaa tulevien kevyempää joukkoa, purren hammasta ja jännittyen. Keihäänterä teki nopeaa liikettä ylhäältä alas, haki paikkaa ja yritti harhauttaa kohti hyökkääviä rosvoja. Nämä olivat kevyesti suojattuja, pelkillä nahoilla tai huomattavasti kevyemmällä, kehnolla olkitopalla. Jämäkkä pisto keihäästä puhkoisi sellaisen auttamatta. Kohti tulevat rosvot eivät tosin moisesta piitanneet, vaan kävivät päälle armotta, kuten oli järkevää ylivoimalla ja pitkää asetta vastaan: jahkailu vain veisi näiden ylivoimaedun ja helpottaisi hänen elämäänsä.
Esra päästi lyhyen, itseään kannustavan huudon survaistessaan keihäänsä kohti ensimmäistä rosvoa. Mies ei kiireessään ehtinyt edes miettiä asiaa, vaan päästi vain tuskaisan ähkäisyn terävän kärjen raastaessa auki kylkeä, horjahtaen kivuliaasti sivuun. Se pysäytti miehen hyökkäyksen, mutta tämän toverit puskivat ohitse, antamatta hänelle tilaisuutta iskeä uudelleen. Hätäisesti palkkamiekka perääntyi taaksepäin, yrittäen pyöräyttää keihästään parempaan asentoon seuraavaa varten. Tässä kohtaa se tarkoitti auttamatta torjuntaa, kun mies tavoitteli häntä aseellaan. Esra pamautti kiireesti keihäänvartensa tielle, kompuroiden jalansijaa loskassa ja sammaleessa puskeakseen rosvon taaemmas. Huteraa, parhaassakin tapauksessa. Lisääkin rosvoja tunki apajille, pakottaen hänet hylkäämään vastarinnan ja perääntymään tieltä.
Vaikka ei ehtinytkään katsoa ympärilleen, pystyi Esra silti erottamaan takaa aseiden kalahdukset ja rosvojen huudot. Siinä lieni lopulta ainakin yksi asia, mistä hänen täytyi olla oikeastikin kiitollinen toiselle. Tämä tosiaankin, sanojensa veroisesti, suojasi hänen selustaansa, ja kaikesta päätellen tekikin sen varsin ansiokkaasti. Se antoi hänelle tilaisuuden keskittyä kunnolla yhteen suuntaan, mitä hän tosiaankin tarvitsi. Pitkä keihäs pystyi ehkä pakottamaan välimatkaa, mutta monta suuntaa vastaan yhtä aikaa se oli pelkästään tiellä... joskin hyvin harvalla oli mitään sanottavaa muutenkaan piiritetyksi tulemiseen.
Esra perääntyi hätäisen askeleen ja sitten toisenkin, ennen kuin kolautti äkkiä päänsä johonkin. Kypärän läpi se ei tuntunut juuri missään, mutta pelkkä jämäkkyys riitti kertomaan naiselle silmänräpäyksessä hänen vetäytyneen puuta päin. Rosvot tunkivat voitonriemuisesti päälle, yrittäen pitää hänet ahtaalla. Kiireesti hän survaisi kohti miehiä kerran ja toisenkin, yrittäen pitää näitä loitolla, mutta määrätieto vei tällä kertaa pirullisen voiton - siitä huolimattakin, että toinen miehistä puski läpi hartia verta tursuten. Hän torjui tämän iskun keihäänsä varrella, puri hammasta yhtä kovaa kuin mieskin, ja yritti sitten puskea tämän kauemmas. Jos ei mitään muuta, tarjosi puu ainakin jotakin kiinteää ja lujaa, jota vasten ponnistaa. Rosvolla taas oli pelkkä loska jalkojensa alla, ja tämä horjahtikin kompuroiden taaksepäin ja kauemmas. Ilo siitä oli tosin lyhyt, sillä joku muu ehti kuitenkin apajille. Silmissä ja päässä välähti, kun jokin kova, mahdollisesti kirveen hamara tai nuija, kolahti kypärään.
Ähkäisten Esra horjahti sivulle, hapuillen otetta jostakin, edes puusta joka avuliaasti oli äsken tarjonnut jalansijaa. Kädensijaa ei kuitenkaan enää liennyt, vaan nainen sekosi auttamattomasti jalkoihinsa, horjahtaen kumoon. Hän tiesi jo nyt, ettei isku ollut oikeasti vaarallisesta päästä tai ollut puhkaissut kypärää, aivan vain jo siitäkin että oli edelleen hengissä ja pystyi edes ajattelemaan moista, mutta siitä huolimatta se sekoitti hetkeksi hänen maailmansa ja antoi huomattavasti kiperämpiä miettimisen aiheita. Hän yritti saada keihäästä parempaa otetta samalla, kun rosvot painoivat kuumeisesti päälle, aikomatta selvästikään antaa aikaa sellaiseen tai enää mihinkään muuhunkaan.
Pahalta näytti, mutta kaikeksi onneksi rosvot saivat äkkiä muutakin mietittävää. Toinen näistä ähkäisi tuskissaan ja putosi maihin, kun villisti (mutta kovin rajoitetusti) tuhoa rosvojoukon keskuudessa aiheuttava mies hyökkäsikin äkkiä tätä päin, sivaltaen nilkan alta. Mokoma sai toisenkin rosvon vilkaisemaan säikähdyksissään, eikä Esralla ollut varaa jättää moista paikkaa käyttämättä Saaden lopultakin keihäänsä kunnolla käsiinsä hän ponnisti takapuoleltaan eteenpäin, survaisten pitkän aseen alaviistosta rosvon vatsaan. Se upposi syvälle, ja irvistäen tuskallisesti tämä putosi kasaan, puristaen aseen vartta epätoivoisuudella, jonka vain kuoleva ja kivulias osasi. Esra irvisti takaisin omasta tukaluudestaan, ennen kuin lähti vääntäytymään pystyyn. Tapa, jolla hän otti tukea seivästetystä rosvosta törröttävästä keihäästään, oli ehdottoman epämukava ja iljettävä, mutta juuri nyt hänellä ei ollut aikaa murehtia sellaisesta.
Jaloilleen kivutessaan palkkamiekka yritti parhaansa mukaan ravistella ja selvitellä päätään. Osuma ei lopulta ollut ollut paha, vienyt enemmänkin tasapainoa kuin järjen valoa, mutta siitä huolimattakin sai maailman vellomaan silmissä. Sen verran ne kuitenkin erottivat, ettei ympärillä tuntunut olevan enää montaakaan rosvoa - siis ainakaan toimintakelpoista. Maassa kyllä makasi yksi jos toinenkin tuskaisena (mutta... ilmeisen kevyesti jalkaan haavoitettuna) ja kovaäänisen valittavana. Vielä pystyssä olevatkin olivat selvästi saaneet muuta ajateltavaa juuri nyt. Se antoi Esralle aikaa kiskaista keihäänsä irti miehestä, lyyhistäen tämän polviltaan selälleen maahan. Hän vilkaisi edelleen tuskaliaasti irvistelevää, verta tursuavaa vatsaansa puristavaa miestä, ennen kuin päästi epämukavan äännähdyksen. Mokoma oli tuskallinen ja hidas loppu jopa rosvolle, kuten hän oli kerran saanut nähdä. Kukaan ei ansainnut ties miten pitkää kuolemaa omien rikkinäisten suoltensa lemussa, ja nainen kohottikin uudemman kerran keihästä, aikomuksenaan lopettaa tämän kärsimykset nyt saman tien. Sitä hän ei tosin ehtinyt viedä loppuun, sillä kaikesta huolimattakin kovin tehokkaasti taistelleella miehellä oli äkkiä muita suunnitelmia.
"Mit-" Esra aloitti taas, mutta tyytyi lopulta vain nielemään sanansa hämillään kun toinen lähti kiskomaan häntä taas ties mihin. Nyt häntä ei sentään kanniskeltu kuin imeväistä, vaan kiskottiin perässä kuin pikkulasta. Hieman samaan tapaan kuin hän oli retuuttanut aikanaan pikkuveljeään useaankin otteeseen ollessaan kärsimätön. Mokoma ei tosiaankaan ollut suuri parannus mihinkään, mutta toisaalta vastaan riuhtominen aivan vain siitä ilosta, että saisi sen jälkeen itse juosta aivan samaan suuntaan, aivan yhtä kovaa, tuntui jokseenkin hoopolta. Olihan mies kaiketi nyt lopulta tehnyt varsin suuren osan äskeisestä muutenkin, kun vain oli viitsinyt käyttääkin selvästi varsin vakuuttavia taistelutaitojaan. Parempi kai vain juosta...
Kovin kauaa ei paetta muutenkaan, miehen ilmeisestikin luottaessa siihen, että rosvot eivät enää moisen hajalleenlyönnin jäljiltä tohtisi enää ainakaan samoin tein lähteä perään. Veikkaus olikin todennäköisesti varsin hyvä, ja siihen palkkamiekkakin osasi olla jopa tyytyväinen. Siitä huolimattakin hän kyllä kiskaisi kätensä irti toisen jämäkästä otteesti heti kun se vain oli mahdollista, vilkaisten tähän jokseenkin toispuoleisesti. Olipa tässä kiire tai ei, mokomaan retuuttamiseen oli vaikea suhtautua erityisen hyvillään.
"Olisit voinut vain..." Esra aloitti vaivautuneen tasapaksusti, ennen kuin sitten vaikeni havaitessaan jotakin huomattavasti ajankohtaisempaa, kuin miehen oudon retuuttamistarpeen aiheuttaman hämmennyksen. Tämän jalassa törrötti miekka. Kokonainen miekka. Tämän jalassa. Reiden läpi oli survaistu miekka, joka edelleenkin törrötti siinä koko komeudessaan. Se olisi ehdottoman varmasti lopettanut tavanomaisen kulkijan tai soturin matkan siihen, mahdollisesti pysyvästikin. Ties vaikka vienyt hengenkin. Mutta jollakin ilveellä tämä tapaus oli vienyt taistelunsa loppuun ja pyrähtänyt vielä hän lieassaan pakoonkin. Mokoma vaati hetken verran pelkkää hölmistynyttä tuijottamista, ennen kuin hän avasi huomattavasti varovaisemmin suunsa uudelleen.
"Sinun olisi varmaan parempi..." nainen aloitti epämääräisesti, yrittäen keksiä mitä tässä kohtaa nyt oikeastaan edes olisi pitänyt tehdä. Hän osasi kyllä sitoa ja parsia haavoja, mutta ei tosiaankaan tällaisia. Totta puhuen hän ei ollut varma, osasiko kukaan tässä maailmassa. Miekka läpi reiden lihaksista oli oiva tapa päättää kaksijalkaiset päivänsä. Hapuileva ehdotus muuttui kuitenkin pikaisesti tyrmistyneeksi huudahdukseksi, kun mies sitten muitta mutkitta, selvästikään edes murehtimatta asiasta, tarrasi aseen kahvaan kuin olisi aikonut repiä sen noin vain irti.
Hetkiseksi Esra unohti kaiken ylimalkaisen tyrmistyksensä, hämmennyksensä ja häkellyksensä tästä kaikesta, kuten myös äskeisen epämukuvan hyökkäyksen ja sen päässä vellovat jälkimainingit. Hän nakkasi keihäänsä syrjään ja harppasi lähemmäs tätä hullun oloista miestä, tarttuen nopeasti tämän miekkaa kiskovaan käteen. Eittämättä mokoma ei lopulta todella estäisi tätä tekemästä mitään, mutta ei hän siltikään aikonut antaa tämän vain tapattaa itseään, olipa millainen outous tahansa.
"Lopeta, hullu! Jos revit sen pois, vuodat kuiviin parissa hetkessä! Nopeammin kuin ehdit edes kunnolla valittaa koko asiasta!" nainen ärähti, tuijottaen toista varsin vakavissaan silmiin. Selvästikin tässä kaikessa nyt oli jotakin, ja eittämättä jo se että mies yhä käveli kertoi asioiden olevan toisin kuin olisi voinut luulla, mutta ei hänellä ollut juuri nyt aikaa miettiä sellaisia. Totta puhuen hän ei ollut varma, millä ilveellä tämä näissä oloissa selviäisi edes miekan jättämällä, mutta... ei tätä nyt ainakaan hätiköidä sopinut. Toinen käsi puristui miekan pontta vasten, toinen kiskoi vaativasti miehen rannetta kauemmas. Osasivat täällä nähtävästi muutkin käydä käsiksi...